Luurankoranta osa 7 – Avun kesädekkari 2020
Ajanviete
Luurankoranta osa 7 – Avun kesädekkari 2020
Enää murhaaja ei epäonnistu ja rannasta löytyy vainaja. Kyläläisten itsepintainen tapahtumien vähättely ei silti muutu miksikään. Osa 7/10.
2.9.2020
 |
Apu

Löydät sarjan aiemmat osat linkkien takaa:

Nukuin yön kuin uppotukki, ja minun oli vaikea käsittää, mikä ääni minut herätti. Kuulin Kamun tutun haukun, mutta toisen koiran kimeämpää ääntä en tunnistanut. Kova hätä sillä tuntui olevan, sillä se ei suostunut lopettamaan millään. Nousin ylös ja avasin aitan oven.

Jermu Sutisen Lulu oli päässyt irti. Ihmettelin, miksi se oli tullut tänne. Maltankoirat olivat niin kiintyneitä omistajaansa, etteivät ne päästäneet heitä silmistään edes vessareissun ajaksi.

Marianne tuli navetalta ja kutsui koiraa luokseen. Hän nappasi sen pannasta kiinni ja vei sisälle.

– Tule aamiaiselle, hän huikkasi minulle. – Kello on jo yhdeksän.

– Eikö meidän pitäisi viedä koira Jermulle ja varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin?

– Tehdään niin, mutta vasta aamupalan jälkeen.

Söimme perunamunakkaan. Houkuttelin Lulun autoon, mutta koira kiemurteli sylissäni vimmatusti koko matkan ajan. Kun avasin auton oven, se hyppäsi ensimmäisenä ulos.

Marianne koputti torpan oveen, mutta minä juoksin koiran perässä rantaan. Se, mitä näin, sai minut toivomaan, etten olisi syönyt mitään.

Jermu makasi mahallaan rantavedessä. Jalat lojuivat hietikolla ja jalkaterät sojottivat toisiaan kohti, mutta yläruumis oli vajonnut veteen. Potkaisin sandaalini ja kahlasin järveen. Tartuin häntä varovasti olkapäästä ja hän tuijotti minua ilmeettömänä. Hänen silmänsä olivat raollaan pohjattomaan pimeyteen, josta kukaan ei ollut koskaan palannut takaisin.

Minulta pääsi älähdys ja peruutin kiireesti takaisin rannalle. Jalkani vapisivat ja vajosin istumaan ruovikkoon. Koira katsoi minua odottavasti, mutta en kyennyt herättämään sen isäntää henkiin.

– Marianne! huusin. – Tulisitko tänne?

Marianne lähti juoksemaan minua kohti.

– Ei mitään kiirettä, enää...

Marianne pysähtyi muutaman metrin päähän Jermun ruumiista.

– Onko hän...?

– On.

– Ajatella. Niin hyvä uimaan kuin hän, ja juuri hän menee ja hukkuu rantaveteen.

– Häntä on autettu siinä, sanoin kuivasti. – Katso hänen niskaansa.

Huolellisesti singlattujen, harmaiden niskahiusten alla näkyi kaksi rumaa mustelmaa kuin sinipunaiset peukalonjäljet.

– Hänet on kuristettu, sanoin Mariannelle.

Marianne veti henkeä ja kavahti kauemmaksi. Tällä kertaa minulla oli kännykkä taskussani. Kun soitin hätäkeskukseen, Marianne ei yrittänyt estää minua. Jäin typertyneenä tuijottamaan Jermun ruumista. Se ei ollut ensimmäinen vainaja, jonka olin nähnyt, mutta ei kai niihin voinut tottua koskaan.

Jermulla oli päällään flanellipyjama ja toisessa jalassa ruskea Reino-tossu, mutta toinen jalka oli paljas. Rantaan liplattelevat aallot saivat hänen yläruumiinsa  huojumaan ylös alas aivan kuin hän olisi tanssinut kuvottavaa kalmantanssia. Irvokas näky sai minut voimaan pahoin.

Kuulin sireenien ulinan ja katsoin järven toiselle puolelle. Ensimmäisenä näin ambulanssin, sitten poliisiauton. Näin, kuinka Sundqvistin traktori ampaisi niiden perään. Lähdin tienhaaraan opastamaan pelastustoimea oikeaan osoitteeseen. Pian ambulanssi ajoi pihaan ja autosta purkautui kaksi punapukuista ensihoitajaa, lyhytkokoinen, vanttera mies ja vaaleatukkainen, roteva nainen.

– Olemmeko oikeassa osoitteessa? mies kysyi.

– Kyllä, minä soitin, sanoin. – Rannassa makaa vainaja.

Ossi saapui Jermun tontille rantapolkua pitkin. Panin merkille, että hän oli hengästynyt.

– Mitä on tapahtunut? hän kysyi.

Pudistin vain päätäni, en ehtinyt puhua hänen kanssaan.

– Teille ei taida enää olla täällä töitä, Marianne sanoi ensihoitajille.

Teimme tilaa ammattilaisille. Ensihoitajat vetivät Jermun ruumiin pois vedestä. Mies kumartui Jermun puoleen, käänsi korvan suun eteen ja painoi sormet kaulavaltimolle.

– Eloton.

– Jätä siihen, Vierumaa saa ottaa valokuvat, nainen sanoi.

– Kuolema todettu yhdeksän viisikymmentäkahdeksan.

Transporterista nousivat tutut rikosylikomisario Tuure Kuusinen ja vanhempi rikoskonstaapeli Alisa Vierumaa.

– Siviilit pois, Kuusinen komensi heti, kun he tulivat rantaan.

– Pysykää pihassa, haluamme kuulustella teitä pian, Vierumaa sanoi ja alkoi ottaa valokuvia Jermun ruumiista.

– Ottakaa koira mukaanne.

– Tule, tule, kutsuin Lulua, ja paremman elävän ihmisen puutteessa se seurasi meitä.

Istuimme puutarhatuoleille odottamaan. Marianne katseli järvelle ja ravisti päätään.

– Tätä on vaikea käsittää, hän sanoi. – Jermu oli ainoa, joka osasi kroolata ja joka ylipäätään kävi uimassa. Kuten sanoin, tuohon järveen on moni hukkunut.

Räjähdin Mariannelle.

– Anteeksi vain, mutta Jermu on murhattu. Hänet on kuristettu joko etukäteen ja raahattu rantaan, tai sitten hänen päätään on pidetty vedessä väkisin. Kuten näit, peukalonjäljet olivat niskapuolella. Joku on istunut hänen selkänsä päällä ja kuristanut hänet kuoliaaksi takaapäin.

– Hyi olkoon, mitä sinä oikein puhut! Noin kamalia ei täällä tapahdu, Marianne sanoi.

Luovutin. Mariannen anteeksiantava suhtautuminen väkivallantekoihin oli toivotonta. Tätä kuolemaa hän ei voisi väittää onnettomuudeksi, se oli varma.

Kirsti ja Jalle saapuivat pursuten uteliaisuutta. Ainoastaan Lilja Kesantoa eivät kylän tapahtumat kiinnostaneet. Marianne selitti kaikille vuolaasti alkaen aamunavetasta, mitä oli tapahtunut. Naapurukset jäivät katselemaan rantaan päin.

– Jermu-parka. Ei auttanut häntä hänen rahansa, kun noutaja saapui, Kirsti voivotteli.

– Ei tiedä täällä matkansa mittaa kenkään, Ossi lausui juhlallisesti kuin olisi siteerannut Raamattua.

Minun teki mieli oksentaa, niin pehmoisilta heidän puheensa kuulostivat. Varsin viriili ja hyväkuntoinen mies oli murhattu raa’asti, ja he suhtautuivat asiaan kuin kauan kitunut syöpäpotilas olisi vihdoin saanut kaipaamansa levon. Marianne taputteli silmäkulmiaan ja Ossin suupielet roikkuivat murheellisina alaspäin kuin vihikoiralla.

Te kierot valehtelijat, ajattelin. Kuka se teistä oli? Näin, että Kirsti vilkuili syrjäkarein Ossia. Marianne taas tenttasi Jallea. Pitivätkö naiset miehiä mahdollisina murhaajina? Varmaa oli, että murha oli vaatinut voimia. Hennon naisen olisi ollut mahdotonta kuristaa Jermu, ellei tämä ollut huumattu tai tajuton.

– Etkö sinä muka kuullut mitään, vaikka asut vieressä? Kirsti kysyi Ossilta syvä epäilys äänessä väreillen.

Marianne kohdisti hyökkäyksensä Jalleen ja Kirstiin.

– Olisihan teidän pitänyt nähdä vastarannalta, mitä täällä tapahtui.

– Miten muka? Aurinko laskee jo yhdeksän jälkeen, Kirsti puolustautui.

– Vesi kantaa ääntä hyvin. Ettekö te kuulleet mitään kamppailun ääniä, veden loisketta? kysyin.

– Minä menin nukkumaan jo kahdeksalta, Kirsti sanoi.

– Minä otin vähän punssia. En herännyt yöllä kertaakaan, Jalle sanoi.

– Outoa, ettei kukaan nähnyt tai kuullut mitään, huomautin.

– Kuulitko itse? Eihän sinunkaan aittasi kaukana ole, Ossi kysyi.

Jouduin pudistamaan päätäni.

– En hiiskaustakaan. Nukuin paremmin kuin vuosiin.

Hunajatee auttaa kaikkeen vaivaan... Oliko Marianne huumannut minut? Vai oliko joku muu huumannut meidät molemmat?

Rikosteknikot saapuivat paikalle ja aloittivat työnsä rannassa. Ensihoito poistui, koska heille ei ollut enää työsarkaa. Sen tilalle saapui pian ruumisauto. Mustiin pukeutuneet miehet tervehtivät meitä asiallisesti. Katselin, kuinka hautausurakoitsijat nostivat Jermu Sutisen maalliset jäännökset ruumispussiin.

Menin istumaan kuistille. Lulu hyppäsi viereeni penkille ja nukahti pää reittäni vasten. Juuri kun olin toivonut kaverikseni ja turvakseni koiraa, minä sain sellaisen.

Reino-tossu lojui kuistilla jaloissani. En tiedä, miksi tein niin, mutta nostin sen pystyyn ja siirsin kaiteen viereen. Vasta sen jälkeen ymmärsin, että tossun sijainti saattoi olla todiste. Siirsin sen jälleen kuten se oli ollutkin. Mihin Jermu oli ollutkin menossa, tuskin hän oli yhdellä tossulla lähtenyt.

Teknikot siirtyivät talon sisälle. Tuure Kuusinen ja Alisa Vierumaa ryhtyivät kuulemaan meitä mahdollisina todistajina. He aloittivat Ossista ja Mariannesta ja sitten vuorossa olivat Kirsti ja Jalle Sundqvist. Minua he puhuttivat viimeiseksi.

– Jäänkö odottamaan sinua? Marianne kysyi.

– Lähde vain, huusin Mariannelle. – Minä kävelen takaisin.

Ossi lähti kulkemaan rantapolkua pitkin kotiinsa. Jalle käynnisti traktorin ja Kirsti hyppäsi ohjaamoon. Marianne käänsi autonsa pihassa ja kaasutti ylämäkeen niin, että renkaat ruopivat nurmikkoon rumat urat. Vihdoinkin minulla oli rauha puhua poliiseille suuni puhtaaksi.

– Elna Kurkijoki, niinkö se oli? Me tapasimmekin silloin, kun Ossin sauna paloi, Alisa Vierumaa sanoi ja napsautti sanelukoneen päälle. Hän otti kuvan Jermun aamutossusta ja meni torppaan sisälle. Yritin seurata häntä, mutta Kuusinen pidätteli minua.

– Kerrohan nyt sinä, mitä tiedät.

– Olen todistanut tällä viikolla jo neljää murhayritystä. Tämä oli jo viides päällekarkaus tai isku, joka on kohdistunut tämän kylän asukkaisiin.

– Niinkö? Muut kyläläiset eivät maininneet niitä sanallakaan, ylikomisario Kuusinen ihmetteli.

– Aivan. He ovat vähätelleet niitä itsepintaisesti.

Aloitin siitä, kuinka olin löytänyt Mariannen verissä päin maasta makaamasta tuloani seuranneena aamuna. Ossin saunapalo oli poliisille tuttu tapaus, mutta kun kerroin Jallen putoamisesta viljasiiloon sekä Kirstin kolarista, Kuusinen ja sisältä palannut Vierumaa alkoivat kiinnostua.

– Kummaa toimintaa, Alisa sanoi.

– Teidän varmaan kannattaisi partioida täällä useammin, nyt kun löytyi ensimmäinen kuolonuhrikin, sanoin sapekkaasti.

Tuure Kuusinen katseli järvenselälle.

– Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun näin tähän järveen hukkuneen ihmisen, hän sanoi. – Olin ihan nuori poika, kun kuulimme kirkonkylällä, että Aurinkojärvestä naarataan ruumista. Poljimme pyörillä oitis katsomaan. Siitähän on varmaan jo viisikymmentä vuotta. Tipu, Tupu... Mikä hänen nimensä oli?

– Tupu Ojala, Alisa auttoi vanhempaa kollegaansa.

– Aivan, sehän sen nuoren naisen nimi oli. Hän oli soutelemassa erään miehen kanssa, kun vene kaatui ja he joutuivat veden varaan. Mies pääsi itse rantaan, mutta ei pystynyt pelastamaan naista, Kuusinen sanoi.

– Siksikö täällä kaikki pelkäävät uimista? kysyin.

– Kenties he katselivat ystävänsä kuolinkamppailua rannalta, Vierumaa sanoi.

– Eikö silloin käytetty pelastusliivejä? kysyin.

– Ei niitä kaikki käytä vieläkään. Silloin kunnollisia pelastusliivejä ei edes ollut. Minullakin oli vain kauluri, jonka sisällä oli korkkia. Tupulla ei ollut sellaista, eikä hän osannut uida.

– Kuinka hän sitten nousi veneeseen?

– En tiedä.

Oliko sekin ollut murha? mietin. Hyvä uimari kaataa tahallaan veneen, ja uimataidoton hukkuu.

Katselin taloja, joita Jermun rantaan näkyi. Sundqvistien talo sijaitsi suoraan vastapäätä. Ossin rantasaunan rauniot saattoi nähdä helposti Jermun pihalta. Mariannen talon ikkunoista oli esteetön näkymä järvelle. Mitä tahansa keskellä järveä olikaan sattunut, kylän kaikki silloiset asukkaat näkivät tapahtumat oikein hyvin.

Kylmänväreet kulkivat pitkin selkääni. Aloin ymmärtää kuviota paljon paremmin. Myös sen, miksi rannoilta oli hävitetty veneet eikä kukaan uskaltanut mennä uimaan.

Olin minäkin lomapaikan valinnut. Kallionkatveen kylässä oli tapahtunut niin karmeita, että Aurinkoranta oli Mariannen tilalle aivan väärä nimi. Luurankoranta olisi ollut paljon parempi. Niin paljon täällä oli luurankoja kaapeissa.

– Sanoit, että Tupu oli soutelemassa jonkun miehen kanssa. Kuka se mies oli? Asuuko hän vielä täällä? tivasin.

– Eikö meidän pitäisi kuulustella sinua eikä sinun meitä? Alisa Vierumaa puuttui puheeseen äkäisesti. – Mikä sinut on tuonut tänne?

– Tulin kesälomalle, mutta kirjoitan dekkaria, paukautin kuin pyssyn suusta. En halunnut valehdella poliisille. Jos siitä jäi kiinni, se oli huonompi homma.

– Lomailet ja kirjoitat. Voitko tehdä molempia? Vierumaa kysäisi.

– Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, kun täällä on tapahtunut yhä ja toista yllättävää, myönsin.

– Kuinka ollakaan, kaikki oudot tapahtumat alkoivat juuri silloin, kun sinä tulit tänne, Tuure Kuusinen sanoi.

– Mitä tarkoitat? siristin silmiäni loukkaantuneena.

– Väitätkö, että olisin syypää näihin hyökkäyksiin tai Jermu Sutisen kuolemaan? Enhän edes tunne kyläläisistä ketään.

– En väitä mitään, vaan tutkin erilaisia vaihtoehtoja, ylikomisario Kuusinen vastasi kylmästi.

Lauhduin ja pyysin anteeksi.

– On ollut raskas viikko.

– Sitä on ilmassa, Vierumaa sanoi ja sulki sanelulaitteen. He olivat valmiita minun suhteeni ja halusivat päästä tutkimaan talon sisätiloja.

Ennen kuin lähdin, halusin tietää vielä yhden asian.

– Löytyikö se naisen ruumis silloin? kysyin Tuure Kuusiselta.

– Ruumista naarattiin päivätolkulla, ja lopulta se jäi kiinni naaraan kolmentoista metrin syvänteestä. Kaikki katsoivat rannoilla silloinkin, kun naista nostettiin vedestä. Naisen sisar oli niin tolaltaan, että hänet piti viedä joksikin aikaa rauhoittumaan mielisairaalaan. Ruumis tuotiin heidän kotitalonsa rantaan, Kuusinen sanoi ja osoitti Sundqvistien taloa.

– Etkö sanonut, että hänen nimensä oli Ojala? kysyin.

– Tuohan on Sundqvistien maatila.

– Niin on, nykyään. Jalle on vävypoika. Ojalaksi tuota maatilaa sanottiin ja sanotaan, koska Ojalat ovat asuttaneet tilaa vuosisatoja.

Minulla kesti hetki ymmärtää, mitä tieto tarkoitti.

– Tupu oli Kirsti Sundqvistin sisar, Alisa Vierumaa auttoi minua.

Kommentoi »