Kirjeet kuorineen oli levitetty Inkan keittiönpöydälle, kokonaista kaksitoista kirjettä, jotka Siri oli ottanut talteen äitinsä Lauran luota ja antanut heidän kahden haltuun.
Mitä Siri heiltä halusi, Inka ja Anu pohtivat. Oikeutta kuolleelle äidilleen? Löytyisikö noista kirjeistä selitys Lauran elämän syöksykierteeseen tai jopa ennenaikaiseen kuolemaan? Selviäisikö heille pian, oliko Lauraa vainonnut vuosikausia sama henkilö kun Anua, ja olisiko heidän mahdollista saada tyyppi vihdoin kiikkiin?
– Soita sitten kun uskallan tulla takaisin, Matti vitsaili ovensuusta. Inka huitaisi kädellään.
– Joo joo, hyvää peliä teille.
Matti heitti golfbägin olalleen ja lähti pihalle odottamaan kyytiä vakkarikuskiltaan. Anu katsoi hänen peräänsä.
– Olisipa munkin mies noin urheilullinen. Etkö sinä ole innostunut golfaamisesta?
Inka hymähti. – Matilla riittää seuraa. Minä olen jäänyt jo pelistä tässä kisassa.
Anu ei sanonut siihen mitään, mutta ystävän ilme oli niin tutkiskeleva, että Inka vaivautui. Ei kai hän kuulostanut oikeasti katkeralta.
– Matilla ja sen uusimmalla golfkaverilla on semmoinen veljellinen bromance niin kuin Obamalla ja Bidenilla oli, hän yritti tasoitella puheitaan.
Anu naurahti. Tajusi sentään, että tämä huoli ei ollut kuolemanvakava.
Inkasta tuntui merkilliseltä, että Laura oli saanut omaan Henkilökohtaista-palstan ilmoitukseensa niin monia vastauksia, kun taas he Anun kanssa olivat saaneet omiinsa tasan yhdet. Toisaalta taas... no, Laura oli Laura. Ilmeisesti hänen ilmoituksensa oli vetänyt miehiä puoleensa samoin kuin hän itsekin, yhtä vastustamattomasti. Sen luonnetta kuvasi täydellisesti hänen nimimerkkinsä: Rakkauttasi vailla, 19 v – miten suora kutsu kaikenlaisille hyväksikäyttäjille se olikaan ollut!
He ryhtyivät käymään kirjeitä läpi järjestelmällisesti. Niin monta erilaista käsialaa, niin monta erilaista tapaa puhua ihmisen ikävästä toisen luo... Ja siitä kirjeissä toden totta puhuttiin. Hämmästyttävää kyllä, missään niistä ei ollut sellaista hyökkäävää tai seksuaalisesti ahdistelevaa sävyä, kuten Inkan ja Anun saamissa vastauksissa. Joko Laura oli heittänyt moiset kirjeet pois, tai hän ei ollut sellaisia saanut.
Ehkäpä ne, jotka olivat kaivaneet verta nenästään, olimme todella olleetkin me kaksi, Inka ajatteli.
Jotkut kirjeistä oli kirjoitettu kirjoituskoneella, toiset kaunokirjoituksella tai tekstauksella. Osa kirjeistä pursusi kirjoitusvirheitä ja kummallisia ilmaisuja tottumattomilta sanankäyttäjiltä, toiset olivat vimpan päälle viimeisteltyjä. Parissa oli mukana myös valokuva kirjeen kirjoittajasta. Hiukan huvittuneina Anu ja Inka tarkastelivat nuorta miestä, joka ajanmukaiset kalapuikkoviikset vinossa nojaili kirkkaankeltaiseen Toyota Corollaan, ja toista, lähemmäs nelikymppistä, joka poseerasi liian pienissä sortseissa vatsaansa sisään pinnistäen.
Toisin kuin heidän saamissaan kirjeissä, kaikissa näissä oli vähintäänkin kirjoittajiensa nimimerkit ja poste restante -osoitteet, joiden kautta heihin saisi yhteyden. Täällä toinen yksinäinen, Nuorimies Savosta 21 v, Kunnonmies, Ei enää yxin -66... Kolme uskaliainta oli jopa liittänyt mukaan omat nimensä sekä osoitteensa, kun taas jotkut kertoivat puhelinnumeronsa.
Inka ja Anu tutkivat yhteystietoja, mumisivat ääneen miesten nimiä ja nimimerkkejä ja yrittivät turhaan muistaa, kuulostiko mikään tutulta. Oliko Laura maininnut, kenen kanssa oli mahdollisesti ryhtynyt kirjeenvaihtoon tai kenet tavannut? Yhteystiedot ainakin olivat täydellisesti vanhentuneita. Puhelinnumerot kuuluivat lankapuhelimiin, jollaisia ei ollut ollut enää vuosikymmeniin, ja moni miehistä oli sitten kahdeksankymmenluvun lopun varmaankin myös muuttanut moneen otteeseen. Poste restante -systeemiä ei enää tainnut edes olla olemassa, vai oliko?
Anu sormeili puhelintaan.
– Tsekataan ensin nuo kolme, jotka kertoivat osoitteensakin. Corolla-mies kuoli jo vuotta myöhemmin. Auto-onnettomuudessa, Anu sanoi ja siirsi kirjeen syrjään. – Tuo toinen asuu nykyään Hämeenlinnassa ja kolmas... oho. Edelleen Keravalla samassa osoitteessa. Ihan tässä sun lähellä. Risto Korhonen. Aloitetaan hänestä.
Inka tunsi leukansa loksahtavan.
– Mistä sinä noin näppärästi noita tietoja kaivat?
Anu hymyili. – Minulla on ammattisalaisuuteni.
Kohta hän oli löytänyt keravalaiselle jo toimivan puhelinnumeronkin. Hän katsoi Inkaan.
– En haluaisi pyytää, mutta...
Inka nyökkäsi. Hän ymmärsi. Anunkin reippaudella oli rajansa, ja se raja meni tässä.
Inka naputteli sen puhelimeensa ja laittoi puhelimen kaiuttimen päälle. Huultaan pureskellen Anu kuunteli vieressä, miten puhelin hälytti linjan toisessa päässä. Anun hartiat olivat nousseet korviin, eikä ihme. Vastaisiko puhelimeen ihminen, joka on kiusannut häntä ja ilmeisesti myös Lauraa niin monta vuotta.
Lopulta puheluun vastattiin.
– Risto, murahti matala miesääni.
Inka hengitti syvään. Hän esitteli itsensä mahdollisimman nopeasti, pahoitteli että häiritsi ja kysyi samalla hengenvedolla, oliko eräs Laura Lampinen mahdollisesti tuttu.
Kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus. Ja sitten vastakysymys:
– Mitä asia koskee?
Inka kostutti suutaan.
– Se koskee kirjeitä, jotka saimme Lauran, tuota, lähipiiriltä. Mukana oli kirje, joka oli sinulta. Lauran nimimerkki oli Rakkautta vailla 19 v. Lehdessä. Henkilökohtaista-ilmoituksessa. Ja siis… tämä tapahtui kahdeksankymmenluvun lopulla. Laura oli ehkä tavannut sinut, ja tuota, tuota…
Inka kuunteli yhä epätoivoisempana omaa sekavaa selontekoaan. Hullunrohkeus oli haihtunut savuna ilmaan, hänen toden totta olisi pitänyt valmistautua tähän paremmin.
– Laura on kuollut, Inka paukautti lopulta suoraan. – Me haluaisimme kuulla, tiedätkö sinä jotain hänen viimeisistä vaiheistaan. Tai aikaisemmista.
Jälleen hiljaisuus, aiempaakin pidempi. Inka puristi puhelinta ja odotti ja yritti tulkita hiljaisuuden sävyä. Sitten miehen ääni kuului taas.
– Tästä asiasta en keskustele puhelimessa, Risto Korhonen sanoi. Ja lopetti puhelun.
Inkan sydän hakkasi. Anun silmät olivat kavenneet.
– Oliko tuttu ääni? Inka kysyi.
– Ei, Anu sanoi. – Mutta tuo, miten ärhäkästi Risto Korhonen reagoi kun kuuli Laurasta… siinä täytyy olla jotakin.
– Samaa mieltä, Inka sanoi. – Mitä tehdään?
– Annetaan hänelle aikaa miettiä. Suljetaan sillä välin toinen vaihtoehto pois. Tässä on se hämeenlinnalainen.
Anu oli ottanut pöydältä yhden kirjeistä ja tutki sitä kulmat kurtistuneina. – Tomijaakko Kaapioranta. Tyyppi on piirtänyt mukaan kuvansa, katso.
Piirros oli varsin taidokas. Se esitti tummakulmaista miestä kaukaisuuteen tähyillen, kiharat hiukset tuulessa liehuen.
Anu valitsi puhelinnumeron. Alkoi taas jännittää. Hän puhalsi ilmat ulos ja painoi puhelimenkuvaa. Tämä mies ei vitkastellut vastaamisessa.
– Kaapioranta!
Ääni oli aivan erilainen kuin omakuvan perustella olisi olettanut, narisevan kärttyinen. Mutta kuin Inka oli esittänyt asiansa, sävy muuttui täydellisesti.
Tomijaakko Kaapioranta ilmiselvästi järkyttyi kuullessaan Lauran kuolemasta.
Ennen kuin puhelu loppui, Inka oli sopinut tapaamisen Hämeenlinnaan seuraavaksi päiväksi. Tomijaakko halusi ehdottomasti tavata Lauran ystävät. Ja näyttää heille jotakin.
Anu parkkeerasi autonsa korean vanhan puuhuvilan edustalle. Inka ihaili aurinkoista näkymää, joka pieneltä mäennyppylältä viereisille pelloille avautui. Taisi kauempana kimmeltää järvikin.
– Kaukana kavala maailma.
Anu hymähti. – Sitä sopii toivoa. Tuo on Katumajärvi.
He eivät ehtineet nousta kaikkia rappusia ylös lasimaalauksin koristellulle ulko-ovelle, kun ovi jo lennähti auki. – Vihdoin!
Heitä oli vastassa kalju, vatsakas, reilusti päälle kuudenkymmenen oleva mies. Ääni oli sama kuin puhelimessa. Pakko oli uskoa, että hän se oli, piirroksen salskea kiharakutri.
– Nostin hänet esille, Tomijaakko Kaapioranta sanoi ja osoitti kohti erillistä piharakennusta. – Haluan että kohtaatte hänet luonnonvalossa.
Uteliaina Inka ja Anu seurasivat häntä isoon piharakennukseen, joka ilmeisesti siis toimi taiteilijan ateljeena. Tomijaakko avasi vierailleen oven ja hoputti heitä peremmälle.
Astuttuaan ateljeehen Inka ällistyi niin, että pysähtyi niille sijoilleen.
Siinä hän tosiaan oli. Laura. Juuri sellaisena, jollaisena he hänet muistivat. Nuorena ja kauniina, lähes ylimaallisena kaikessa täydellisyydessään.
Seinää vasten nojaavassa suuressa maalauksessa Laura esiintyi luonnollisessa koossaan. Hän seisoi vasten auringonnousua tai -laskua kädet levällään kuin jokin eteerinen jumalatar, ja katsoi heitä haaveellisin silmin vuosikymmenten takaa. Hän oli myös alasti, melkein. Hän oli kietaissut ympärilleen vain vaalean, läpikuultavan kankaan, jonka läpi vartalon kaaret ja painanteet erottuivat selkeästi. Se kieltämättä hätkäytti.
Vielä enemmän hätkäytti verenpunainen paksu rasti, joka oli piirretty kuvan yli.
Inka ja Anu jähmettyivät tuon kammottavan näyn edessä. Aivan kuin punainen ruksi olisi vielä kiiltänyt tuoreuttaan. Onko Tomijaakko Kaapioranta päästään sekaisin, Inka ajatteli. Onko jopa vaarallinen? Onko meidät houkuteltu ansaan?
Sitten vierestä kuului parahdus.
– Pilalla!
Kun Inka näki kyyneleet jotka valuivat pitkin taiteilijan poskia, hän tajusi että tämä oli yhtä poissa tolaltaan kuin hekin.
– Pilalla, mies hoki. – Pilalla! Kauheaa. Kuka tuon teki?
Tomijaakon järkytys ja tuska olivat hirveää seurattavaa. Inka olisi halunnut lohduttaa miestä jotenkin, mutta hän oli ilmiselvästi kaiken lohduttelun ulkopuolella. Ja mitä hän olisi voinut sanoa? Että ehkä rastin voisi jotenkin liuottaa taulusta pois? Tuskin se oli edes teknisesti mahdollista. Tai että kenties kolttosen takana oli typeriä keskenkasvuisia, jotka eivät tienneet, mitä tekivät. Ikävä kyllä tihutyöntekijä taisi tietää liiankin hyvin, mitä teki.
Mutta mikä ruksin viesti oli, Inka yritti turhaan miettiä.
Tomijaakko hoippui ison, maalituubien ja purkkeihin nostettuihin siveltimien täyttämän pöydän ääreen, putosi istumaan tuolille ja paiskasi pöytään paperipussin, jota oli kuljettanut mukanaan.
– Korvapuusteja, hän sanoi katkerasti. – Lähdin hakemaan teille korvapuusteja! En ollut poissa kuin tunnin verran. Ateljeen ovi ei ole ikinä lukossa, mutta koskaan ennen, ei koskaan…
Hän kääntyi Inkan ja Anun puoleen silmät epätoivoa palaen. – Näittekö jotain epäilyttävää tänne tullessanne? Tuliko joku teitä vastaan äsken?
Inka ja Anu katsahtivat toisiinsa. – Ei kai, Inka sanoi. Olivatko he edes kiinnittäneet sellaiseen huomioita äsken, tuskinpa.
– Kannattaa tehdä rikosilmoitus, Anu neuvoi. – Vakuutuskorvausten hakua varten.
Se sai Tomijaakon voihkaisemaan.
– Tietenkin teen rikosilmoituksen. Mutta ei mikään raha korvaa Sarastusta, ei mikään! Sarastukselle olisi ottajia, mutta en myy sitä ikinä, ikinä!
Sarastus, Inka maisteli. Taiteilija taisi järkyttyä maalauksensa tärvelystä jopa enemmän kuin sen mallin kuolinuutisesta.
– Saanko kysyä, Inka aloitti kun Tomijaakko oli lopulta hiukan rauhoittunut. – Kuinka paljon te ja Laura olitte tekemisissä. Tarkoitan, että millainen suhde teillä oli?
Kysymys kuulosti kömpelöltä ja sitä paitsi tunkeilevalta. Mitä se varmasti olikin.
– Tutustuimme sen hänen ilmoituksensa kautta niin kuin hyvin tiedätte, Tomijaakko sanoi. – Tapailimme. Minä maalasin hänet. Mitä muuta haluatte tietää? Naitiinko missä ja miten paljon?
Inka nolostui. – No ei. Anteeksi, että utelen.
– Meidän suhteemme oli intiimi, Tomijaakko jatkoi ääni nousten. – Läheinen. Henkisesti.
Inka oli varma, että kuuli vierestään hymähdyksen. Mutta kun hän vilkaisi Anua, tämän kasvot olivat aivan peruslukemilla.
Pikkuhiljaa he saivat tiristettyä taiteilijalta enemmän tietoja. Laura ja Tomijaakko olivat vaihtaneet ensin muutaman kirjeen ja tavanneet toisensa vielä tuon saman kesän lopulla. Jo heti ensi tapaamisella Tomijaakko oli kertonut tälle haluavansa maalata rakastettunsa.
Miten Laura oli pyyntöön suhtautunut? Oli kuulemma ollut mielissään.
– Tietenkin! Tomijaakko sanoi pahastuneena moisen epäilemisestä. – Kun näytin hänelle töitäni, hän ihaili sitä mihin kykenin. Hän oli paras muusani, suurin innoittajani. Hän palvoi minua!
Tietenkin, Inka ajatteli. Sen hän oli Laurasta oppinut, että ystävä oli tullut riippuvaiseksi rakkaudesta ja huomiosta, jota hän oli tottunut saamaan miehiltä. Olkoonkin, ettei huomio useinkaan ollut täysin pyyteetöntä.
Taiteilijan ja hänen innoittajansa suhde oli jatkunut useamman vuoden – ja kovin, kovin yksipuolisena.
Ääni väristen Tomijaakko kertoi heille pitkistä illoista ja öistä, joina purki muusalleen oman työnsä raskautta, neroutensa taakkaa, ilmaisun pakkoa joka riivasi päivin ja öin, ja Laura kuunteli, lohdutti, rohkaisi, loputtomasti, ikinä väsymättä...
Anu täräytti lopulta kysymyksen, jonka vuoksi he täällä olivat.
– Mitä tiedät Lauran kuolemasta?
– Vain sen, mitä tänään puhelimessa kuulin.
– Häntä vainottiin. Pitkään. Vuosikausia. Mitä tiedät siitä?
– Syytättekö minua? Tomijaakko sanoi ääni kohoten. – En tiedä moisesta mitään.
– Emme syytä, Inka sanoi. – Mietimme vain, että voisiko tuon sinun taulusi töhrijä olla sama henkilö, joka kiusasi Lauraa hänen eläessään. Laura sai useita muitakin vastauskirjeitä ilmoitukseensa. Onko sinulla tietoa siitä, tapasiko Laura noita muita miehiä?
– Tuosta en tiedä mitään. Muut miehet eivät minua kiinnosta, taiteilija kuittasi.
Mitä Tomijaakko yleensäkään tiesi Lauran myöhemmistä vaiheista? Ilmeisesti ei paljonkaan. Hän kertoi suoraan siirtyneensä taulun valmistumisen jälkeen muihin aiheisiin.
– Muihin muusiin? Anu kysyi. Kieltämättä aika kärkkäästi.
Tomijaakko silmäili heitä nenänvarttaan pitkin.
– Herrasmies ei puhu näistä asioista.
Tapaaminen oli pian ohi. Inka ja Anu kiittivät Tomijaakkoa ja lähtivät. Kun ateljeen ovi sulkeutui heidän takanaan, Anu puisti päätään.
– Huh ja puh, hän sanoi hiljaa. – Hyvä maalari, mutta melkoisen omahyväinen.
– Niinpä, Inka sanoi.
– Eikä saatu niitä korvapuustejakaan.
He jäivät vielä hetkeksi ateljeen ison ikkunan taakse seuraamaan, miten Tomijaakko murheissaan tutki Sarastuksen kokemia vahinkoja. Mies kosketti varovasti sormenpäällään punaista rastia, katsoi sitten sormeaan ja pyyhkäisi sen pieneen kangasrättiin. Ilmeisesti maali oli vielä kosteaa.
Sitten mies lähti kiivain askelin kulkemaan peremmälle huoneessa. Lattialla seinää vasten kenollaan nojasi useampi iso kehystämätön maalaus, uloimmaisena luonnostelma Katumajärven rantamaisemasta ruskan väreissä.
Tomijaakko käänteli tauluja näkyviin, ehkä peläten, että vandaali olisi iskenyt muihinkin, niin Inka arveli mielessään. Mutta sitten mies nosti maalausten joukosta yhden, asetti sen etummaiseksi, ja perääntyi askeleen jääden tarkastelemaan teostaan pää vinossa.
Tämäkin kuva esitti nuorta, kaunista naista. Nainen ei kuitenkaan ollut mikään Sarastuksen eteerinen hengetär. Hän retkotti sohvalla varsin ruumiillisena jalat levällään, ilman rihman kiertämää, ja katseli maalauksesta suu aistillisesti puoliavoinna.
Inka nielaisi. Laura. Tämäkin.
Uudet osat ilmestyvät peräkkäisinä päivinä.
