On rapsakka pakkaspäivä, kun astun ulos vuokramökistä Saariselällä Itä-Lapissa. Olen tullut tänne ystävieni kanssa viikoksi hiihtelemään ja nauttimaan luonnon rauhasta. Tuijotan kuistilta avautuvaa metsämaisemaa ja hörppään aamukahvia.

Yhtäkkiä näen männyn oksistossa liikettä. Punainen lintu lennähtää oksalta toiselle. Sillä on kirjava höyhenpuku ja paksu, hieman koukkumainen nokka. Papukaijojako täällä lentelee? Napapiirin pohjoispuolella?

Ei sentään, vaan kyseessä on taviokuurna, yksi Lapin eksoottisista ja tuttavallisista lintukavereista. Minua on aina kiehtonut tämä mystinen lintu, jonka ulkonäkö ja nimi poikkeavat niin paljon useimmista muista siivekkäistä.

Taviokuurna jatkaa matkaansa, ja alan jo mielessäni valmistella kuvausjärjestelyjä. Kun päivän hiihtolenkki on heitetty, poikkeamme ruokakauppaan hakemaan saunaolutta ja vähän syötävääkin. Samalla ostan muutaman pussillisen auringonkukansiemeniä, pähkinöitä sekä talipalloja.

Investointi osoittautuu erittäin kannattavaksi, sillä kun laitan mökin kuistin viereen ruokintapaikan, sinne ilmestyy lintuja alta aikayksikön. Ensimmäisenä paikalle lehahtaa pohjoisten havumetsien ilopilleri lapintiainen.

Olin viimeksi kuvannut lapintiaista neljännesvuosisata sitten nuoruuteni Pallaksen-reissulla, ja olen nyt tavattoman iloinen päästessäni ottamaan riemastuttavasta linnusta kuvia nykytekniikalla. Eikä lintu pelkää minua lainkaan!

Lapintiainen on kuin eteläinen serkkunsa hömötiainen, mutta lappilaisella päälaki on suklaanruskea, hömppärillä taas musta. Myös hömötiaisia tulee juuri perustamalleni ruokintapaikalle lapintiaisten vanavedessä. Ilma täyttyy pirteistä tsi-tsyy-viserryksistä.

Twiittailevien tinttien näkeminen ilahduttaa jo senkin takia, että olen lukenut uutisia, joiden mukaan nämä vanhoissa metsissä pesivät tiaiset ovat vähentyneet viime aikoina. Etenkin hömötiaisesta on tullut jo melkein uhanalainen vanhojen metsien häviämisen vuoksi.

Taviokuurna on salaperäinen lintu, joka viettää pesimäaikana piilottelevaa elämää ikikuusikoiden kätköissä, mutta tulee talvella ihmisten ilmoille murkinan perässä.

Taviokuurnan nimikin on niin erikoinen, että se herättää uteliaisuutta. Suomen kielen professori Kaisa Häkkisen mukaan taviokuurnan nimen alkuosa on ilmeisesti samaa juurta kuin yleiskielen taaja, joka tarkoittaa usein toistuvaa. Tämä kuvastaa linnun ruokailutapoja.

– Vanhasta Raamatusta tuttu kuurnitseminen tai kuurnaaminen merkitsee siivilöimistä, Häkkinen jatkaa.

Taviokuurna syö talvella pihlajanmarjoja, mutta ei niele niitä kokonaan, vaan purskuttaa ja siivilöi eli kuurnaa marjoista pelkät siemenet suuhunsa.

Taviokuurna muistuttaa hieman käpylintua, mutta jälkimmäisellä on selvästi ristipäinen nokka, kun taviokuurnalla se on vain lievästi ristipäinen.

Lapin lintukavereista olisi mahdotonta kirjoittaa juttua mainitsematta kuukkelia.

Usein ensimmäinen merkki kuukkelista on hiljainen kujertelu. Äänivalikoimaan kuuluvat myös närhimäiset rääkäisyt, haukkamaiset kiljahdukset ja monenmoiset viserrykset.

Kuukkeli on utelias: se lehahtaa laavulle heti, kun joku virittää nuotion. Havumetsän oksistossa leijaileva savu on kuukkelille merkki siitä, että tarjolla saattaa olla syötävää. Lintulaudallekaan sitä ei tarvitse kauan odotella.

Muihin lappilaisiin lintulaudan asiakkaisiin verrattuna kuukkeli on melkoinen roikale. Tiaisia ja taviokuurnia isompana se hätyyttää muut siivekkäät kauemmaksi lennähtäessään paikalle.

Puusta alas liihotteleva kuukkeli on kaunis näky. Sen ruosteenpunaiset siivet ja pyrstö hohtavat tummassa metsässä. Muuten kuukkelin väritys on hillityn tyylikäs, vihertävän harmaa. Lintu on ruumiinrakenteeltaan sopusuhtainen ja elegantti.

Kuukkeli on Suomen varislinnuksi melko pieni, pituudeltaan noin 30 senttimetriä ja siipien kärkiväliltään 40 senttiä. Se on pienehköksi linnuksi pitkäikäinen, se voi elää jopa viisitoistavuotiaaksi.

Kuukkeli on metsänkävijän kaveri, vähän niin kuin lintumaailman vastine koiralle, joka seuraa ihmistä ja syö tältä putoilevia ruoankappaleita. Retkeilijästä saattaa tuntua, että taukopaikalle lehahtavat kuukkelit tuntevat hänet.

Suomen muinaisuskonnoissa kuukkelia pidettiin sielunlintuna: metsästäjän kuoltua hänen sielunsa uskottiin siirtyvän kuukkeliin.

Kun näkee kuukkelin lentämässä aukion yli, huomio kiinnittyy linnun kömpelöön olemukseen. Kuukkelin lento on haparoivaa, eikä lintu mielellään lähde ylittämään suuria vesistöjä, hakkuuaukkoja tai muita avoimia alueita.

Tiheässä metsässä kuukkeli on sen sijaan omimmillaan, ja sen pyöreät, leveät siivet sekä näyttävä pyrstö pääsevät oikeuksiinsa. Kuukkeli on kuin jättiläismäinen tiainen: se on herkeämättä liikkeessä, pyörii ja hyörii ja pyrähtelee ketterästi oksalta toiselle.

Niin kuukkeli kuin muutkin Lapin lintukaverit tarvitsevat elääkseen suojaisia metsiä, mieluiten vanhoja suopohjaisia ja tiheäksi kasvaneita korpikuusikoita. Lapissa sellaisia alueita onneksi vielä riittää, koska valtion maille on pystytty perustamaan laajoja kansallispuistoja ja koska metsätalouden vaikutus tuntuu siellä vähemmän kuin yksityisomisteisten metsien kirjomassa Etelä-Suomessa.

Tiaiset ja taviokuurna vaeltavat vuosittain ravinnon perässä, mutta kuukkeli pysyttelee ympäri vuoden kotiseudullaan ankarista oloista huolimatta. Kaikkein kovimmilla pakkasilla jopa kuukkelin ikiliikkujamainen eloisuus hyytyy, ja lintu kyhjöttää höyhenet pörhistyneenä kuusen oksalla säästääkseen kallisarvoista energiaa.

Sellaisina päivinä hyväntahtoisten ihmisten pitämät ruokintapaikat tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Niinhän sitä sanassa sanotaan: ”Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”.

Päivitetty 11.1.2021 – Ilmestynyt 7.12.2019