Tilaisuuden juhlapuhuja, kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme on hetki sitten verrannut taiteilija Alma Heikkilää apinaan.
Nykytaidemuseo Kiasmassa Helsingissä juhlitaan ekokriittisen näyttelyn avajaisia. Hurme seisoo parvella aanelonen kädessään. Hänen takanaan on parikymmentä taiteilijaa, heidän keskellään Alma Heikkilä.
Kukaan ei sano sanaakaan.
On itse asiassa aika hiljaista.
Hurme on sijoittanut Heikkilän itäapinoiden (Catarrhini) lohkoon, joka on osa isoihmisapinoiden (Hominoidea) heimoa.
Aula on täynnä kutsuvieraita, kollegoita, taiteilijoita ja perheenjäseniä kuohuviinilasit käsissään. Keräilijöitä, kuten Seppo Fränti. Ihmiset ovat pukeutuneet kauniisiin mekkoihin, tyylikkäisiin bleisereihin ja eksentrisiin yhdistelmiin. Teemu Mäki on sonnustautunut ysärihenkiseen verkkapukuun.
Juha Hurmeella on yksinkertainen tumma pitkähihainen paita ja harmaat reisitaskuhousut, joita pitelee ylhäällä leveä vyö.
Hän näyttää kömpineen mikrofonin eteen suoraan teltasta.
Ei kai se ole ihme, jos tilannetaju pettää, tuollaisella metsien jöröjukalla.
Mutta hiljaisuus museossa ei johdu tyrmistyksestä. Yleisö on hiiskumatta, koska se haluaa kuulla lisää.
”Ei puhettakaan, että olisimme vieraantuneet luonnosta”, Hurme jatkaa. ”Päinvastoin, sukupuuttojen ja sulavien jäätiköiden maailmassa ihmislaji ajautuu vuosi vuodelta yhä rajummin kanssakäymiseen luonnon kanssa.”
Yleisö nyökkäilee. Nauraa. Apinavertauskin nauratti, mutta ihmiset hiljenivät heti, kun Hurme jatkoi esitelmäänsä.
Hurmeella on sellainen vaikutus.
Kun hän puhuu, silloin kuunnellaan.
Kuka voisi tulla puhumaan senioripsykiatreille psykoosista?
Juha Hurme.
Korkein hallinto-oikeus haluaa luennon sivistyksestä. Tuleeko mieleen ketään…
Juha Hurme.
Ei kukaan osaisi pitää vanhaa kunnon körttisaarnaa?
Juha Hurme.
Tampereen museopäivät…
Juha Hurme, Juha Hurme, Juha Hurme.
Suomessa ei ole tapahtumaa tai juhlaa, jonka puhujaksi ei sopisi Juha Hurme.
Se ei johdu hänen muuntautumiskyvystään. Olivat puitteet mitkä hyvänsä, todennäköisesti Hurme lampsii niiden keskelle retkeilyhousuissa ja vaelluskengissä, tukka pystyssä. Poimii rullalle käärimänsä puheen taskustaan ja alkaa luennoida jostain puoliksi unohtuneesta kulttuurihahmosta, kuten Daniel Jusleniuksesta tai Agathon Meurmanista.
Ei, Hurme sopii joka paikkaan siksi, että kaikki pitävät hänestä. Ihan kaikki.
No, kenties yhtä Rajaportin saunojaa lukuun ottamatta, mutta siitä lisää myöhemmin.
Hurmeesta on tullut koko kansan kotitonttu, joka loitsitaan paikalle, kun halutaan kuulla merkillisiä anekdootteja Suomen historiasta ja lempeää nuhtelua siitä, miten olemme unohtaneet vaeltamisen terveysvaikutukset ja monikulttuurisen alkuperämme.
Hurmeen tyylilaji on paasaus. Teatterin ammattilaisena hän osaa paasata selkeästi ja kovalla äänellä. Niin, ettei se kuulosta huutamiselta.
Jokaisessa Hurmeen lausumassa virkkeessä on painoa, mutta jotkin sanat hän ääntää niin voimakkaasti, että ne ovat luhistua omaan tiheyteensä.
”Olen kotoisin Turun tuhatvuotiselta sivistysseudulta ja heittäydyn mieluummin junan eteen kuin alennun käyttämään sä-passiivia…”
Hurme paasaa, koska ytimeltään hän on opettaja. Siksi hänen näytelmänsä, kirjansa ja kolumninsa tulvivat historiallisia henkilöitä ja nippelitietoa.
Korkein hallinto-oikeus on kutsunut Hurmeen puhumaan sivistyksestä Helsingin yliopiston juhlasaliin.
Seminaarin aihe on Ihmisyys tulevaisuuden kynnyksellä. Osallistujat ovat pukeutuneet moitteettomiin pukuihin ja jakkuihin. Ylen uutisankkuri, tyylikäs Jussi-Pekka Rantanen, juontaa.
Kun tulee Hurmeen vuoro, hän harppoo ihmisten eteen telttailijan univormussaan.
Edelliset puhujat ovat käyttäneet madonnamikkiä, elehtineet käsillään ja hakeneet katsekontaktia kuin TED-talkissa. Hurme lukee suoraan paperista. Hänen luentonsa käsittelee Reinhold von Beckeriä, journalistia ja tutkijaa, joka keksi suomen kieleen sanan sivistys.
”Varmaa on, että ilman von Beckeriä emme istuisi nyt hallintotuomioistuinpäivien seminaarissa vaan olisimme ties millä tuomiopäivillä, koska hän keksi myös sanan hallinto”, Hurme sanoo.
Ihmiset hörähtelevät. Hurme mulkoilee heitä.
Hän jatkaa, että Beckerin oppilaita olivat muun muassa Elias Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg ja Johan Vilhelm Snellman. Näillä veikoilla oli tapana ”kokoontua lauantaisin jonkun himaan bilettämään ja keksimään yhteisvoimin ruotsinkielisissä humalaisissa keskusteluissa Suomi ja suomalaisuus”.
Pukumies pukkaa toista pukumiestä hihitellen kylkeen.
”Ajatus Suomesta syntyi Lauantaiseurassa ruotsiksi kahden promillen kännissä.”
Kaikki nauravat.
Lopuksi Hurme siteeraa synnyinkotikuntansa Paimion ”kyläoriginellia” August Pyölniittua toteamalla, että hiuksia hoidetaan yleensä paljon suuremmalla huolella kuin järkeä.
”Miettikää sitä”, Hurme komentaa.
Yleisö taputtaa.
Huhtikuu, Kurikka. Puut näyttävät siltä, että lehdet poksahtavat oksiin minä päivänä tahansa. Kirkkaanvihreä ruoho on vasta iskeytynyt maasta läpi.
Tiellä traktori johtaa viiden henkilöauton kolonnaa kuin sorsa poikasiaan.
Juha Hurmeella on vielä vartti aikaa. Hän kaivaa taskustaan tupakkavehkeet ja käärii sätkän.
Seisomme Kurikan kampuksen parkkipaikalla. Hurme on tullut puhumaan Samuli Paulaharjusta, vuonna 1875 syntyneestä kansanperinteenkerääjästä ja kulttikirjailijasta, jonka nimeä kantava säätiö täyttää 20 vuotta. Säätiö on kutsunut Hurmeen juhlapuhujaksi.
Paulaharju on Hurmeen lempiaiheita. Hän on esittänyt työryhmänsä kanssa Paulaharjun kauhunovelleihin perustuvia näytelmiä Pohjois-Lapin erämaissa monena syksynä.
Hurmeella on musta nahkarotsi, mustat aurinkolasit ja mustat tiukat farkut. Aivan kuin hän haluaisi pääkaupungissa hätkähdyttää retkeilijälookilla, maakunnissa taas urbaanina nykytaiteilijana.
Sisällä maestroa on vastassa itse Kurikan kunnanjohtaja Anna-Kaisa Pusa. Tilaisuuden juontaa Samuli Paulaharjun Säätiön hallituksen puheenjohtaja Lauri Rinta-Kanto.
”Hurmeelle on varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia, mutta jos hän pääsee hurmokseen, hänhän saattaa puhua kaksikin tuntia”, Rinta-Kanto alustaa.
”Sehän ei meitä haittaa.”
Hurme kävelee yleisön eteen. Ennen kuin varttiakaan on kulunut, hän on kohottanut Paulaharjun kirjallisessa kaanonissa Ernest Hemingwayn rinnalle, sitten ohi.
Jos on kuullut Hurmeen puhuvan ja sitten lukee hänen kirjojaan, on mahdotonta olla kuulematta hänen ääntään omassa päässään.
Se ei ole sattumaa.
Hurme tekee puhekeikkoja ahkerasti kahdesta syystä. Ensinnäkin hänestä on kiva käydä omituisissa tilaisuuksissa. Toisekseen hän työstää samalla materiaalia kirjoihinsa.
Hurmeen työtahti on silmitön. Hän kirjoittaa näytelmiä ja ohjaa niitä, opettaa, julkaisee proosaa säännöllisesti, vaeltaa – ja puhuu.
Hän sotkeutuu säännöllisesti erilaisiin kulttuurihankkeisiin. Tässä jutussa mainittujen puhekeikkojen aikoihin Hurmeella on työn alla muusikko Tuomari Nurmion kanssa monitaiteinen KalevalaFest, johon kuuluvat musiikkialbumi ja festivaali Tavastialla.
Siinä, miten tuon kaiken saa mahdutettua yhden ihmisen päiviin, ei ole kyse tehokkaasta organisoinnista vaan puhtaasta laskelmoinnista.
Hurme paljastaa metodinsa Musiikkitalolla. Hän kertoo, että haastattelulle on aikaa tunti. (Keikoilla Hurmeella ei ole aikaa jaaritella. Hänen taktiikkansa on pelmahtaa areenalle viime hetkellä ja livetä paikalta heti, kun haltioitunut yleisö antaa siihen mahdollisuuden.)
Hurme tulee suoraan palaverista Tuomari Nurmion kanssa. Seuraavaksi pitää sännätä AIV-rehun keksineestä A. I. Virtasesta kertovan näytelmän harjoituksiin.
Hurme on kasvattanut parran. Kuulemma aurinkosuojaksi, sillä hän aikoo myöhemmin kesällä soutaa Ahvenanmaan ympäri.
Pikkureissu, onhan Hurme aiemmin soutanut Kustavista Hailuotoon, mikä on yli puolen Suomen mitta. Kahdesti.
Hurme kertoo ehtivänsä niin paljon siksi, että hän käyttää kaikki tekstinsä moneen kertaan.
”Mähän kierrätän parhaassa tapauksessa neljästi mun ajatukset. Eli mä pidän puheen, mä teen siit radiokolumnin, sit monologin mun näytelmään, ja sit se ilmestyy mun seuraavaan kirjaan.”
Hurme, kestävän kehityksen armoitettu äänitorvi, uusiokäyttää jopa sanansa.
Toki Hurme on myös tarkka ajankäyttäjä. Kurikkaan hän ajeli vuokra-autolla yhdessä kulttuurituottaja Marketta Pyysalon kanssa. Pyysalo kirjasi ideat, joita Hurme aivomyrskysi edellä mainittuun AIV-näytelmään. Fyysiset ponnituksetkaan eivät jää hyödyntämättä. Kustavi–Hailuoto-reissusta syntyi romaani Nyljetyt ajatukset.
Hurme on kirjoittanut viisi kiitettyä proosateosta, joista viimeisin, Niemi, sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Kaikki teokset ovat syntyneet enemmän tai vähemmän kierrättämällä.
”Mä oon niinku puhunu ääneen ne kirjat ja kirjottanu ylös sen oman puheeni. Totta kai kirjallisessa muodossa on omat vaatimuksensa, mut et sielt [puheesta] on tullu tää tarve sotkea alatyylii vähän ylevämpään tyyliin ja heitellä kaikkii anekdoottei, joka on mun mielest ihan filosofinenki viisaus siinä mielessä, että ihmiskunnan historia on aika huvittava, vaik sitä miten päin kattois. Ni sitä ei niinku kestäkään, ellei oo humoristi, sitä väkivallan ja epäoikeudenmukasuuden määrää.”
Finlandia-palkinnon myöntämisen jälkeen kirjaväki jupisi, että teos ei ole romaani, kuten kilpailun säännöt vaativat, vaan tietokirja.
Tärkein jäi huomaamatta.
Niemi on litteroitua Hurmeen puhetta, monologi. Oikeastaan voisi sanoa, että Hurme voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon puhumalla.
Juha Hurme on puhunut tauotta vuodesta 1986 lähtien.
1980-luvun alussa Hurme opiskeli Jyväskylän yliopistossa biologiaa, kun sotkeutui paikalliseen ylioppilasteatteriin kurssikaverinsa Aki Sirkesalon houkuttelemana.
Hurme innostui teatterista siinä määrin, että päätti hankkiutua ohjaajakurssille Voionmaan opistoon.
Opetuksen taso oli ”tosi huono”. Lisäksi laitos kärsi opettajapulasta.
Opistolla keksittiin, että akateeminen Hurme voisi pitää luentoja muille kurssilaisille.
Tässä vaiheessa Hurme oli jo vaihtanut biologian taidekasvatukseen ja rakensi graduaan 1900-luvun teatterin mullistajista. Hän ei ollut enää ”mikään poikanen” vaan 27-vuotias ja useimpia Voionmaan kurssikavereitaan vanhempi.
Tehtävä kauhistutti, mutta Hurme suostui.
”Mä huomasin, et muut ei viitti lukee niit kirjoja vaan ne mielellään kuuntelee, ku mä puhun. Ja oikeestaan toi oivallus oli aika iso.”
Hurme tajusi, että hänellä on puhujana auktoriteettia.
”Mä jotenki osaan sen homman heittää niin, et siel ollaan hiljaa.”
Tieto Hurmeen opetuksesta kantautui Jyväskylään. Taidekasvatuksen professori Lauri Olavi Routila kysyi, voisiko hän luennoida teatterista yliopistollakin.
”Se oli ihan mahtavaa. Mä olin opiskelija, ja yhtäkkii mä sain palkkaa. Ne luennot mä otinki sit jo ihan tosissaan.”
Siitä se lähti. Puhetulva on katkennut vain kerran, masennusvuonna 2009.
”Silloin mä vaikenin taktisesti. Mut heti ku mä paranin, mä aloin taas aukoo päätäni kyllä.” Sairaalareissusta syntyi romaani Hullu.
Kurikassa ihmiset piirittävät Hurmeen.
Järjestävä taho ojentaa läksiäislahjaksi Paulaharjun mukaan nimetyn lautapelin. Kurikka-lehden toimittaja vaatii haastattelua. Kaikki haluavat vatkata Hurmeen kättä ja kehua tämän näytelmiä, sanankäyttöä, viisautta, kirjoja.
Hurme pahoittelee tiukkaa aikatauluaan. Hänen on riennettävä pikimmiten Tampereelle.
Vartin kuluttua ilmoituksestaan hän kuuntelee yhä ihmisiä, nyökkäilee ja aloittaa vastauksensa tavaramerkiksi muodostuneella huudahduksellaan: ”Kuule…!”
Ihmiset jonottavat kärsivällisesti vuoroaan. He tuijottavat Hurmetta kuin puolijumalaa.
Näin mukavissa tunnelmissa on hyvä muistella Turkua vuonna 2013.
Turun kaupunginkirjasto täytti 150 vuotta, mitä juhlistettiin prameilla kemuilla. Kirjastotoimenjohtaja tilasi Hurmeelta puheen. Tässä vaiheessa Hurme oli jo tunnettu esiintyjä, eikä hän yllättynyt kutsusta.
Hurme laati tiiviin kaksikymmentäminuuttisen esitelmän otsikolla ”Auetkoon epäilyksen rauhaset”. Hurme puhui Daniel Jusleniuksesta, 300 vuotta sitten eläneestä fennofiilistä, jonka mielestä Turku oli maailman johtava kaupunki.
Puheessa Hurme käytännössä perusteli, miksi kirjastoja tarvittiin.
Mutta jokin meni pieleen.
”Puheen aikana mä huomasin, että juhlayleisön ilmeet muuttu koko ajan yrmeemmiksi. Lämpötila laski. Kirjastotoimen johtaja oli ihan kauhuissaan.”
Hurme ei vieläkään tiedä, mikä meni vikaan.
”Must se oli hyvä puhe. Sen joitaki muotoja löytyy mun näytelmästä Suomalaisten puolustus. Nyljettyihin ajatuksiinki mä oon sitä sullonu. Mut se meni ihan vituiks. Kaikki inhos mua.”
Paavo Arhinmäki, silloinen kulttuuriministeri, lähti kesken pois.
”Paavo oli sanonu mulle etukäteen, et hänellä on sit aikataulut. Mut hän ei sanonu sitä muille, ni ehkä joku tulkitsi sen niin, et tää on niin skeidaa, et nyt lähti kulttuuriministeriki jo menemään.”
Ehkä puhe ei ollut tarpeeksi ylevä niin arvokkaaseen tilaisuuteen, Hurme epäilee.
Kun Kurikka-lehti on saanut haastattelunsa, Hurme lähtee ajamaan Pyysalon kanssa takaisin Tampereelle.
Sieltä hän painelee miltei saman tien Helsinkiin. Hurme on kutsuttu Ylen suoraan lähetykseen keskustelemaan eduskuntavaalien juuri varmistuneesta tuloksesta.
Lähetyksessä Hurmeella on yllään sama vaatekerta kuin Kurikassa.
”Mähän en tiedä politiikasta yhtään mitään”, Hurme aloittaa.
Hänen tukkansa on, jos mahdollista, vielä sekaisempi kuin Pohjanmaalla.
”Ihmisellä on vain yksi ääni, ja se on valtavan iso”, Hurme pyörittelee.
Myöhemmin Musiikkitalolla kysyn, kuinka Hurme selviytyi maskeerauksesta ilman kuontalon silottelua.
”Mä en kestä itselläni kristillistä jakausta. Se on ehkä semmonen kammo lapsuudesta. Mä oon joutunu elää kodissa, jossa mä en saanu olla silleen ku mä oisin halunnu, mis mun ulkonäkööni puututtiin. Mä oon aina rakastanu sitä, et mun hiukset on ihan miten sattuu. Se on mulle vapautta. Mä suostun kaikkiin puuterijuttuihin, mut mun tukkaan ei kajota.”
Sanoitko noin Pasilassakin?
”Mä oon sanonu pysyvästi, myöskin tuolla, et sille ei voi mitään tehä, anna sen olla noin. Ja tähän ihminen vastaa, että voinko kuitenki laittaa geeliä. Mul ei oo tohon mitään kantaa, koska se ei muuta mitään. Ku mun tukka on liisteröity, ni mä käyn vessassa ja vedän sen pystyyn. Et tää on kuitenki se juttu, et mä kehtaan mennä.”
Kesäkuussa Hurme esiintyy Rajaportin saunalla Tampereella suomalaisen saunan päivänä.
Rajaportin henkilökunta on pyytänyt noin kolmensadan metrin päässä asuvaa Hurmetta tapahtumaan jo kymmenen vuoden ajan, mutta vasta nyt taiteilijan aikatauluista löytyi sopiva rako.
Etsimme kuvaajan kanssa autolle paikkaa Pispalan kapeilta kaduilta, kun Hurme tulee vastaan ilman paitaa, pyyhe olkapäällään. Hän osoittaa taakseen.
”Tonne ylös vaan.”
Rajaportin sisäpiha pullistelee väkeä. Aitaan nojailee nokialainen kulttirunoilija Jysky Ihalainen. Rentoa tunnelmaa ylläpitää bändi, jossa haitaria soittaa Juice Leskisen ja Eppu Normaalin kanssa levyttänyt Safka Pekkonen.
Miltei kaikkia muita päätä pidempi Hurme samoaa paidatta väkijoukon läpi. Kättelijöitä ja selkääntaputtelijoita riittää.
Kun taivaalta alkaa läiskähdellä vesipisaroita, yksi saunojista tarttuu Hurmetta olkapäästä ja ravistaa.
”Näköjään tullu manaaja paikalle!”
Hurme piiloutuu ruokakojun taakse. Siellä, ahtaassa raossa, hän saa juoda rauhassa yhden oluen.
Sitten hän nousee lavalle puhumaan.
Hurmeella on kaksi tapaa valmistella puhe. Joko hän kirjoittaa sen sanatarkasti paperille tai laatii summittaisen ranskalaisten viivojen listan.
Oli formaatti kumpi hyvänsä, hän on esiintyessään itsevarma ja tyyni.
”Puhe on hektinen poikkeuksellinen elämäntilanne”, Hurme kertoo Musiikkitalolla. ”Ja siit selvii läpi vaan puhumalla. Se tilanne on vaan ku uimari heitetty veteen, et nyt on uitava puol tuntii, ja siin ei kannata ruveta analysoimaan, et meneekö kaaret oikein.”
”On kerta kaikkiaan uskottava siihen asiaansa niinku uimarinki pitää uskoo siihen, et kyl se vesi kannattelee, ja antaa mennä vaan ilosin ja avoimin mielin. Et on varaa myös kehitellä sitä hommaa ja jaksaa katella niitä ihmisiä ja aistia sitä ilmapiiriä.”
Rajaportilla mies eturivistä kyselee kovaan ääneen, kauanko tätä jaaritusta pitää vielä kuunnella. Hurme laskee paperin ja sanoo, että aikoo ”puhua niin kauan kuin huvittaa, ja jos ei kiinnosta, voi painuu vittuun”.
Parin viikon kuluttua Ylen sivuille ilmestyy kovin tutun oloinen kolumni suomalaisesta saunakulttuurista.
Teatteritausta auttaa selviytymään kiperistäkin esiintymistilanteista.
Vuonna 2009 Hurme kärsi masennuksesta, ajautui psykoosiin ja vietti kuukauden suljetulla osastolla Auroran sairaalassa Helsingissä. Pian sairaalareissun jälkeen Kalevalaseura tilasi hänet puhumaan vapaasta aiheesta kekrin kunniaksi.
Hurmetta hirvitti, sillä hän ei ollut varma mielenterveytensä lujuudesta. Hurme päätti tekeytyä Kalevalaa tutkineeksi kansanrunouden professori Väinö Salmiseksi. Hän kirjoitti ja esitti puheen, jonka Salminen olisi voinut pitää liki sata vuotta sitten.
”Se meni yllättävän hyvin.”
Kerran puolituttu rekrytoi Hurmeen puhumaan sosiaalityöntekijöille Tampereen soutumajalle. Tilaisuuden pohjustus jäi puolitiehen, eikä paikalle saapunut Hurme tiennyt, mistä hänen oli tarkoitus esitelmöidä. Yleisö oli yhtä pihalla.
Hurme nousi lavalle ja kysyi, mistä ihmiset haluaisivat kuulla.
”Puhu mistä vaan”, joku huusi.
Hurme puhui suppeasta ja yleisestä suhteellisuusteoriasta. Luennon jälkeen ihmiset tulivat kehumaan, miten Hurme oli avannut heidän silmänsä näkemään maailman eri tavalla.
Vielä viisitoista vuotta puheen jälkeen yksi soutumajan yleisössä ollut tuli nykäisemään Hurmetta hihasta ja muistelemaan tämän loistavaa esitelmää universumin rakenteesta.
Kohtaaminen sattui viime keväänä Tampereen museopäivillä, joilla Hurme oli – yllätys, yllätys – juhlapuhujana.
Kenties erikoisimman puheensa Hurme piti vuosia sitten Turun Messuilla. Häneltä tilattiin körttisaarna.
”Mä pidin kovan saarnan, jossa mä paljastin, et mä oon ateisti. Mut sit vastapainoks muistutin Jeesuksen kiinnostavista piirteistä, häilyvästä sukupuoli-identiteetistä ja taipumuksesta seurustella spurgujen ja prostituoitujen kanssa. Se meni jotenki sillain liian hyvin, et siel ihmiset sai sellasen uskonnollisen elämyksen. Siel tultiin oikeesti kiittelemään mua ja kutsumaan mua mukaan tähän uusheränneitten piiriin.”
Kiasmassa Hurme jatkaa:
”Maa, ilma ja vesi ovat armottomia kumppaneita. Niitä on ärsytetty jo ihan tarpeeksi, eivätkä ne aio antaa enää tuumaakaan periksi. Ja niillä on valta ja voima ja iankaikkinen keskinäinen unioni, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Meillä ei ole minkäänlaisia toiminnan mahdollisuuksia tuon unionin ulkopuolella.”
Ja lopuksi:
”Ihmislajin edellytykset ovat muuttumattomat ja täsmälleen samat kuin eläimillä ja kasveilla: saada hankituksi ympäristöstä aineenvaihdunnalleen välttämättömät ainekset. Keinot tähän ovat viime vuosituhansien aikana kulttuurisesti ketjuuntuneet ja monimutkaistuneet, itse asia on säilynyt samana. Tällainen näyttely on tämän luonnon kanssa käytävän ratkaisevan neuvottelun mahdollisesti tärkeäkin vaihe. Se on nyt avattu. Katsotaan, onko siitä mihinkään.”
