Jos naisartisti kokee nykyfeminismin aikana mitä tahansa ikävää, tapahtuman käsittely kannattaa paketoida autofiktiiviseksi teemalevyksi.
Näin voisi kyynisesti sanoa.
Käännekohtana voi pitää Beyoncén aviokriisilevy Lemonadea, jolla henkilökohtainen suru kääntyi ylisukupolviseksi ”meidän kaikkien ruskeiden naisten” kokemukseksi. Myös Ariana Grande on käsitellyt musiikissaan paniikkikohtauksiaan ja konserttiterrori-iskun jälkeistä post-traumaattista stressireaktiotaan.
Uutta ei ole prosessin sukupuolittunut vaan konseptuaalinen, samaistumispintaa tavoitteleva ulottuvuus. Musiikista on tullut yhteistä terapiaa ja hoivaantumista. Kun Billie Eilish avautuu siitä, miten masennus on musta aukko tai Ariana Grande kuiskii, miten paniikkikohtauksen aikana pitää muistaa hengittää, ahdistunut kuulija pystyy samaistumaan.
Haavoittuvaisuus on uudessa arvossa. Se tuo artistin lähelle kuulijaa, jonka somevirrassa artistien päivitykset ovat samalla viivalla parhaiden ystävien päivitysten joukossa. Haavoittuvaisuus tekee ihmisestä autenttisen, ja autenttisuus on läpikaupallistuneessa ajassamme kovinta valuuttaa.
Tragedioilla voi toki kyynisesti laskelmoida, mitä käsiteltiin upeasti viimevuotisessa Brady Corbertin Vox Lux -elokuvassa. Sen koulusurmasta selvinneestä päähenkilöstä leivottiin tähteä, koska tarina on niin kiinnostava, että sen ympärille kannattaa rakentaa popura.
FKA Twigs -nimellä musiikkia tekevä Tahliah Debrett Barnett on mainittuja esimerkkejä avantgardempi, mutta hänen vaikutuksensa popmusiikkiin on ollut suuri viimeisen viiden vuoden aikana. Barnett on tehnyt musiikkia voimaantumisen sijaan hylätyksi tulemisesta, seksuaalisesta halusta ja siitä, millaista on tuntea aivan liikaa.
Barnettin, tai Twigsin, niin kuin fanit tapaavat kutsua, vaikutus kuuluu siinä, että valtavirran pop on mennyt intiimimpään ja minimalistisempaan suuntaan. Huippuunsa kiihdytettyjen spektaakkelien sijaan popmusiikki on yhä useammin narkoottisen hidastempoista ja tunnustuksellista, kuin ystävä kuiskaisi korvaan juttuja, joita muut eivät saisi kuulla. Tendenssi liittyy myös siihen, että musiikkia kuunnellaan kuulokkeista kaikkialla missä liikutaan, yksin.
Toukokuussa 2018 kolmikymppinen Twigs avautui Instagramissa kehoahdistuksestaan ja jakoi videon, jossa harjoitteli tankotanssia. Vuotta aikaisemmin Twigsin kohdusta oli löytynyt ja poistettu kuusi fibroidikasvainta, yhteensä kahden omenan, kolmen kiivin ja parin mansikan kokoisia. Leikkauksesta toipuminen oli vienyt puoli vuotta, mitä ei olisi brittiartistin treenatusta kropasta ja puleeratusta kuvavirrasta tosin voinut arvata.
Ei vaarallista, mutta pelottavaa ja kivuliasta. Pahinta hänelle oli ahdistus siitä, ettei päässyt pariin kuukauteen tanssimaan, sekä kosmisempi pelko siitä, ettei oma keho ”enää koskaan tuntuisi” normaalilta.
Samaan aikaan Twigs kävi läpi eroa näyttelijä Robert Pattinsonista. Pattinsonin kanssa seurustelu ajoi Twigsin filmitähden fanien arvostelun ja trollauksen kohteeksi.
Kehollisuudesta ja erosta kiteytyivät teemat toiselle Magdalene-albumille. ”They want to see us, want to see us alone/ They want to see us, want to see us apart.” Twigs vertaa itseään jopa Maria Magdaleenaan, koska on tuntenut olevansa ”kuuluisan miehen varjossa”, vähän niin kuin Maria Magdaleena Jeesuksen varjossa. Just.
Popmusiikissa itsemytologia on onneksi sallittua, ja levy on kaunis ja toimiva. Twigsiä on kutsuttu kokeelliseksi R&B:ksi, mutta hänen tapansa yhdistää rytmimusiikkia tietoiseen outoonnutukseen ja klassisen musiikin vaikutteisiin tuo mieleen ennen kaikkea Björkin ja Kate Bushin.
Kun twigsin debyytti ilmestyi vuonna 2014, sen rikottu tapa tehdä R&B:tä kuulosti tuoreelta. Nyt, kun debyytin vaikutus kuuluu vähän joka paikassa, Twigs itse kulkee rytmimusiikista ”klassisempaan” ja riisutumpaan suuntaan.
Usein Magdalenella vellotaan ranskalaisfilosofi Julia Kristevan teoretisoimassa abjektitilassa, jossa keho aiheuttaa hylätyksi tulemista ja kauhua. Twigs itse on kertonut kaipaavansa fyysistä täydellistymistä ja miesten validaatiota tunteakseen olevansa vähemmän outo ja enemmän ”normaali nainen”. Ehkä jokaisen naisruumiissa elävän pitää kohdata kehonsa kontrolloimattomuus ja vieraannuttava ällöttävyys jossain vaiheessa.
