Osa 1

Osa 2

Inka seurasi tarkkaan Anun ilmeiden muuttumista tämän lukiessa kirjeen läpi. Jämäkkä tarmonrypistys otsalla, silmien pyörittelyt Anun edetessä riviltä toiselle ja lauseesta seuraavaan, inhon ja huvittuneisuuden ähkäisy.

Sitten Anu laski kirjepaperin kahvilan pöydälle. – Ei allekirjoitusta.

– Ei, Inka totesi.

– Minun oli pahempi.

Suorastaan loukkaantuneena Inka otti kirjeen ja laittoi sen takaisin laukkuunsa. Anu virnisti.

– Neiti XXX?

Inka tajusi punehtuvansa.

– Mun nimimerkki oli kyllä Neiti X, hän sanoi. – Yhdellä äksällä, niin kuin Napakympissä. Nuo lisä-äksät lähettäjä lisäsi siihen itse. En tietenkään halunnut vastaukseksi mitään tuntemattomien miesten pornofantasioita! Minun ilmoitukseni oli ihan asiallinen seuranhakuilmoitus, toisin kuin sulla. Tai ainakin melkein asiallinen.

Anun ilme synkistyi, ja Inka muisti mitä Anu vasta äsken oli sanonut.

– Millä tavalla sun saama vastaus oli pahempi?

Anu nojautui pöydän yli ja alensi ääntään.

Anun nimimerkki Julma Juonio oli ollut täysin läppää, kuten koko ilmoituskin. Hän oli hakenut miesseuraa ”alistuvasta, tossun ja raipan alle taipuvasta nuoresta oriista, joka nauttisi kovista otteista”. Myös hän oli saanut yhden vastauksen ilmoitukseensa. Se ei ollut ihan sitä mitä hän olisi odottanut.

Hän oli olettanut, että saisi nauraa. Joko ilmoitukseen vastanneelle tai hänen kanssaan, jos tämä siis olisi tajunnut, että kyseessä oli vitsi.

Ei ollut tajunnut.

– Se oli uhkaus. Minut uhattiin tappaa ja sitä ennen... kaikkea muuta. Karmeaa luettavaa. Se vihan määrä oli kamala.

Inka katsoi Anua kauhuissaan. – Voi ei! Mikset kertonut?

– Ethän sinäkään puhunut tuosta pornokirjeestä. Tuo oli sentään kevyttä kamaa. Minua hävetti!

– Mutta no, onhan tuo sentään ihan eri juttu, tappo­uhkaus ja... Siitä olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus.

– Muista, että se oli kahdeksankytlukua. Ei ollut mitään meetoota, jos muistat... Ja minkä ikäisiä me oltiin, tuskin kaksikymmentä. Mistä me mitään silloin tajuttiin. Sitä paitsi poliisisedät olisivat varmaan vain naureskelleet, että tytöt kokeili kepillä jäätä, heh heh, niin makaa kuin petaa… Anun ääni oli kohonnut. – En tietenkään mennyt poliisille, ennemmin olisin kuollut! Minä revin sen kirjeen ja heitin pois. Arvaa vain, kaduttiko jälkeenpäin.

Kun Anu huomasi, että heitä katsottiin taas naapuripöydästä, hän hiljensi ääntään.

– Minua myös pelotti. Tosi paljon. Tuntui, että se kirjeen kirjoittaja tiesi, kuka minä oikeasti olin. Mietin koko loppukesän, oliko se joku vakkariasiakkaista. Joku niistä niljakkaista äijistä. Jos muistat, niin en enää mielelläni ollut henkilökohtaisten tiskillä. Te muut hoiditte niitä, sinä ja Laura.

Inka oli jo ryhtynyt käymään mielessään läpi auto- ja kiinteistödiilereitä, jotka muisti.

– Miksi epäilit, että se oli joku vakkareista?

Anun poskille nousi punaiset laikut. – Siinä kirjeessä puhuttiin siitä miltä minä... haisin.

Inka naurahti epäuskoisesti. – Haisit?

– Minähän poltin silloin vielä. Ja muutaman kerran oli mennyt ilta vähän pitkäksi. Joskus sinun ja Lauran kanssa, ja muidenkin. Oli niitä, hm, säätöjä aika tiuhaan. Joskus oli vielä vähän heikko olo aamulla töissä. Piti vetää pastilleja, ettei Mirjami olisi huomannut. Huomaisikohan se?

– Ei varmaan, Inka rauhoitteli. Vaikka oli vakuuttunut siitä, ettei kukaan konttorissa voinut olla panematta merkille, miten kalpeana ja epätavallisen hiljaisena Anu noina toistuvina dagen efter -aamuinaan nökötti tuolillaan.

Kunpa he olisivat olleet vähän fiksumpia silloin, Inka mietti. Nyt keski-ikäisenä oli niin helppo nähdä, että työssä tapahtuvasta uhkailusta, olkoonkin ehkä itse nuoruuden typeryyksissä alulle pannusta, olisi aivan ensin pitänyt ilmoittaa omalle esimiehelle. Niin hän neuvoisi Hennaakin, jos tyttärelle jotain vastaavaa sattuisi.

– Sanoit, että siitä kirjeestä seurasi jotakin, Inka jatkoi varovaisesti. – Saitko ikinä selville keneltä se oli?

– En ikinä, Anu vastasi. – Enkä edes tiedä, johtuiko se siitä kirjeen kirjoittajasta vai olenko vaan ihan vainoharhainen, mutta...

Inhottavasta uhkauskirjeestä oli alkanut pitkä ajanjakso, jolloin monenlaiset kiusat ja vastoinkäymiset olivat alkaneet kasaantua Anun tielle. Häneltä varastettiin kotitalon edestä polkupyörä, ja kun hän oli hankkinut uuden, se vietiin saman tien kerrostalon pyörävarastosta. Kun hän yhtenä iltana palasi opiskelijapippaloista ”aika myöhään”, hän astui eteisessä koirankakkaan. Joku oli käynyt tunkemassa kikkareet postiluukusta sisään.

Pimeän aikaan ikkunaan ilmestyi joskus valotäplä, ja kun hän tähyili ulos kolmannen kerroksen ikkunastaan, viereisessä metsikössä sammui taskulampun valokeila. Kiusantekijä jäi pimeän peittoon.

Inkaa värisytti. – Kauanko tuota jatkui?

– Itse asiassa en tiedä. Se tässä on pahinta. Aina jos jokin tavara oli hukassa, mietin ekaksi, oliko uhkailija asialla. Kerran poikakaverini auton kylkeen oli joku tehnyt parkkiksella kauheat naarmut. Jos heräsin yöllä siihen, että rappukäytävästä kuului kolinaa, olin ihan varma, että joku murtautuu sisään. Jossain vaiheessa kuvittelin, että puhelintani kuunneltiin. Hain yhtä työpaikkaa telkkarissa ja olin jo menossa allekirjoittamaan työsopparin, kun minulle soitettiin, että ei tarvitse tulla. Mitään selitystä ei annettu.

– Onhan siinä voinut olla jotain muutakin, Inka aloitti varoen, mutta Anu keskeytti hänet.

– Kuulin myöhemmin, että niille oli tullut nimetön ilmianto siitä, että olin alkoholisti ja hankala ihminen, ihan sekopää. Mitä en ollut. Ainakaan alkoholisti! Sekopää minusta tuli siinä vaiheessa, kun Aarne ja Aapeli seitsenkuisina olivat vaunupäikkäreillä meidän rivarin takapihalla. Se oli semmonen pieni pläntti ihan keittiön ikkunan takana, yhdestä kohtaa vain pääsi aidan portista. Ne olivat siellä ehkä tunnin, mutta kun hain ne sisään, joku oli käynyt viemässä kaksostenvaunuihin pornolehden. Ajattele!

Inkaa kuvotti.

– Kamalaa. Mitä sinä... Mitä sinä teit? Ja miten sinun miehesi, miten hän suhtautui?

– Me sitten muutettiin siitä aika pian. Kaikki tiedot laitettiin tietenkin salaiseksi. Numerot, osoitteet. Tiedätkö, siinä meni jotenkin into hakea julkisiin hommiin, näyttää naamaa telkkarissa tai missään. Voin sanoa, että olin ihan mielelläni kotiäitinä useammankin vuoden. Kaikki hälytysjärjestelmätkin mitä hankittiin, voi luoja miten niihinkin paloi rahaa...

– Kamalaa, Inka sanoi uudestaan. – Onko sen jälkeen, onko kuitenkin viime vuosina, tuota... hän yritti hapuillen jatkaa. – Tarkoitan, että miten sinä nykyään voit?

Anu niiskautti nenäänsä ja oikaisi selkänsä.

– Se on lopettanut. Tai sitten se on tullut niin taitavaksi, etten enää edes huomaa, hän sanoi. – Ja kiitos kysymästä. On tullut työllistettyä vuosien mittaan useampaakin terapeuttia. Mutta tässä sitä sentään ollaan.

Empatia painoi ihan fyysisenä möykkynä Inkan vatsan tienoilla. Miten väärin, miten kauhean epäoikeudenmukaista oli, että joku saattoi tuommoisella systemaattisella kiusantekemisellä ja vainoamisella suistaa toisen ihmisen elämän raiteiltaan noin pitkäksi aikaa. Onneksi Anulla oli nyt työnsä ja perheensä, lätkä-äidin arki mokkapalahärdelleineen kaikkineen, se piti hänet elämässä kiinni.

Inka ei ollut ollenkaan varma, että olisi itse toipunut moisesta rääkistä noin hyvään kuntoon kuin Anu.

Oli kaameaa, että Anu oli joutunut kokemaan jotain tuollaista. Mutta samalla oli – ja tätä Inkan oli vaikeampi myöntää itselleen – ihan suunnaton helpotus, että hän itse oli päässyt niin vähällä. Hän ei enää ehkä omaksi onnekseenkaan muistanut sanatarkasti ilmoitusta, jonka oli itse jättänyt – jossa ei tainnut sittenkään olla muka vitsikkäissä vihjailuissaan kuin aste-ero Anun törkeilyyn. Oltiinko me kaikki 1980-luvun lopulla jotenkin seksuaalisesti ylivirittyneitä, mielessä kävi.

Jotain uutta häiritsevää tuli Inkan mieleen. Hän otti kirjeen takaisin esiin ja asetti sen pöydälle Anun eteen.

– Se sinun kirjeesi, hän sanoi hiljaa. – Luuletko että se oli saman kirjoittajan kirjoittama kuin tämä?

Sama oli kuulemma tullut Anunkin mieleen. Hän tutki jälleen Inkan saamaa kirjettä, mutta pudisti sitten päätään.

– Voi olla. Tai sitten ei. Olin muistavinani, että se olisi koneella kirjoitettu. Mutta saatan muistaa väärinkin. Siitä olen varma, ettei siinä ollut allekirjoitusta, niin kuin ei tuossakaan. Sori…

Anun puhelin oli piipannut ja hän vilkaisi sitä suu vinossa.

– Niillä on jokin ruutuaikakriisi siellä taas. Pitää varmaan lähteä tästä.

– Niin minunkin, Inka sanoi. – Matti haluaa varmaan päästä kertomaan golfkierroksestaan. Se on aina hyvää unilääkettä.

He nousivat pöydästä ja halasivat, kankeahkosti mutta kuitenkin.

– Oli kiva nähdä, Inka sanoi. – Pitkästä aikaa.

– Oli, Anu vastasi ja hymyili äkkiä suorastaan lämpimästi. – Tosin aika rankkoja juttuja tuli vuodatettua sun niskaan. Toivottavasti et ahdistunut mun puolesta. Viime ajat on siis olleet taas ihan jees.

– Olisi ollut kiva, jos olisi saatu Laurakin mukaan, mutta minulla ei ole hänen yhteystietojaan, Inka sanoi. – Ja tunnusti sitten: – Itse asiassa en edes muista, mikä Lauran sukunimi on. Tai oli silloin.

– Lampinen, Anu vastasi. Hän oli alkanut vetää takkia ylleen, mutta hänen ajatuksensa olivat selvästi jo muualla. Äkkiä hän kuitenkin kääntyi ja tarttui molemmin käsin Inkan olkapäihin. Hänen katseensa ihan pureutui Inkan silmiin. – Laurakin sai kirjeitä.

Totta, Inka muisti. Laurakin oli laittanut lehteen oman Henkilökohtaista-ilmoituksensa, kun he olivat tätä mukaan yllyttäneet. Lauran petollinen poikaystävä oli jättänyt hänet ja Laura oli ollut alamaissa, ja he kaksi olivat ihmetelleet, kuinka joku ääliö ei osannut arvostaa sitä palvovaa rakkautta ja hellää huolenpitoa, jota täydellinen tyttöystävä oli runsain mitoin tarjonnut.

Lauran laatima ilmoitus oli ollut aivan eri sorttia kuin Anun ja Inkan roisit, loppuun asti ajattelemattomat tekeleet. Se oli ollut lempeä, hyväntuulinen ja herkkä, yhtä herttainen, helposti hullaantuva ja haavoittuva kuin Laura itse. Ja, toisin kuin he kaksi, Laura oli saanut kirjeitä enemmän kuin yhden. Viisi tai kuusikin.

– Eikös Laura käynyt treffeilläkin jonkun niistä kanssa? Inka kysyi.

– Kävi, Anu huudahti. – Useammankin.

He katsoivat tosiaan. Inka varoi sanomasta mitään. Anu lausahti sen ääneen hänen puolestaan.

– Tasan eivät käy onnen lahjat.

Ennen kuin he erosivat, Anu lupautui ottamaan selvää Lauran nykyisestä nimestä ja yhteystiedoista. Tiedottajalta se kävisi näppärästi, ja ensi kerralla he tapaisivat kolmisin. Sillä vaikka Lauran kaikkinainen täydellisyys oli ollut joskus melkein musertavaa, hän ei kuitenkaan millään muotoa ansainnut nyreksintää, jota niin usein oli joutunut kohtaamaan.

– Jos vaikka meillä olisi ensi kerralla jotain mukavampaa puhuttavaa kuin tänään, Anu sanoi.

– Ei vanhoja kirjeitä, Inka sanoi.

Anu naurahti. – Ei kirjeitä.

Kotona Matti istui katsomassa iltauutisia, kun Inka palasi.

– Tässä ollaan. Sori että kesti, Inka sanoi. Matti ynähti vastaukseksi jotakin periaatteessa myönteistä. Käsivarsi ojentui toivottamaan hänet tervetulleeksi viereen sohvalle telkkarin hohteen ääreen, mutta katse ei edes irronnut uutisankkurista.

Inka istahti miehensä viereen. Kamalasti olisi kutkuttanut kertoa, mitä oli Anulta kuullut. Mutta haluaisiko hän tunnustaa omia nuoruuden typeryyksiään, ja kuinka paljon hän voisi paljastaa Anun hänelle luottamuksellisesti kertomia ongelmia? Ei Matti sitä paitsi edes tuntenut Anua.

Lopulta Inka ei enää kestänyt. Pakko oli sanoa edes jotakin, niin kiihdyksissä hän oli edelleen siitä, mitä oli kuullut.

– Tapasin siis entisen kesätyökaverin. Muistatko, että otin puheeksi, hän sanoi ehkä tarpeettomankin ärhäkästi. Vihdoin Matti käänsi katseensa häneen.

– Totta kai. Kakkutaivas, Anu, mies luetteli kuin koevastausta. – Kerroin Jokellekin, että olit löytänyt vanhan kaverisi.

– Kerroit sun golfkaverille? Miksi!

– Hän soitti vielä ja kysyi, oliko hänen tuloskorttinsa joutunut vahingossa minulle.

– Mutta miksi hän minun menoistani uteli. Ventovieras!

– No hän nyt aina kysyy, että mitäs vaimolle kuuluu. Kai hän on vain kohtelias. Ja moikkasittehan te toisianne kun hän heitti minut kotiin.

Inka ei tiennyt, mitä sanoa. Oli kiva, että Matilla oli harrastuksensa ja muitakin kuin työkavereita, mutta silti tuntui jotenkin... tunkeilulta, että joku golf-buddy, jonka kanssa Inka itse ei ollut ikinä vaihtanut sanaakaan, jota ei edes ollut kasvokkain kunnolla nähnyt, sai kuulla hänen vapaapäivänvietostaan. Ties mitä muuta oli jo hänestä kuullut.

Inka yritti päättää, miten kuulemaansa kommentoisi, mutta silloin hänen puhelimensa alkoi soida. Huoli sai välittömästi pulssin kiihtymään. Kuka soittaa lauantai-iltana näin myöhään?

– Onkohan Hennalla jotain...

– Kerro terveisiä, Matti huikkasi rauhoitellen. Laittoi sentään telkkarin äänen pienemmälle.

Soittaja ei kuitenkaan ollut tytär. Vaan Anu jälleen.

– Aloin sitten heti selvittää, löytäisinkö Lauran yhteystiedot. Ja löysinkin. Hän oli vaihtanut sukunimeään kokonaiset kolme kertaa, niin että se kyllä oli melkoista salapoliisintyötä. Ja kuule. Tämä on paha.

Anun ääni oli kireä ja kiihkeä. Se sai Inkan karvat pystyyn. – Niin?

– Laura on kuollut. Aika tuore juttu ilmeisesti. Itsemurha. Ehkä.

Inka nielaisi. – Ehkä?

– Puhuin Lauran miehen kanssa ja hän pyysi meidät käymään.

Kesädekkari jatkuu päivittäin.