Terveet elintavat, ruokailutottumukset ja hygienia olivat kansanterveystyön suuria haasteita 1900-luvun alussa. Arvo Ylppö (1887–1992), suomalainen terveydenhuolto ja neuvolajärjestelmä kuulostavat miltei synonyymeiltä.

Kiertokoulusta opintielle lähtenyt akaalainen loi kansainvälisen tutkijauran Saksassa ennen kuin palasi 1920-luvun alussa mylläämään suomalaisen lastenhoitoajattelun.

Lapset eivät olleet Ylpölle outo asia: niitä oli hänen lapsuudenkodissaankin kaksitoista. Joku heistä sairasti jatkuvasti, ja äidin huoli kannusti poikaa lääketieteen alalle.

Ylppö teki matkoja Venäjälle, Baltian maihin ja Keski-Eurooppaan, kunnes päätyi lastentautien tutkimuskeskukseen Berliinissä. Saksa oli noihin aikoihin lääketieteen johtavia maita, ja sieltä Ylppö löysi sekä lääkärin töitä että tutkimusaiheen: vastasyntyneen keltatauti ja sappiväriaineiden erittyminen.

Väiteltyään Helsingissä tohtoriksi 1913 Ylppö palasi Saksaan ja tuli takaisin vasta 1920-luvulla. Takin helmaan oli tarttunut ajatuksia lastenhuollosta ja imetyksen neuvonnasta.

Ylppöä kosiskeltiin professoriksi niin Saksaan kuin Yhdysvaltoihin, mutta Suomi voitti. Hän päätyi lastentautiopin professoriksi Helsingin yliopistoon. Osana virkaa hän toimi Helsingin yleisen sairaalan lastenosaston ylilääkärinä. Hän oli myös Lastenlinnan ylilääkäri vuosikymmenten ajan.

Vuonna 1952 presidentti Paasikivi nimitti Ylpön arkkiatriksi, lääkärikunnan vanhimmaksi. Niitä voi olla kerrallaan vain yksi, mikä Ylpön kohdalla tarkoitti, että uutta ei tarvittu 40 vuoteen. Eläkeläisenäkin Ylppö jatkoi 150-paikkaisen Lastenlinnan ylilääkärinä. Tästä virastaan Ylppö luopui vasta 75-vuotiaana.

Nyt oli arkkiatrilla aikaa kalastaa ja pelata skruuvia. Tai kiertää maailmaa, milloin Habarovskissa, milloin poikain kanssa kalaretkellä Grönlannissa tai 90-vuotis­päivänä luentomatkalla Intiassa.

Vapaaherratar Sophie Mannerheimin aloitteesta 1920 perustettu Mannerheimin Lastensuojeluliitto alkoi kohottaa lastenhoidon tasoa.

Veljensä, kenraali Gustaf Mannerheimin lisäksi Sophie sai mukaan laajasti Suomen teollisuuden omistajia ja johtavia piirejä, joilta liitolle löytyi alkupääoma. Ylpöstä liitto sai touhukkaan puheenjohtajan, jonka ansiosta Lastenlinnan halkokellariin perustettiin maan ensimmäinen neuvola 1922.

Kouluneuvos Erik Mandelin organisaattorina alkoi taistella paikallisosastoja eri puolille maata.

Hän saattoi paikkakunnalle tultuaan kävellä jumalanpalveluksen jälkeen seurakunnan eteen ja ilmoittaa, että tarkoitus on perustaa Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaosasto – nyt. 1920-luvun lopussa paikallisosastoja oli jo yli viisisataa.

Lapsen arvostus oli 1920-luvulla alhaista. Lapsen sairaus tai kuolema ei yhteiskuntaa hetkauttanut.

Herra antoi, Herra otti.

Lasten sairastuvuus ja kuolleisuus oli suurta, hoito alkeellista. Lähes 100 lasta tuhannesta kuoli ennen yksivuotissyntymäpäiväänsä ja 3,6 äitiä tuhannesta lapsivuoteeseen. Puhtauden merkitystä ei ymmärretty ja raitista ulkoilmaa kaihdettiin.

”Ei ulkoilma pahaa tee, vaan parantaa”, sanoi Ylppö ja vei Lastenlinnan lapsiakin talvella ulos nukkumaan. Hän painotti liikunnan ja voimistelun tärkeyttä niin lapselle kuin aikuiselle.

Lastenlinnassa koulutettiin myös lastenhoitajia ja huoltosisaria. Jälkimmäisiä alettiin puhutella terveyssisariksi.

Valmistuneet palkattiin kuntiin ja liiton osastoihin ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon. Maaseudulla he tekivät kotikäyntejä ja ottivat kotonaan potilaita vastaan.

Sairaanhoitajattaren työ piti ulottaa sairaiden lasten lisäksi myös terveisiin lapsiin. ”Tiedämme, että tautia on paljon helpompi estää kuin parantaa”, Ylppö muistutti.

Ylppö ei halunnut vain nujertaa sairautta vaan aina poistaa sen syyt. ”Älkää hoitako vain sairautta lapsessa vaan hoitakaa koko sairasta lasta. Tämän täytyy olla a ja o pediatrisessa toiminnassa”, muistutti Ylppö kandidaateille vielä jäähyväisluennossaan 1957.

Tammikuussa 1925 Ylppö nai sairaanhoitajaharjoittelija Marjatta Wegeliuksen.

Anopin perhe katseli kauhuissaan, kun vävy nosteli esikoispoikaansa nilkasta kiinni pitäen tai uitti poikaa kylmässä Vuoksessa.

”Arvo-tohtori” kuitenkin vakuutti, että lapsen lihasjäntevyys vahvistuu liikuttelusta ja pieni kylmyys karaisee kroppaa tauteja vastustamaan.

Vaimo kantoi neljän lapsen kasvatusvastuun miehen kiertäessä saarna- ja työmatkoillaan.

Ylpölle koulutus ja valistus olivat kaiken avain. Hän valisti niin lastenhoidon ammattiväkeä kuin suoraan äitejä. Reissuillaan hän kuljetti vahanukkenäyttelyään lastentauteihin sairastuneista ja epämuodostuneista lapsista. Kansa tuli katsomaan ”Ylpön ja Mannerheimin lapsia”.

Liitto käynnisti koululääkäritoiminnan palkkaamalla Kouluhallitukseen ensimmäisen johtavan koululääkärin. Tarvetta kuvaa se, että 97 prosenttia maan kouluikäisistä sairasti hammasmätää.

Neuvolakokeilut kaupungeissa johtivat lasten- ja äitiysneuvolalakeihin 1944. Kunnat velvoitettiin palkkaamaan terveyssisaria ja kätilöitä. Imeväis- ja lapsikuolleisuus alkoi laskea ripeästi: 1920-luvun kymmenestä prosentista 1960-luvun kymmeneen promilleen.

Ylppö järjesti äidinmaidon keräilypisteitä ja Arabian tehtailla alettiin kokeilla imetyshuonetta työssä käyville naisille. Kun Raja-Karjalaan tarvittiin sairaanhoitajia, varojen hankintaa vauhditettiin Saksasta hommatuilla pajatsoilla.

Kun moista pelihimon nostatusta arvosteltiin, Ylppö toi piispa Jaakko Gummeruksen kertomaan, että raha-automaatit ovat vain harmitonta ”pientä kutkutusta”.

Yhden kapean tutkimusalan sijaan Ylppö tähtäsi jo varhain poikittaistieteelliseen tutkimukseen. Häntä askarruttivat yhtä lailla helsinkiläislasten ”kesäripuli” helteillä kuin Lapin lasten riisitauti, jonka tuloksena syntyi tutkimus poronmaidon soveltuvuudesta lasten ruokintaan.

Riisitauti katosi kymmenessä vuodessa, kun Mannerheim-liitto aloitti kampanjansa ja kansa rupesi antamaan lapsille aurinkoa, tuoreravintoa ja D-vitamiinia.

Ylppö jakoi ohjeita niin ravinnon valmistamisesta ja säilyttämisestä, vaatetuksesta, sisustamisesta kuin leikkimisestäkin. Tyttöjen kasvattaminen oikeaan ulkonaiseen esiintymiseen oli tärkeää, vaikka hän sai myös pyyhkeitä suositellessaan ”suloliikkeitä” tyttövoimisteluun.

Sotavuosina Mannerheim-liitto kehitti sotaorpojen kummijärjestelmän, joka keräsi avustuksia Yhdysvalloista saakka. Liitto toimi jakeluelimenä, kun maailmalta tulvi avustuksia ja laivalasteittain tavaraa.

Kouluneuvos Mandelin keksi hyväntekeväisyysmarkan: suomalaiset ostivat liitolta muiden maiden lahjoittamia tuotteita, kuten englantilaista kahvia, hollantilaista suklaata ja amerikkalaisia nailonsukkia.

Ylpölle sota toi myös henkilökohtaisen murheen, kun Karjalan menetys suisti Marjatta-vaimon syvään masennukseen.

”Vain kaunis jäähyväiskirje, ja monet herkät muistot olivat hänestä enää seurassamme. Kesken sotaa minusta oli tullut kahden murrosikäisen nuoren yksinhuoltaja, 54-vuotiaana”, Ylppö kirjoitti.

1930-luvulla Ylppö oli pommittanut sisäministeri Urho Kekkosta ”lastensairaalajankutuksillaan” niin, että Kekkonen kieltäytyi lähtemästä enää Ylpön kanssa saunaan.

Ponnistelut palkittiin vuonna 1946, kun 320-paikkainen lastenklinikka vihittiin käyttöön. Sinne saatiin myös osastot lastenkirurgialle ja sydänsairauksille.

Sotien jälkeen Mannerheim-liitto keskittyi neuvolatyön ja kouluterveydenhuollon kehittämiseen. Lasten tuberkuloosi oli saatu kuriin rokotuksilla, mutta keuhkotauti oli yhä yleinen vitsaus.

Väestönkasvu huoletti sodanjälkeistä Suomea. Kodinperustamislainaa alettiin myöntää vuonna 1945, ja kolme vuotta myöhemmin perustettiin lapsilisäjärjestelmä.

32-vuotiaasta lääketieteen kandidaatista Lea Jokelaisesta tuli Ylpön toinen vaimo vuonna 1950. Vireää Ylppöä 62 vuoden ikä ei painanut. Lapsia syntyi vielä neljä.

Ylpön jäädessä 70-vuotiaana eläkkeelle vuonna 1957, nuorin lapsista oli kaksivuotias – ja hänkin ehti yli kolmekymppiseksi isänsä elinaikana. Kuudes lapsi syntyi vuonna 1958.

Suomalainen perhe-elämä muuttui nopeasti. Eri sukupolven ihmiset asuivat omissa perheissään. Asumisolosuhteet olivat vielä 1950-luvulla kehnot, asuntoja liian vähän ja suuri osa kelvottomia.

Agraariyhteiskunta oli teollistumassa ja nuoret pyrkimässä kotikoivikosta kaupunkiin. Valokeilaan nousi lapsi kodissa, ei enää vain yhteiskunnassa.

Ylppö oli mukana perustamassa Asuntosäätiötä (1951), joka katsoi liiketaloudellisten tekijöiden lisäksi viihtyvyyttä.

Ylpön mielestä lapsillakin oli oikeus pitää hauskaa. Linnanmäen huvipuisto sotien jälkeen oli yksi tämän ajattelun sivutuotteita.

Kuopio sai oman Lastenlinnansa, ja Lapissa asti lapsilla oli oma sairaala.

Ylpön tärkein tieteellinen tutkimus liittyi keskosiin, ”surunlapsiin”. Hän loi yhä käytössä olevan määritelmän: alle 2 500 grammaa painavan lapsen on saatava erityistä hoitoa.

Ylpön tärkein oivallus oli, että keskoskuoleman syy ei ollut epäkypsyys tai vähäinen paino vaan joku hoidettavissa oleva heikkous tai sairaus. Se vei keskostutkimuksen aivan uusille urille.

1940-luvulla varhain kuolleista liki puolet oli keskosia, vaikka heitä oli kaikista syntyneistä vain kymmenesosa.

Keskosten huollosta valistettiin kirjoituksin ja elokuvin. Erityisen keskoslaatikon avulla pienimpiä voitiin siirtää tehokkaampaan hoitoon Lastenlinnaan, kunnes keskussairaalat 1960-luvun alussa toivat avun lähemmäs maaseutua. Tänään kaikissa synnytyssairaaloissa on keskoskaapit.

Mannerheim-liiton työ painottui 1960-luvulla koululaisten terveydenhoitoon, ravintokysymyksiin ja perhekasvatukseen. Yhteiskunnassa alettiin puhua isän asemasta ja päivähoidosta.

Arvo Ylppö oli vanhan liiton mies. ”Äidin käden ja sydämen hellyyttä – niitä ei isä osaa jäljitellä. Nainen säännön mukaan käsittelee lasta pehmeämmin, osaa leperrellä sille oikealla tavalla.”

Ylppö tohti puhua myös kurin puolesta. Hänestä lisääntynyt nuorisolevottomuus huumeineen ja kouluväkivaltoineen johtui kasvatuksen löystymisestä.

”Tässä maassa ei taida olla yhtään psykologia tai lapsipsykiatria, joka nykyisin uskaltaisi sanoa, että vanhempien täytyy antaa lapselle joskus vähän selkäänkin. Minä uskallan näin sanoa”, Ylppö totesi kasvatustuulien muuttuessa 1970-luvulla.

Arkkiatrin satavuotiskiertue 1987 synnytti suoranaisen kansanliikkeen. Onnitteluadressiin kertyi yli 160 000 nimeä. Yksi maata kiertävä pikkuplaneettakin kulkee Ylpön nimellä.

Ylpön elämään mahtui kaksi keisaria, yksi kuningasvalinta ja yhdeksän tasavallan presidenttiä. Hänen syntyessään satavuotiaita oli Suomessa vain muutama. Tänään heitä on – Ylpön viitoittamassa hengessä – satamäärin, vaikka väkiluku hänen elinaikanaan vain kaksinkertaistui.

Kuolemakaan ei ikivihantaa miestä huolettanut. ”Itse uskon, että elämä jatkuu ja toteutuu vain lapsissamme. Siinä se ikuisuus on.”

104-vuotiaana kuollut Ylppö oli pitkäikäisyyden ja terveiden elämäntapojen kansallinen airut. Liikuntaa ja taiteita harrastava mies tunnettiin myös kovana korttipelimiehenä.