Saavun pariisilaiseen boulangeriehin, leipuriliikkeeseen liian myöhään: Leipähyllyt ammottavat tyhjyyttään, sillä päivällisaika on jo alkanut ranskalaiskodeissa. Kun harmittelen tilannetta, myyjä nostaa tiskin alta patongin:

”Tämä yksi on vielä jäljellä; täysin suolaton patonki.”

Oho! En edes tiennyt, että sellaista tehdään. Otan sen, vaikka myyjä varoittaa, että se on erityisruokavalioiselle. Heillä sitä tehdään, kun sillekin on kysyntää.

Pakko myöntää, että täysin suolaton leipä ei maistu, varsinkin kun jääkaapissani on ranskalaisen tavan mukaan vain suolatonta voita. Olen kolmenkymmenen Ranskan-vuoteni aikana tottunut suomalaista vähäsuolaisempaan ruokavalioon niin hyvin, että voissa pitää tuntua ­hyvän voin herkullinen maku eikä suola.

Suomessa suolattoman voin löytäminen on kiven takana, muista levitteistä puhumattakaan. Kehtaapa joku pakkaus kehua sisällön olevan voimakassuolaista. Suomalainen ­leipäkin maistuu selvästi vähän liian suolaiselta. Siinä suomalainen saakin leijonanosan piilosuolasta, joka tekee ruokavaliostamme liian suolaisen.

Miten ihmeessä tämä kaikki on mahdollista, kun hyvin tiedämme liian suolan vaarallisuuden terveydelle? Miksi suolaa lisätään jatkuvasti kaikkeen liikaa maassa, jossa ­sydän- ja verisuonitautitilastot ovat maailman hälyttävimmät?

Joka päivä kymmeniä suomalaisia saa sydän- ja verisuonitauteihin liittyviä kohtauksia: vuodessa peräti 17 000 AVH:ta, verisuonihäiriötä, kun muun muassa Belgiassa ­luku on runsaat 2 000. Kyse on kansantaudista, joka tuhoaa elämän ja maksaa kansantaloudelle hirvittävästi.

Elintarvikkeiden rasvapitoisuuksissa on vaihtoehtoja ­tarjolla aina rasvattomuuteen asti, mutta vähäsuolainen saati suolaton on kiven takana. Kun menee kalatiskille, ei sellaista vaihtoehtoa löydy, ei myöskään lihaleikkeistä. ­Kyllä pitäisi!

Ranskalaisten tavoin tykkään valmistaa sapuskat itse. Silloin saa juuri niin herkullista kuin haluaa – ja saa myös haluamansa suolaisuuden. Tilastojen mukaan 80 prosenttia suomalaisten nauttimasta ruoasta on valmis- tai laitosruokaa.

Syömme koko ajan tuplasti enemmän suolaa kuin mitä saisimme syödä, sillä kaikista suosituksista ­huolimatta suolan määrä yleensä ylittää viranomaisohjeet.

Valmistajalle on kätevää, kun kansa on totutettu voimakkaaseen ­suolaan. Silloin ei ole niin väliä, miltä sen raaka-aineet maistuvat.

Kauhistuneena odotankin joulunaluksen buffetpöytiä, joissa kinkut, lohet ja silakat ovat supersuolattuja. Kerran Pariisista tullessani sain lahjaksi tunnetun helsinkiläis­ravintolan jouluisen piknikkorin ja maistelin hyvällä ­ruokahalulla ihanan tuttuja jouluperinteen makuja. Koko seuraavan vuorokauden kärsin päänsärystä.

Kuluneena syksynä erehdyin laiskuuttani ostamaan ­valmiiksi paneeratun ja maustetun wieninleikkeen. Kauhistuin! Herkku oli niin hirveän suolainen, että se jäi ­syömättä. Ja niinkin hieno kuin suomalaisen ravun maku jää meillä yleensä täysin maistamatta liian suolan takia. Muualla ­juuri äyriäisten omalla maulla herkutellaan.

Vähempään suolankäyttöön tottuu muutamassa viikossa. Sen jälkeen löytyvät yllättäen myös muut maut, ja herkuttelu voi alkaa.

Uskokaa pois, vähemmän suolaa ja enemmän valkopippuria, ranskalaisen keittiön peruspilaria, tuo sapuskoihin ryhtiä. Ja kokeilu muilla mausteilla osoittaa pian, ettei suolasta luopuminen ole ankeaa, päinvastoin.

Hoikkien ranskalaisten maassa korostetaan suolan ­haittoja paitsi terveydelle myös painolle. Suolankäytön ­vähentämistä voi kummasti motivoida tieto, että se on myös tehokas tie pois liikakiloista.