Hieman saattoi maakunnasta saapunut talonpoika hieraista silmiään, kun avasi oven Helsingin Rantatorin uuteen kauppahalliin kesällä 1889.

Torien siivottomuuteen ja levottomuuteen tottuneelle uusi maailmanjärjestys näyttäytyi siisteinä kojuriveinä, myrskyiltä suojattuna ja tyylikkäänäkin myyntihallina.

Ympärillä Helsinki kolisteli hevosomnibusseilla, jotka pian vaihtuivat hevosraitiovaunuihin. Kaupungissa asui 54000 ihmistä, mutta siitä oli jo tulossa porvariston kannattelema eurooppalainen minimetropoli.

Torikauppaa siellä oli harrastettu vuosisatoja, kauppahalliakin kokeiltu jo 1820-luvulla. Sisähallin tarve oli ilmeinen. Torikaupasta valui jätteitä mereen, kärpäset pörräsivät, tuuli lennätti pölyä ja pikkupojat pyydystivät rottia.

– Helsinki kasvoi niin nopeasti, että viranomaiset pitivät tärkeänä huolehtia turvallisesta elintarvikehuollosta. Se oli osa yleistä kaupungistumisen ja teollistumisen prosessia. Väkijoukon kasvusta oli seurauksena hygieniaongelmia, ja kulkutaudit levisivät helposti, sanoo kaupunkihistorian tutkija Anja Kervanto Nevanlinna.

Suomi eli tsaarivallan aikaa, mutta katsoi halliasioissa Keski-Eurooppaan – Saksaan, Ranskaan, Englantiin. Lähtökohta oli silti kansanomainen.

– Pariisin valtavat rakennelmat 1860-luvulla olivat tukkukaupan halleja, jotka oli suljettu yleisöltä. Helsingin kauppahalli on kaupunkilaisille, ja minusta se on tärkeä asia, Nevanlinna sanoo.

Suomessa yhä toimivista halleista seitsemän ensimmäistä ja tyylikkäintä syntyi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Helsingin halleista jäljellä ovat yhä myös Hietalahti ja Hakaniemi.

Vanha kauppahalli aloitti tiilivoittoisen hallirakentamisen ensimmäisen kukoistuskauden Suomessa. Suunnittelijaksi valittu Gustaf Nyström oli kierrellyt Euroopassa tutkimassa halleja. Hän sai sittemmin samanlaisen toimeksiannon Turusta, mutta piirsi sitä ennen Helsinkiin Valtionarkiston ja Säätytalon.

Nyström suunnitteli pitkien käytävien halkoman basilikamuotoisen tiilirakennuksen – mallin, josta kauppahallit tunnetaan. Keskilaivan seinien kaareutuvat ikkunat heittävät päivänvaloa viileään halliin. Tiili, metalli ja lasi huokuivat 1880-luvun teknologista tulevaisuudenuskoa.

Sepä onkin mitä mukawimpia laitoksia, kehaisi Waasan Lehti. Näköjään on se pitkähkö matalanläntä rakennus. Leweä ihan ei se ole. Päästä päähän menee sen läpi kaksi käytäwää eli ”konkia”. Niiden kummallakin puolin on pienoisia putkia, kauppakojuja, joissa kussakin on myöjä tawaroineen.

Siinä kauppahallin perusidea pähkinänkuoressa.

– Suomessa kauppahalli tarkoitti ennen muuta elintarvikemyyntiä, mutta myös kylmäsäilytystiloja. Pienet yksittäisten omistajien vuokraamat kauppapuodit käyttivät hyväkseen yhteisiä tiloja ja saivat tarjolle tuotteitaan, Nevanlinna sanoo.

Kasvavassa Helsingissä kauppahalli todisti teollistumisen voittokulusta siinä, missä samana vuonna valmistunut Eiffel-torni Pariisissa tai koko nouseva metalliteollisuus.

Hallin katto kohosi kuin jättimäinen hämähäkinverkko vaijereineen ja kulmarautoineen. Teräksestä ja betonista valmistetut kattokonstruktiot jätettiin näkyviin.

– Kun teollisuus laajeni ja syntyi uusia teollisuudenaloja, siellä otettiin käyttöön moderneja rakentamistekniikoita, kuten puhtaaksi muurattu punatiili, jota ei rapattu eikä maalattu, vaan tiilirakenne sai näkyä. Teräksiset valurautarakenteet olivat käytännöllisiä, hyviä ja kestäviä, ja ne ovat muotia edelleen, Nevanlinna sanoo.

Noin 85-metriseen halliin tarvittiin 123 000 kiloa tako- ja valurautaosia, 2800 kiloa sinkkiornamenttia ja räystäskourua, 22 500 kiloa aallotettua kattopeltiä. Kustannuksia kertyi liki 220 000 markkaa, nykyrahassa 1,2 miljoonaa euroa. Lattiapinta-alaa oli 1200 neliömetriä. Halli oli kytketty kaupungin sähköverkkoon, mutta jo 1902 siirryttiin kaasuvaloon.

Kauppahalli oli katettu tori, jonne draisarit eli hevosmiehet kuskasivat aamuvarhaisesta tavaraa leipureilta ja lihatukkureilta. Hevosilla oli oma sisäänkäynti halliin, innostuipa joku kyytimies välillä hurjastelemaankin pitkin hallin käytäviä.

Siellä nyt vaelsivat herrasrouvat, reuhkahattuiset äijät ja huivipäiset mummot yhdessä pitkää käytävää tutkimassa myyntikojuja, joiden katoilla kasvoi palmuja. Kojuja oli 120.

Tarjolla oli lihaa, munia, voita, juustoa ja puutarhatuotteita. Kalakauppa oli määrä viedä Kaivopuiston Merisatamaan, mutta tänne sekin lopulta vuosisadan lopulla päätyi.

Erikssonin kalakauppa on yhä muistuma varhaisista ajoista, vaikka yrittäjät ovat vaihtuneet.

– Erikssonin pariskunta osti lähisaariston kalastajilta kalaa ja myi sitä eteenpäin jo kauan ennen kauppahallin avaamista. Siitä lähtien, kun kalakauppa hallissa sallittiin, heillä oli myymälä melkein tällä samalla paikalla. Olen ensimmäinen suvun ulkopuolinen kauppias, kertoo kalakauppias Juha Lindgren. Hän otti ohjat kymmenisen vuotta sitten.

Kauppahallista tuli aikakautensa hienoin ostopaikka, josta hotellit ja ravintolatkin hakivat parasta pöytiin. Hanhenmaksaa, kateenkorvaa ja Venäjältä tuotuja pieniä porsaita ostettiin hinnasta tinkimättä. Asiakkaat puhuivat suomea, ruotsia ja venäjää.

– Periaatteessa kaikki yhteiskuntaluokat saattoivat käyttää hallia, mutta kyllähän hintataso vaikutti niin, että vauraammilla oli mahdollisuus ostaa paremmin. He laittoivat kotiapulaisen ostamaan päivittäiset tarvikkeet, Nevanlinna sanoo.

Uusi kauppahalli lihatiskeineen tarjosi oivallisen elintasosymbolin, kun työväenliike 1800-luvun lopulla alkoi patistella työttömiä satapäin Helsingin kaduille.

Eikös tämä ole jo suurkaupunkimaista? Sata wuotta takaperin kajahti Pariisin kaduilla tunnussana: ”Bastiljeen!” – nyt kaikuu Helsingissä: ”kauppahalliin!” päivitteli Wiipurin Sanomat.

Kauppahallin asiakkaina oli tuttuja nimiä Alli Paasikivestä Ehrnroothiin ja Mannerheimiin. Eversti H. R. Standertskjöld tilasi riistaa Hämeenlinnan Aulangolle asti. Sotien väliset vuodet olivat kauppahallin kulta-aikaa. Kansainväliset yhteydet kulkivat Eteläsataman kautta, ja se pysyi Suomen suurimpana tuontitavarasatamana 1970-luvun loppuun.

Sota toi pulan ja säännöstelyn. Vähistä elintarvikkeista käytiin armotonta kilpaa, kuponkeja leikeltiin ja musta pörssi kukoisti. Sota nosti myös Helsingin kauppahallin historiallista statusta.

– Saksassa oli yli 20 kauppahallia 1880-luvulla, mutta melkein kaikki tuhoutuivat sodan aikana. Helsinkiä pommitettiin vähän verrattuna saksalaisiin kaupunkeihin, Nevanlinna sanoo.

Lihatiskien ylle tuli 1950-luvulla lasisuojukset sekä sähkökäyttöiset kylmätiskit, jotka vuonna 1967 muuttuivat elintarvikemyynnissä pakollisiksi.

Hallin satavuotissaneerauksessa 1989 halliin saatiin lämmitys, koneistettu ilmanvaihto ja kylmiöt. Kauppapaikat vähenivät, mutta historiallinen ilme ja hallin perusrakenne säilyivät.

– Halli on korjattu huolellisesti, ja kauppiaat ovat halunneet ylläpitää vanhaa fiilistä. Ei ole tuntua, että se olisi keinotekoista, vaan siinä on tiettyä jatkuvuutta ja uudistumista, vaikka hieman vierastankin yletöntä kahviloiden ja ravintoloiden ripottelua, Nevanlinna sanoo.

Yhä leyhähtää tulijan nenään saunapalvilihan, tuoreen leivän, savustetun kalan ja kukkien tuoksu, mutta ajan riento on pitänyt kauppiaat varpaillaan. Kaupan rakenne on muuttunut isojen keskusliikkeiden ja maksimarkettien vuoksi.

– Muutos alkoi 1970-luvulla, kun väestökasvu suuntautui lähiöihin ja Helsingin ympäristökuntiin ja suuremmat pikamyymälät yleistyivät. Silloin kauppahalleissa oli vielä vanhaa asiakaskuntaa. Tiedän perheitä, joiden asiakassuhde kauppahalliin oli alkanut 1930-luvulla ja jatkui seuraavaan sukupolveen. Taloudellinen lama 1990-luvulla oli tuhoisa, Nevanlinna sanoo.

Kauppahallista on tullut myös ohjelmanumero ja turistikohde. Se ei ole pelkästään hyvä asia.

– Kauppahalli on kärsinyt siitä, että se on täynnä turisteja joka päivä ympäri vuoden. Suomalaiset eivät viitsi tulla, Juha Lindgren sanoo.

Koronavirus ei kauppahallia kaada. Kauppiaan työ on reagointia myös tällaisiin ajan oikkuihin.

– Kun ulkomaan rajat menivät kiinni, meiltä lähti 90 prosenttia myynnistä. Piti muuttaa konsepti ja tehdä enemmän suomalaisille asiakkaille. Tämä on ala, jossa ei voi hetkeksikään nukahtaa, Lindgren sanoo.

Juustokauppias Laura Salonen vastasi koronaan juustotaksilla neljän muun kauppiaan kanssa.

– Yhdellä tilauksella saa juustot, lihat, kalat, suklaat ja italialaiset jäätelöt kotiin Espooseen ja Helsinkiin. Somefanit ympäri Suomea ovat keränneet myös joukkotilauksia.

Nevanlinna uskoo pandemia-ajan rajoitusten lisäävän esimerkiksi lähiruoan kysyntää.

– Kauppahallin tulevaisuus näyttää potentiaalisesti hyvältä, mutta kaupungin – eli meidän – pitää huolehtia siitä, että toiminta jatkuu myös perinteisen kauppahallin toiminnan kaltaisena tai sen jatkeena, Nevanlinna alleviivaa.

Lähteitä: Kirsti Toppari: Vanha kauppahalli (HS 1979), tutkija Anja Nevanlinnan haastattelu.