Aamuseitsemältä päivänvalo herättää Claudinen viileältä maalattialta. Viereisellä matolla nukkuu isoveli Emmanuel. Kuopus Claude, 4, pötköttää mummon kanssa talon ainoalla sängyllä. Aamu on kostea ja kylmä, eikä Claudinen tekisi mieli nousta vielä ylös.

Tytön on kuitenkin lähdettävä ulos ja alas laaksoon, josta perhe saa juomavetensä. Alamäki sujuu nopeasti, mutta ylös on raahattava kaksi täyttä kanisteria – toinen kulkee kädessä ja toinen on sidottu huivilla Claudinen selkään.

Claudine joutuu painamaan kanisterin ojan pohjalle kaksi käsin, jotta saa sen täyttymään vaaleanruskeasta vedestä. Seuraavalle mahdolliselle vesilähteelle on nimittäin parin tunnin matka.

Paluumatkalla Claudine joutuu nousemaan lähes pystysuoraa mäkeä. Hän taivaltaa sitkeästi ylös pitkin kapeaa polkua. Välillä pitää hypätä muurahaisjonon yli. Jos käy huono tuuri, ne purevat kipeästi.

Puolimatkassa apuun tulee onneksi paras ystävä Clarice, 9, joka on Claudinea vähän isompi. Hän auttaa kantamaan kanisterit kotiin. Tytöt supisevat ja hihittelevät ja matka sujuu kepeämmin. Myöhemmin päivällä tytöt kävelevät yhdessä myös kouluun.

Kotiin palattua sadekuuro estää polttopuiden haun, mutta heti kun sää kirkastuu, Claudine lähtee keräämään risuja ja keppejä tulta varten.

– En haluaisi mennä ulos aamulla, koska siellä on yleensä kylmä. Minua pelottaa, että törmään matkalla villikoiriin, Claudine sanoo.

Adele-mummo sytyttelee tulta kodin takapihalla ja kertoo piileskelleensä samoissa lähiseudun pensaikoissa, kun kansanmurha oli käynnissä Gisagaran piirikunnassa. Enempää hän ei kuitenkaan halua aiheesta kertoa. Naapurusto vaikuttaa hyvin tiiviiltä, eikä vanhoja kipeitä aiheita haluta nostaa esiin.

Askareiden jälkeen puoliltapäivin on päivän ensimmäisen aterian aika. Adele-mummo keittää muutaman bataatin ja muussaa ne Claudinelle ja pikkuveli Claudelle. Molemmat syövät nopeasti yhteiseltä lautaselta.

Ruoka on aina samaa, bataattia läheisiltä pelloilta. Joskus saadaan hankittua papuja. Yleensä perhe syö päivässä yhden tai kaksi bataattiannosta, joskus täytyy selvitä kokonaan ilman.

Lounaan jälkeen Claudine lähtee kouluun. Matka kestää kävellen melkein tunnin. Kaikki kylän lapset kävelevät yhtä matkaa kiemuraisia punaisia hiekkateitä.

Claudine käy toista luokkaa ja on tänään iltapäiväryhmässä. Päivä on pitänyt jakaa kahtia, jotta kaikki halukkaat mahtuvat tunneille. Vain aivan ylimpien luokkien oppilaat saavat käydä koulua kokonaisen päivän.

Päivä päättyy neljän maissa – tänään englannin tuntiin. Claudine osaa jo sanoa sujuvasti "My name is Claudine".

– Lempiaineitani ovat englanti ja yhteiskuntaoppi. Isona haluaisin olla lääkäri. Lääkärit pitävät ihmisistä huolta, hän kertoo.

Viideltä lapset lähtevät kohti kotia. Jos käy tuuri, mummo keittää päivän toisen bataattiaterian. Muuten täytyy mennä nukkumaan vatsa tyhjänä. Ennen iltaa on vielä haettava kerran vettä laaksosta. Naapuruston lasten kanssa pelataan myös erä polttopalloa.

Iltaseitsemältä Claudine pesee kasvonsa ja kätensä huolellisesti ja kaataa sangosta vettä niskaansa. Unille käydään pian sen jälkeen, kun hämärä alkaa laskeutua.

Claudine asettuu lattialle Emmanuelin viereen. Sade rummuttaa valtion lahjoittamaan peltikattoon. Katto on ollut perheelle iso helpotus. Vanha ruokokatto päästi sadetta läpi, eikä Adele-mummosta ollut enää korjailemaan sitä.

– Nyt pysymme kuivana ja sairastamme vähemmän, Adele sanoo.

Tosin haastattelupäivinä kaikkia yskittää – perheessä kiertää jonkinlainen hengitystieinfektio.

Adele-mummo on jo lähes 80-vuotias, mutta hän huolehtii sitkeästi nuorena kuolleen tyttärensä kolmesta lapsesta. Hänen naurunsa on herkässä ja lempeyttä riittää omien lisäksi myös naapureiden lapsille. Arki on kuitenkin taistelua.

– Olen jo vanha, enkä jaksa kuokkia pelloilla. Minun täytyy maksaa muille bataateista ja aina minulla ei ole rahaa. Omistamme pari kanaa ja välillä pystyn maksamaan kananmunilla.

Ruuan riittävyys on isoin huolenaihe. Se tulee ilmi, kun Adele kuvailee lastenlapsiaan.

– Pienin eli Claude on ujo, mutta isommat ovat rohkeampia. Kun he vain saavat ruokaa tai välipalaa, he ovat iloisia ja jaksavat vaikka tanssia. Ja he ovat kovin puheliaita kuten minäkin.

Mummo tekee kaikkensa lastenlasten eteen. Pelkoa ja huolta aiheuttaa oma jaksaminen ja se päivä, kun häntä ei enää ole.

– En tiedä, mitä heille tapahtuu, kun minä siirryn tästä eteenpäin.