Pyttipannua. Lasi maitoa. Kotikaljaa.
Jos joskus on brändinrakennus kohdallaan, niin Marttahotellin ravintolassa, kun Jouni Hynynen nauttii lounastaan toimittajien virratessa hiljalleen sisään ravintolaan.
Hynynen, 37, on jo itse vaikuttava näky: Iso mies, jonka punertava parta ulottuu rinnalle ja samansävyiset hiukset liki vyötärölle. Ruokaa kauhovan käden sormia peittävät raskaat sormukset.
Vaikuttava on myös Hynysen maine: hän soittaa rokkia synkeässä bändissä, laukoo sepporätymäisiä totuuksia maailman tilasta ja esiintyy ainakin tarinoiden perusteella ihmisten ilmoilla pääasiassa päissään.
Hynysen yhtye Kotiteollisuus esittää kappaleita kuten Helvetistä itään, Viittä vaille vainaa sekä Hulluutta ja humalaa. Hynynen itse on esiintynyt Jone Nikulan kanssa televisio-ohjelmassa Äijät. Hynynen puhuu vahvaa murretta ja viljelee reippaasti kirosanoja.
Hynynen on miesten mies.
Joten on tietysti erittäin sopivaa, että Jouni Hynynen kauhoo Helsingin keskustassakin suuhunsa pyttipannua Marttojen ruudullisten pöytäliinojen ääressä.
Nyt Hynynen on kuitenkin tehnyt jotakin, mitä karvaiset suomiäijät eivät yleensä tee – julkaissut kolumnikokoelman. Toki kirjan kannessa makaa alaston nainen tissit törröllään sängyssä, jonka laidalla Hynynen kyyristelee kirjoituskoneen yllä, mutta yhtä kaikki: Hynysestä on tullut kirjailija. Ja kirjailijuus työntää rokkiäijän yllättävien tilanteiden eteen.
“Ilmoittautuneet on miltei pelkästään naisia”, kustantamon edustaja kumartuu supattamaan lähemmäs punertavia hiuksia.
“Ei jumalauta”, Hynynen puuskahtaa, haroo tukkaansa ja katsoo ruokapöytää. “Kohta kasvaa paineet liian suuriksi.”
Ja… hetkinen… punastuuko se?
Kyllä, kyllä se punastuu.
Ujo rokkiäijä?
Miten söpöä.
Kotiteollisuus on noussut tällä vuosituhannella yhdeksi Suomen suosituimmista rockbändeistä. Yhtye on tehnyt jo kahdeksan täyspitkää albumia, joista vuonna 2003 ilmestynyt Helvetistä itään on myynyt yli 30 000 kappaletta.
Vuonna 2006 ilmestyneen Iankaikkinen-levyn jälkeen Rumba-lehden lukijat äänestivät Kotiteollisuuden vuoden parhaaksi kotimaiseksi bändiksi, Iankaikkisen vuoden kotimaiseksi albumiksi sekä Jouni Hynysen vuoden kotimaiseksi seksisymboliksi.
Ja tähän suosioon on siis päästy raskaalla, yksinkertaisella musiikilla, suomenkielisillä, kristillis-kalevalaisilla sanoituksilla sekä yleisellä junttiuden ylistyksellä. Tässäkö on aikamme kuva?
“Anteeksi nyt vielä”, aikamme kuva Jouni Hynynen pyytää harppoessaan tapaamiseen kirjanjulkistamista seuraavana aamuna. “Eilen vähän venähti. Miul on laukutkin hävinneet. Kai ne on siellä Infernon narikassa.”
Hynynen on liki tunnin myöhässä. Lappeenrannasta eilisen päivän mukana kulkeneet matkatavaratkin ovat siis kadonneet baarikierroksella. Kohellus ei yllätä, päinvastoin. Se kuuluu Kotiteollisuuden kuvaan yhtä sopivasti kuin pyttipannu.
Musiikin ulkopuolella Hynynen ja Kotiteollisuus ovat tunnettuja humoristisesta karjalaisuudestaan. Siihen kuuluu suomalaisten mielestä sympaattinen kännihäröily.
Kotiteollisuuden toinen tunnusmerkki on vilpittömän junttiuden kanssa jokseenkin vastakkainen kyyninen ironia. Yhtyeen verkkosivut ovat hempeän vaaleanpunaiset, mutta värin saa vaihdettua “katu-uskottavammaksi” yhdellä klikkauksella. Faneille irvaillaan sivuilla armotta ja bändin elämää tilitetään itseironisessa hengessä.
Yhtyeen sivuprojekti, levyjen mukana jaettava No Sori -lehti ja verkossa näkyvä No Sori -tv parodioi juorulehtiä ja esittelee hassuja otsikoita (“Rajua seksiä hotellihuoneessa! Hylje-Hynystä louhittiin kuin vierasta sikaa”) sekä kuvia (usein karvaisista miesten takapuolista).
Kotiteollisuuden keikalla tyypillinen dialogi yleisön ja yhtyeen välillä kuuluu seuraavasti:
“Hynynen susta ei oo mihinkään! Vitun homo!”
“Oot ihan oikeessa. Ei miust oo mihinkään. Mie oon sänkyhommissa heikko. Mie oon antanut ihan toisenlaisen kuvan, mut tosiasiassa mie oon ihan paska. Mie en osaa laulaa, mie oon auttava kitaristi. Mut onneks miulla on kaks niin hyvää kaveria, että ne tukee ja turvaa.”
Sananvaihto Lahden keikalta viime joulukuussa on kuunneltavissa You Tubessa. Kavereilla Hynynen tarkoittaa yhtyeen rumpalia Jari Sinkkosta ja basistia Janne Hongistoa.
Kun Kotiteollisuuden toimintaa seuraa, mielen valtaa hämmennys: ovatko ne ihan järjettömän älykkäitä – vai vain ihan järjettömän tyhmiä?
Jouni Hynyselle on vaikea olla vihainen edes silloin, kun hän on tunnin myöhässä. Hän vastaa nopeasti tekstiviesteihin ja ilmoittaa myöhästymisestään jo kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa, mikä ei suinkaan aina päde viinan juomisesta tunnettuihin muusikoihin.
Hynynen on myös niitä ihmisiä, jotka saavat vieraankin tuntemaan itsensä pidetyksi ja huomioiduksi, suorastaan ystäväksi. Vaikka Hynynen juoksee Helsingissä käydessään tapaamisesta toiseen, alas istuessaan hän levittää ympärilleen täydellisen kiireettömyyden auraa, kuin hänellä olisi aikaa istuskella kahvilla (ja kaljalla, Hynynen juo molempia samaan aikaan, mutta vain yhden kutakin) tuntikausia.
Hynysen leppoisuus on jokseenkin ristiriidassa hänen lava- ja sanoittajan persoonansa kanssa. Kotiteollisuuden musiikissa ei ole huumoria, ellei huumoriksi lasketa sanoitusten välillä liioiteltuakin synkkyyttä. Hynynen itse taas tuo lavalla vakaassa haara-asennossaan kitaraa soittaessaan enemmän mieleen Metallican James Hetfieldin kuin Esa Pakarisen.
Hynynen itse selittää eroa sillä, että musiikin tekeminen on hänelle liki pyhä tehtävä. Musiikissaan hän ei vitsaile. Mutta kaikki muu – keikat, studiot, haastattelut – on lomaa, ja lomalla voi pitää hauskaa. Hauskanpitoon kuuluu myös machokliseillä leikkiminen.
“Se on sellainen maailma, missä mie tykkään operoida sen takia, että a) kaikki noi kliseet, nehän on ihan hirveitä, ja b) jos sie voit tehä itseironian varjon alla niitä asioita, mitä se pikkupoika haluaa tehdä, niin se on aika siistiä”, Hynynen selittää ja nauraa päälle.
Matala, hyväntuulinen nauru saattelee Hynysen vastauksia usein.
“Otetaan ihan tämmöinen helvetin helppo esimerkki. Jossain vaiheessa keikoilla mie rupesin viljelemään ihan helvetisti semmoista murahtelua, että kun lähtee joku riffi, niin sitten mie mörähän jotain. Sehän on ihan hirveää. Mutta sitten kun on tehnyt sitä pari vuotta, se kuuluu asiaan. Sama juttu just tällaisissa loikissa kuin se kolumnikirjan kansi, ne tissit, että ilman muuta!”
Hynynen on kirjoittanut vuosina 2003-2007 kolumneja useisiin lehtiin. Ne on koottu nyt yksiin kansiin nimellä Rakkaudella, Hynynen. Kirjasta on ilmestynyt neljäs painos, ja elokuussa se oli Suomen kahdeksanneksi myydyin kotimainen kaunokirja. Taakse jäi muun muassa Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt.
Hynynen itse kuittasi kirjan menestyksen toisen painoksen julkistamistilaisuudessa itselleen tyypillisesti: “Mie olen hämmästynyt vain siitä, miksei kukaan ole tehnyt tällaista kirjaa aikaisemmin. Tämähän on niin itsestään selvä kirjaidea: tissit kannessa, ruma mies ja sopivan lyhyitä juttuja, joita voi lukea vessassa.”
Hynysen rakkaus kliseisiin, stereotypioihin ja ironiaan näkyy kirjassa muuallakin kuin kannessa. Hynysen maailmassa sählyn pelaaminen on trendipellejen laji, Radio Nova soittaa “äänitteitä helvetistä”, äidin jänispaisti on parasta ja penkkiurheilu on taitolaji. Hynystä ärsyttävät kaikki sauvakävelijöistä roolipelaajiin.
Vaikka kolumnien lähtökohdat ovat useimmiten melko yksinkertaiset, ne naurattavat osuvuudellaan. Jos naurattavat: kirjoituksista on virrannut myös julmistunutta, pilkasta loukkaantunutta palautetta. Kaikki eivät aina ymmärrä ironiaa.
Eivät edes Kotiteollisuuden yleisössä.
“Välillä tulee kyllä olo, että voiko tämä olla näin helppoa, tietynlaisen ihmistyypin tyydyttäminen”, Hynynen hymähtää. “Että sie heittäydyt siksi Hynyseksi ja murahtelet vähän ja sitten jengi on vitun tyytyväistä. Se on aika pelottava ajatus. Mutta jos sen saa tehtyä niin, että koko ajan on itse tietoinen siitä naurettavuudesta, ehkä sitten on turvassa.”
Mutta nauraako Hynynen siis yleisölleen, meille, vai itselleen, rocktähdelle?
“Kaikki toi yleisölle vittuilu, se on just sitä sille koko tilaisuudelle vittuilua. Että eikö tämä nyt ole aika naurettavaa, että myö ollaan aikuiset ihmiset kokoonnuttu tämmöiseen tilaan ja täällä ukot huutaa ja metelöi. Se on aika naurettavaa. Ja hirveen kivaa ja puhistavaa samaan aikaan.”
Hynysellä on yhä haave, että hän voisi vielä joku kerta itse seisoa jonkin yhtyeen keikalla yleisössä – mieluiten Kotiteollisuuden, jos se olisi mahdollista – ja kokea saman tunteen, jonka tavallinen rockyleisössä seisoja tuntee. Sen ihanan saunassa käymiseen vertautuvan rentoutumisen ja toiseen maailmaan sukeltamisen, jonka ihmisten, kuumuuden ja musiikin täyttämässä rock-luolassa voi parhaimmillaan kokea. Sillä vaikka kliseistä olisi tietoinen tosielämässä, ei niitä rokkikeikan aikana tarvitse analysoida.
Mutta ne ajat taitavat olla Jouni Hynyseltä takanapäin.
“Kyllä mie aina pyrin siihen, että mie menen kattomaan jotain bändiä, ja aina mie oletan, että se on jotenkin mahdollista. Mutta aina mie petyn uuestaan ja ueestaan, kun joku vitun urpo taneli tulee selittämään jotain. ‘Nyt lähetään Hynynen ryyppäämään!’ Ei saatana. Mie sanon niille, että painu vittuun, mutta ihmiset ei ymmärrä puhetta.”
Rokkikliseissä on siis mukana ironiaa, rakkaudella. Mutta miten paljon ironiaa – ja rakkautta – on Jounin suhteessa naisiin?
“Myö ollaan sitä mieltä, että kaikki naiset pitäisi tappaa.”
Ei ehkä kaikkein harkituin keikan aloitus.
Vuonna 2003 Kotiteollisuus esiintyi Tampereen Tulliklubilla lämmittelijänään feministinen naisyhtye Haarakiila. Hynynen töräytteli lavalta totuuksiaan ja Haarakiila kuumeni takahuoneessa.
Pian verkossa seurattiin kiivasta sanailua, kun “feministi ei ymmärrä Hynystä eikä Hynystä kiinnosta ymmärtää feministiä”, kuten Hynynen riitaa kuvasi Kotiteollisuuden kiertuepäiväkirjassa. Myöhemmin Kotiteollisuus veisteli verkkosivuillaan, mikä on Haarakiila savoksi: huorakiila, tietysti.
Hyviä vitsejä sillä hetkellä?
“No se oli joo”, Hynynen sanoo ja näyttää vaivaantuneelta. “Siis mie oon varmaan aika tunnettu siitä, että mie saatan laukoa ihan mitä sattuu. Toi on helvetin hyvä esimerkki siitä, että mie oon tehnyt jotain sellaista, minkä takana mie en pysty seisomaan ollenkaan.”
Yksi Jouni Hynysen luonteenpiirre on, että hän ei siedä fanaattisuutta lainkaan eikä allekirjoita mitään julistuksia, Hynynen selittää. Joskus hän muuttuu fanaattisuuden vastaisuudessaan itse fanaattiseksi.
Haarakiila-episodi ei ole ollut ainoa karikko Hynysen ja naisten suhteessa.
Monia naisia Hynysen kolumnit eivät ole naurattaneet lainkaan. Kolumnikirjan ensimmäinen kirjoitus tarjoaa heti seuraavan vivahteikkaan pohdinnan toisesta sukupuolesta: Entä mikä helvetin tarve naisella on aina arvostella muita ihmisiä, varsinkin muita naisia? Aina jollain on törkeät vaatteet, ruma kampaus tai lyyli on muuten vain tyhmä. Nainen itse ei ole koskaan tyhmä. Nainen itse on maailman keskipiste. Ja yksi miehen tehtävistä on pönkittää tätä uskoa säännöllisesti erilaisin rakkaudentunnustuksin.
Hynynen on saanut vastailla sovinismisyytöksiin niin paljon, että naiskysymystä käsiteltiin jo kirjanjulkistamistilaisuudessa.
“Kun kirjoitan naisesta, kirjoitan itsestäni”, Hynynen selitti. “Se on se karjalainen kierous, mitään ei sanota suoraan. Jos kirjoitan naisesta, se ei kerro naisesta mitään, vaan se kertoo minusta. Enemmän mie mollaan itteäni kuin naisia. Kirjoitan, mitä mies ajattelee, kun se katsoo naisen toimintaa. Se mies on vaan niin tyhmä, että se ajattelee niin. Naisethan on ihan mahtavia.”
Naisille nauravissa kolumneissakin on osin kyse reaktion hakemisesta: naiset älähtävät naisia käsittelevistä kolumneista aina, miehet eivät itseään käsittelevistä koskaan. Ja reaktiotahan sitä ollaan hakemassa.
“Suomessa on varmaan hirveä määrä miehiä, jotka on miun juttuja lukeneet ja jotka ei yhtään ymmärrä sitä, että niitten omassa toiminnassa olisi jotain vikaa”, Hynynen pohtii. “Että ne nauraa hekottaa sille, että kylläpäs se kirjoittaa naisesta hyvin, ja sitten ne ei tajua, että itse asiassahan tässä vittuillaan niille.”
Kun on luonut itsestään fiktiivisen hahmon…
“Niin sitten siitä joutuu kantamaan seurauksia, kyllä. Ja siitä mie sitten ärsyynnynkin liian helposti, kun oletan, että ihmiset ymmärtää, milloin ollaan ääliö-Hynysiä ja milloin ollaan niin sanottu oma itse. Että totta kai sie ymmärsit, että mie olin niinku muka hauska. Mutta eihän jengi tajua sitä, tietenkään.”
Onko tullut mieleen, että joskus pitäisi olla vähemmän ironinen?
“Jotenkin miulla on se perusajatus kuitenkin, että jos mie olen ironinen tai heitän läppää, niin kyllä ihmisten pitäisi se ymmärtää. Jos mie en tekisi niin, mie aliarvioisin ihmisiä. Mie haluan uuestaan ja uuestaan heittää sen pallon sinne suuntaan, että pelatkaa tällä. Ja sitten kun mie tajuan, että eihän ne aina pysty pelaamaan sillä, sitten mie aina petyn.”
Kuten Hynynen totesi yhtyeestä tehdystä Rai Rai! -dokumentissa: “Mie olen liioitellut itteäni liikaakin. Nyt mie olen ihan kusessa sen homman kanssa.”
Mutta jos ääliö-Hynynen on siis pitkälti fiktiota, millainen on oikea Hynynen?
Kuvasta pälyilee lyhyttukkainen, vihreään armeijaneuleeseen pukeutunut alle kolmekymppinen mies. Luotettavaa koulunkäyntiavustajan työtä jo vuodesta 1996. Valmistunut alalle 1998. Ylioppilas vuodelta 1989. Sotilasarvoltaan kersantti (pioneeri), teksti kertoo.
Nuori Jouni Hynynenhän se siinä, ryhmäkuvassa työpaikallaan Lappeenrannan sairaalakoulussa 90-luvun lopulla. Valokuva ja esittely ovat yhä katsottavissa koulun verkkosivuilla.
Ennen rokkarin uraansa Hynynen on työskennellyt rakennuksilla, satama-ahtaajana ja radiojuontajana paikallisradio Saimaan aalloissa. Hän kävi kansanopistossa lehti- ja radiotyön linjan ja kouluttautui koulunkäyntiavustajaksi oppisopimuksella.
Sairaalakoulussa hän auttoi viisi vuotta lastenpsykiatrian osastolla asuvia, ala-asteikäisiä lapsia koulunkäynnissä.
“Mie tykkäsin kovasti siitä, se oli helvetin siistii. Olin mie jopa ihan sitä mieltä, että tämä on miun hommaa”, Hynynen muistelee. “Viimeisen vuoden aikana rupesi kuitenkin jo bändihommia olemaan sen verran, että ajatus oli jo muualla, eikä oikein vasurilla pysty sellaista duunia tekemään. Siinä pitää olla koko ajan läsnä, ja kun et ole, on niin pahat morkkikset, että ajattelin, että ei vittu, pitää lopettaa. Siinä vaiheessa rupesi ehkä muutenkin tympimään se homma, tai tuntumaan siltä, että emmie näitä lapsia pysty auttamaan, ei miul oo mitään rahkeita.”
Nyt Hynysellä on kasvatettavavanaan vain yksi lapsi, oma kolmivuotias tyttärensä. Vaimo työskentelee psykiatrisena sairaanhoitajana.
Tyttären hahmo elää omaa elämäänsä sekin rokkari-Hynysen julkisuuskuvassa. Eräässä haastattelussa Hynynen kuvasi tyttärensä reaktiota isän televisioesiintymiseen näin: Se näki miut listaohjelmassa ja kun tulin kotiin, se oli ihan tulessa: “Mitä vittuu!”
Visio palavan innostuneesta pikku-Hynysestä on tietysti hauska, mutta ei kai tytär nyt sentään oikeasti sanonut mitä vittua?
“Ei, ei”, Hynynen nauraa.
Rai Rai! -dokumentissa Jouni Hynynen vaihtaa keikkarumban välillä vaippoja kotona ja istuu basisti Hongiston kanssa lapsia hoitamassa, kun emännät ovat baarissa.
Hynynen on elänyt koko ikänsä Lappeenrannassa. Bändikaverit Jari Sinkkonen ja Janne Hongisto löytyivät kyliltä jo lapsena. Teini-iässä Hynynen pyöri punkkareiden ja rockabillyjen kanssa, mutta oli ainakin omien sanojensa mukaan hyvinkin kiltti nuori.
“Mie olin semmoinen siisti punkkari, ettei äiti järkyttynyt liikaa tai ruvennut motkottamaan”, Hynynen nauraa.
“Mie hoidin koulunkin ihan suht tyylikkäästi enkä ollut mikään riitapukari. Sen takia mie luulen, että moni koulukaveri, joka ei miuta tunne, ihmettelee varmasti kovasti, että miten se Jouni on nyt tollainen. Kun sehän oli silloin semmoinen ujo, takarivissä aina istui ja oli ihan hiljaa eikä uskaltanut puhua kenellekään. Nyt se saatana pullistelee tuolla.”
Lappeenrannassa oli mukava pikkukaupungin meininki. Kylillä käveltiin ympyrää ja autoja rassailtiin innokkaasti. Kotiteollisuuden rumpalilla Sinkkosella on tarinan mukaan hallussaan epävirallinen ennätys Lappeenrannan liikenneympyrän ajossa: sata kertaa ympäri putkeen.
Kun Hynysen tarinoita kuuntelee, tulee elävästi mieleen se suomalaisten nuorten miesten alajoukko, jonka kuulee rockfestivaalien leirintäalueilla siteeraavan toisilleen ulkomuistista Matti Ijäksen Katsastus-elokuvaa.
“Paska pappi. Viina haisee nokkaan. Koulussa kullinsa näytti, saatana metalliviivoittimella mittaili”, Hynynen siteeraa elokuvaa sujuvasti heti, kun sen nimi mainitaan.
Hynynen sanoo itse olevansa hyvinkin jämpti työasioissa, mutta muuten aivan liian huithapeli persoona. Baarikierrokselle jääneet laukut ovat vain tyypillinen tapaus Jouni Hynysen elämässä, eikä kaikkeen hutilointiin liity edes alkoholi. Siksi Hynynen pitikin armeijasta ja innostuu kehumaan yhtyeen alkusyksyn reissua Kosovoon rauhanturvaajia viihdyttämään.
“Ne rauhanturvaajat oli niin asiallisia jätkiä. Meillä oli minuuttiaikataulu, että nyt tehdään näin ja näin. Se oli hienoa.”
Tietysti reissussa koettiin jälleen aimo annos poikamaista iloa. Bändi pääsi ampumaan, ajamaan sotilasajoneuvoja ja leikkimään mellakkaa. Yllättävää kyllä, rokkareita ei laitettu esittämään mellakoitsijoita vaan he saivat olla poliiseja.
Hynynen itse ei vaikuta kaikkein käytännöllisimmältä kaverilta. Kun Hynynen osallistui Jone Nikulan kanssa Äijät-ohjelmassa erilaisiin miehisiin tehtäviin, Nikula alkoi näyttää Hynysen rinnalla hikipingolta. Siinä missä Jone pääsi palkinnoksi ajamaan asfalttijyrää, Jouni joutui luomaan sian paskaa. Jone tarttui reippaasti eläviä hummereita selästä, Jouni tunnusti pelkäävänsä hämähäkkejä. Jone juoksi seuraavalle rastille, Jouni huokaili krapulaansa. Jotenkin katsoja komppasi Jounia.
Yleisesti Hynystä pidetään mukavana jätkänä. Siitä kertoo esimerkiksi hänen laaja ystäväpiirinsä. YUP:n Jarkko Martikainen on auttanut Hynystä sanoitusten teossa, CMX:n A.W. Yrjänä hengaa Jounin kanssa ilokseen ja Nightwishin Tuomas Holopainen soittaa silloin tällöin koskettimia Kotiteollisuuden keikoilla.
“Vaikka jotkut fanit valittavatkin, että heittäkää se homo-pimputtelija helvettiin”, Hynynen hekottaa.
Miesten välinen ystävyys näkyy myös bändistä tehdyissä dokumenteissa, joissa naisia vilahtaa vain yleisössä ja Kotiteollisuuden kolmikko sulkeutuu aina ennen keikkaa lujaan ryhmähalaukseen.
Mitä se miesten välinen ystävyys siis parhaimmillaan on? Mikä Hongistossa ja Sinkkosessa on parasta?
“No, emmie tiiä… Siis, ne on, emmie tiiä, mikä helvetti…”
Hynynen nauraa ja joutuu etsimään vastaustaan poikkeuksellisen pitkään.
“Niille voi sanoa, mitä mieltä sie olet oikeasti asioista tai ne voi sanoa miulle. Ne on hirveän lähellä, mutta sitten jos haluaa, ne ei kuitenkaan tule liian lähelle. Ihan vitun mukavia jätkiä. Niihin voi luottaa, ihan täysin. Voit heittäytyä rotkoon, niin ne ottaa kiinni.”
Auts. Onko niiden ihan pakko juoda noin hirveästi?
Reilu vuosi sitten joukko rockbändejä lähti seilaamaan Saimaalle legendaarisen Tuuliajolla-kiertueen malliin. Alkuperäisellä kiertueella vuonna 1980 konsertoivat Eppu Normaali, Juice Leskinen Slam ja Hassisen Kone. Vuonna 2006 laivalla matkustivat CMX, Kotiteollisuus ja 51 koodia.
Pulloja kallisteltiin jo ensimmäisestä kiertueesta tehdyssä, Aki ja Mika Kaurismäen ohjaamassa Saimaa-ilmiö-elokuvassa. Mutta uudesta kiertueesta tehdyssä Ulapalla-dokumentissa ei juuri muuta tehdäkään. Viinapulloja kumotaan lähikuvissa ennen ja jälkeen keikkojen. Hynynen nuokkuu sammuneena laivan kannella jo dokumentin kymmenen ensimmäisen minuutin aikana.
Viime vuosina Suomessa on huolestuttu kansamme jatkuvasti holtittomammasta juopottelusta. Muusikoista alkoholismistaan ovat kertoneet esimerkiksi Popedan Pate Mustajärvi, HIMin Ville Valo sekä alkuperäisellä Tuuliajolla-kiertueella vielä iloisissa tunnelmissa seilannut Eppu Normaalin laulaja Martti Syrjä. Saman kiertueen iloisista veikoista Juice Leskinen kuoli alkoholiin liittyviin sairauksiin vajaa vuosi sitten.
Kuuluuko Kotiteollisuuden paljon puhuttu viinanjuonti sekin ironiaosastoon vai juoko bändi oikeasti niin paljon kuin miltä vaikuttaa?
“Se on vähän semmoinen juttu, että siitä ei enää oikein tiiä, onko se totta vai ei”, Hynynen sanoo. “Kaikkeen meidän toimintaan liittyy jollain tavalla alkoholi, se on ihan fakta. Sanotaan näin, että niin paljon tulee oltua jätkien kanssa reissussa ja puljailtua, että kun on kotona, ei todellakaan kiinnosta pätkääkään lähteä baariin tai ruveta tissuttelemaan himassa.”
Mutta nähdäänkö jossain vaiheessa vielä lehdissä otsikko: Hynynen katkaisuun?
“Emmie oikein usko. Jos miun läheiset sanovat, että sie juot liikaa, mie saatan sen ottaa ihan suhtkoht vakavastikin, mutta tavallaan sitten mie olen ite, muka, sitä mieltä, että se on hallinnassa. Mutta tietysti kaikki juopot on just sitä mieltä.”
Ovatko läheiset sanoneet, että Jouni juo liikaa?
“No läheiset on sanoneet, että sie oot liian vähän kotona. Mutta se kertoo varmaan siitä, että silloin varmaan myös juo liikaa.”
Järvimaisemaa. Mäntymetsää. Hynynen soutuveneessä Jaloviina-pullo kädessään.
Kun Kotiteollisuuden valokuvamaailmaa katselee, ei ole epäilystäkään, mistä yhtye inspiraationsa ammentaa. Esimerkiksi Iankaikkinen-levyn kansiliepeessä veneessä istuva Hynynen on kuin tämän päivän Väinämöinen.
Kotiteollisuuden sanoituksissa Ikeat ja bonuspisteet yhdistyvät saumattomasti helvetteihin ja iankaikkisuuksiin, ukko perkeleet ja arkunnaulat ostoskanaviin ja kauneusleikkauksiin.
Kotiteollisuus on samaan aikaan tätä päivää ja mennyttä, arkea ja pyhää. Ennen kaikkea Kotiteollisuus on Suomea.
“Kyllä, kyllä. Suomi-maailma, just tämä vanhan liiton Lalli-meininki, että kaikki saa kirveestä! Miul on semmoinen olo, että mie olen elänyt sitä aikaa. En tietenkään ole, mutta miulla on semmoinen fiilis, että silloin kaikki on ollut niin hyvin”, Hynynen myöntää nauraen.
Jouni Hynysen edelliseen elämään olisi helppo uskoa, niin vahvasti hän henkii ainakin kaupunkilaiselle kadonnutta maailmaa.
Kun Hynysen seurassa viettää aikaa, alkaa tehdä mieli vain päästä ikuiseen lapsuudenkesään mummonmökin portaille istumaan kaljapullo kädessä, kärpäsen suristessa ikkunankarmeissa, ystävän naureskellessa vieressä. Päässä alkaa soida Leevi and the Leavings: Minä lähden Pohjois-Karjalaa-aa-an, vaihdan farkut verkkarihousuun, kotiseudulle Pohjois-Karjalaa-aa-n, juon kaljaa auringonnousuun…
Olisi aikaa, aikaa ja aikaa. Olisi suomalainen.
“Mie olen hirveän ylpeä siitä, että olen suomalainen ihminen”, Hynynen sanoo. “Mie en ymmärrä, miksi pitäisi hakea jotain muuta, napata jostain Amerikan ihmemaasta vaikutuksia. Just nämä EU-hössötykset ja muut. Kyllä mie ymmärrän, että pitää olla kelkassa mukana, mutta ei saisi unohtaa kansallisia peruspiirteitä. Ei miulle niinkään merkitse mikään isänmaa sinällään, Suomi tai Suomen lippu, vaan enemmän se henki.”
Mitä se henki sitten on?
“Jopa tyhmyyteen menevää itsepäisyyttä, työn ja tekemisen kunnioittamista ja sellaista rehtiyttä, että jos joku asia on päin persettä, sen voi sanoa ääneen. Tai pahimmillaan se on sitä nakkikioskijonossa tappelemista, mutta on siinäkin jotain hienoa.”
Nauru kaikuu taas.
“Ja sellainen tietty junttius, että ei mitään hienostelua. Kaikki hienot eurooppalaiset ruokailutavat sylettää ihan perkeleesti. Miksei voi vaan vetää sitä läskisoosia ihan reilusti ja rieskan päälle voita, eikä mitään vitun alkupaloja. Sitten kun ruvetaan syömään, niin sitten syyään. Mummola-henkeä. Keinutuoli narisee ja kaappikello raksuttaa ja vedät lehmänmaitoa, missä on rasvakikkareita. Toimii ihan täysin. Mutta ei.”
Onkohan Jouni Hynynen nyt joutunut itsekin hieman nostalgian kouriin. Onko Hynynen ikinä oikeasti juonut kokkareista maitoa?
“Olen mie juonut pentuna mummolassa. Mutta totta kai tämä on kaipuuta jonnekin. Mutta mitä siitä kaipuusta jää ilmaan? Se henki. Semmoinen, mitä nykyisin näkee hirveän harvoin: iskä tulee ruokatunnilla kotiin syömään, hihat on kääritty, paskanen äijä, pieni poika kattoo, että iskä tulee. Nykyisin menet johonkin vitun kahvioon ja vedät jonkin vitun keiton, saatana. Ei vittu mitään järkeä. Ei ole äiskä tekemässä ruokaa, tai… Eihän semmoiseen tietenkään ole paluuta, mutta oishan se aika siistiä”, Hynynen sanoo ja lisää: “Ja tämä ei ollut mikään kommentti siitä, että naisen pitäisi olla tekemässä ruokaa.”
Suhde suomalaisuuteen on silti taas yksi Hynysen paradokseista. Samaan aikaan kun hän ihailee ja edustaa ehtaa Suomi-henkeä, hän myös pilkkaa sitä kolumneissaan. Juntit suomalaiset saavat kuulla kunniansa siinä missä trendipelletkin.
Hynynen siis selvästi yrittää sekä säästää että syödä kakkunsa.
“Se on just sitä oman itsen heittämistä sinne teksteihin, että vittu kun mie oon niin saatanan junttura. Mie olen just sellainen. Ja se on naurettavaa”, Hynynen sanoo.
“Vaikka mie haikailen sitä vanhaa henkeä, niin totta kai mie tajuan, miten naurettavaa se on tässä nykyajassa. Vittu kun katot tuonne ulos niin tollaista… Pyöräilykypärät, hyi helvetti! Nykyajassa on hirveästi asioita, jotka ahistaa ja naurattaa ja vituttaa. Mutta siun pitää vaan rimpuilla täällä messissä. Ja sujuvasti mie täällä rimpuilen, emmie sitä sano.”
Hynynen on erityisen ylpeä yhdestä kolumnistaan, joka irvailee “kesämiehelle”, Imatralta löytyvälle, kännissä uhoavalle mieslajille. Kesämiestä on kuitenkin Kotiteollisuuden yleisö täynnä, kuten Hynynenkin myöntää hyväntuulisesti.
“Mie muistan semmoisen tilanteen Helvetistä itään -levyn ajalta, mikä nauratti ihan perkeleesti. Meillä oli Tavastian edessä bussi parkissa ennen keikkaa ja naurettiin jätkien kanssa, että vittu kattokaa, millaista jengiä tuonne menee! Myö oltiin ihan kauhuissamme, että mitä myö ollaan tehty. Just sellaista kesämiestä, tiiätkö, farkut kainaloissa, siilitukka ja purjehduskengät vilahtelee. Vähän kovaäänistä, kun on lähetty kerran vuodessa rokkibändiä kattomaan. Amatöörit liikenteessä. Se oli jotenkin hirveän sympaattista.”
Ensin vinoilua, sitten empaattinen loppulausahdus tai nauru. Tyypillistä Hynystä.
Hynynen sanoo usein olevansa kyyninen, mutta loppujen lopuksi vaikuttaa siltä, että hän vain yhä paimentaa sitä lapsijoukkoa.
Ja heittäytyy välillä joukkoon mukaan.
