Heidi Manninen halvaantui onnettomuudessa: "Enää en edes kaipaa jalkojani"

Heidi Manninen, 38, rullaa pyörätuolillaan rampille, josta hänet nostetaan hevosen selkään.

Kookas, tumman kiiltävä Dessu-ruuna odottelee rauhassa, että tuttu ratsastaja pääsee istumaan tukevasti. Edessä on jokaviikkoinen ratsastustreeni Jyväskylän Korpilahdella.

Heidi ei pysty hallitsemaan vartaloaan navasta alaspäin. Siksi häneen kiinnitetään reisiremmit, jotka auttavat pitämään tasapainoa satulassa.

”Satula on oikeastaan ainut paikka, jossa minulla ei ole selkänojaa. Alussa olin kiero kuin korkkiruuvi. Teimme aika paljon töitä ryhdin eteen”, Heidi kertoo keräillessään ohjia käsiinsä.

Jalkaterät kiinnitetään kevyesti jalustimiin, jotta jalat eivät tahattomasti heilu ja anna vauhtikäskyjä hevoselle. Käsissään Heidillä on kaksi raippaa, jotka toimivat tarvittaessa jalkojen korvikkeina vauhdittamassa Dessun liikettä.

Yhteistyö hevosen kanssa on tarkkaa ja hioutuu koko ajan vahvemmaksi. Heidi ohjaa Dessua painollaan, hengityksellään ja äänellään. Se on Heidin mukaan lajin hienous: iso hevonen kuuntelee, mitä ratsastajan keho tekee ja ottaa hienovaraiset pyynnöt vastaan.

”Menimme Dessun kanssa ensimmäisen vuoden todella varovasti. Kun aloin pyytää siltä enemmän, se ikään kuin kyseli, että haluanko nyt ihan varmasti mennä kovempaa”, Heidi kertoo ja naurahtaa.

”Hevonen kyllä huomaa, jos jännitän tai istun väärin. Silloin se ei liiku kunnolla.”

Tänään treenataan laukkaa.

Kun kaikki muuttui

Seitsemän vuoden takaiset tapahtumat ovat painuneet Heidin mieleen pysyvästi.

Kokenut ratsastaja oli tullut tallille niin kuin satoja kertoja aiemminkin. Hän nousi tottuneesti satulaan, mutta ei ehtinyt saada jalustimia jalkaansa, kun hevonen säikähti ja hyppäsi valtavan loikan eteenpäin.

Muutaman sekunnin oli mustaa, ja Heidi huomasi makaavansa selällään maassa.

Ilma alkoi vähitellen saada tilaa keuhkoista, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Jalat tuntuivat olevan koukkuasennossa kohti taivasta, vaikka Heidi näki niiden painautuneen liikkumattomina vasten hiekkaa.

Selkään sattui. Heidi tunnusteli jalkojaan, mutta ei tuntenut omaa kosketustaan.

Ambulanssi kiidätti Heidin suoraan leikkauspöydälle. Pian selvisi, että hänellä on selkäydinvamma.

”Muistan kaiken tarkasti. Kun makasinodottamassa ambulanssia, päällimmäinen huoleni oli, etten pääse töihin. Käskin jonkun soittaa avomiehelleni: hänen pitäisi ilmoittaa, että tarvitsen tuuraajan.”

Ensimmäinen vuosi onnettomuuden jälkeen oli toiveikas. Heidiä vietiin kuntoutuksesta ja fysioterapiasta toiseen. Hän toivoi, uskoi ja teki kaikkensa, että vammautumisen aste muuttuisi parempaan suuntaan.

Neljän kuukauden sairaalajakson aikana Heidin ja hänen miehensä Juha Nevalaisen koti laitettiin uusiksi. Ulko-ovelle rakennettiin luiska ja wc:stä tehtiin esteetön. Myös keittiötä remontoitiin.

Arki muuttui täysin. Aiemmin itsestäänselvät asiat piti opetella uudelleen: Miten vaatteet puetaan päälle? Miten käydään vessassa? Entä kuinka pääsee ruokakauppaan?

Juha matkusti paljon työkseen, ja molempien äidit tulivat auttamaan kotiutumisessa.

”Olen aina ollut todella itsenäinen, ja avun pyytäminen tuntui vaikealta. Vähitellen siihen kuitenkin oppi. Toisaalta myös läheiseni ovat oppineet, että osaan nykyään pyytää tarvittaessa apua eikä minua tarvitse tulla joka tilanteessa tuuppimaan käsivarresta.”

Voimainkoetus

Kuntoutus vaati paljon voimia, ja sen päälle uuteen, haastavaan arkeen oli vaikea löytää energiaa.

”Esimerkiksi housujen pukeminen oli ensin aivan toivotonta. Alussa kyllästyin nopeasti, jos asiat eivät edenneet haluamallani tavalla. Kuntoutuksessa turhautti se, että piti opetella väkisin asioita, joihin en ollut vielä valmis.”

Vuosikontrollissa selvisi, ettei vamman tila ollut kaikesta ponnistelusta huolimatta muuttunut.

Heidi tuijotti pyörätuolia, joka olisi nyt osa häntä. Se ei tuntunut enää vieraalta.

Heidi oli tutustunut kuntoutuksissa ihmisiin, jotka olivat vammautuneet pahemmin kuin hän. Se auttoi häntä hyväksymään tilanteen.

”Minua vaikeammin vammautuneet osasivat kaikesta huolimatta ottaa ilon irti elämästä. Ihailin heidän positiivista elämänasennettaan ja opin olemaan kiitollinen siitä, että minulla on kaksi toimivaa kättä. Asiat voisivat olla myös paljon huonommin”, Heidi Manninen pohtii.

”Minulla ei ole kovia kipuja. Alussa vertailin usein, kuinka paljon helpommin asiat sujuisivat, jos jalkani toimisivat. Nykyään luovin arjessa jo niin hyvin, etten oikeastaan edes kaipaa jalkojani.”

Vammautumisen jälkeen toiset ihmiset on pitänyt kohdata rohkeammin kuin ennen.

”Toisaalta kohtaaminen voi vaatia rohkeutta enemmän toiselta osapuolelta. Välillä on hupaisaa seurata ihmisten reaktioita. Usein minua joko säälitään tai ylistetään. He, jotka minut tuntevat, tietävät, että ei tarvitse tehdä kumpaakaan.”

Ennen onnettomuutta Heidi toimi röntgenhoitajana Keski-Suomen keskussairaalassa. Hän palasi työpaikalleen puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen, mutta potilastyötä hän ei enää pysty tekemään.

”Se tekee edelleen kipeää. Olen silti kiitollinen, että saan ylipäätään tehdä töitä ja pääsin palaamaan omaan työyhteisööni. Se on helpottanut sopeutumista. Työntekoa tai ammattia arvostetaan paljon, vaikka toki ihminen itsessäänkin on arvokas.”

Uudenlainen arki

Uuden arjen omaksumisen jälkeen Heidi on oppinut luottamaan, että asiat etenevät omalla painollaan, ajan kanssa.

”Kaikki järjestyy aina jotenkin, vaikka se ei tapahtuisikaan ihan heti. Alussa olin todella ankara itselleni, mutta olen oppinut nauttimaan pienistäkin onnistumisista. En enää stressaannu kovin helposti, vaan yritän suhtautua vastoinkäymisiin mahdollisimman positiivisesti.”

Kalenteri on täynnä muistutuksia ja ohjelmaa: ratsastusta, sulkapalloa, uimista, kuntosalia ja matkustelua. Heidi kertoo saaneensa elämäänsä vammautumisen jälkeen valtavan määrän ihmisiä, joihin ei olisi muuten tutustunut.

”Elän täysipainoista elämää ja olen hyväksynyt tilanteeni. Tavoitteellinen harrastaminen ja uudet sosiaaliset suhteet ovat auttaneet siinä. Jos olisin jäänyt neljän seinän sisälle murehtimaan ja keskittynyt vain olemaan vammainen ihminen, elämäni olisi nyt toisenlaista. Haluan mennä eteenpäin, enkä jäädä vatvomaan tapahtunutta.”

Elokuun loppupuolella Heidi edustaa Suomea parasulkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa Sveitsin Baselissa.

”Tuntuu hienolta, että pääsen pelaamaan maailman parhaita pelaajia vastaan osana Suomen joukkuetta. Parasulkapallon maailmanmestaruuskisat järjestetään nyt tavallisen sulkapallon MM-kilpailujen yhteydessä, ja sinne oli paljon vaikeampi päästä kuin aiemmin.”

Heidi matkustaa parasulkapallon parissa pitkin maailmaa. Tänä vuonna hän on kilpaillut muun muassa Dubaissa ja Kanadassa.

Seuraavaksi tähtäimessä ovat Tokion paralympialaiset vuonna 2020.

”Se vaatii armotonta treeniä. Olisihan se aika hurja juttu, jos sinne pääsisi. Katsotaan nyt MM-kisat ensin.”

Matkustaminen on ollut aina Heidin intohimo — sulkapallosta hänellä ei sen sijaan ollut minkäänlaista kokemusta ennen vammautumistaan.

”Aloitin siitä, että yritin osua palloon. Sen jälkeen yritin saada sen verkon yli. Olin liikkunut pyörätuolilla vasta viisi kuukautta, ja nyt olisi pitänyt osua ja liikkua samaan aikaan”, Heidi Manninen muistelee huvittuneena.

Takaisin ratsaille

Heidi päätti jo ensimmäisessä kuntoutuksessa, että nousisi vielä takaisin ratsaille. Sairaalassa oli aikaa etsiä tietoa pararatsastuksesta. Hän katseli videoita ja ihmetteli, miten pararatsastajat voivat pysyä hevosen selässä.

”Ehdin ratsastaa ennen onnettomuutta kaksikymmentä vuotta. Harrastus oli ollut iso osa elämääni, enkä halunnut luopua siitä kokonaan. Toisaalta ajatus putoamisesta pelotti.”

Heidi pääsi aloittamaan ratsastusterapian neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen. Tasapaino olikin parempi kuin hän oli kuvitellut. Ratsastaminen tuntui luontevalta.

”Luulin huojuvani hevosen selässä kuin perunasäkki, mutta ei se tuntunutkaan ihan mahdottomalta. On ollut hienoa tuntea kehittyvänsä ratsastajana.”

Heidi alkoi käydä ratsastustunneilla ja kokeili myös kilpailemista. Hän sai siten lisää tavoitteita itselleen.

”En enää pysty hoitamaan hevosia yksin, mutta ratsastaminen antaa paljon iloa ja se rentouttaa.”

Heidi harkitsee nykyään tarkoin, millaisen hevosen selkään hän uskaltaa nousta. Välillä onnettomuus palaa mieleen, mutta hän ei halua antaa pelolle liikaa valtaa.

”Jos ratsastaessa kuuluu yllättäviä ääniä, menen helposti lukkoon. Esimerkiksi kilpailuissa täytyy vain yrittää rauhoitella itseään, jotta hevonenkin pysyy rauhallisena.”

Heidi pyytää Dessulta laukkaa, mutta hevonen jatkaa sinnikkäästi ravia. Laukkaaminen jännittää Heidiä, sillä keinuva liike menee voimalla eteenpäin ja tasapaino on vaikeampi säilyttää kuin ravissa. Tämän huomaa myös Dessu, joka hidastaa vauhtia.

”Hevonen pitää saada oikeaan mielialaan. Siitä täytyy vain rohkeasti huomauttaa”, ratsastuksenopettaja Katri Mennala ohjeistaa.

Heidi hidastaa hevosen välillä käyntiin, sillä hänen sormensa puutuvat.

”Ei oteta laukasta paineita. Teidän perustekemisenne näyttää nyt todella hyvältä”, opettaja kannustaa.

Heidi haluaa kuitenkin yrittää uudelleen. Hevonen nostaa viimein laukan. Heidi keinuu liikkeen mukana helpon näköisesti. Kasvoille nousee jännityksen ja ilon sekainen onnistujan hymy. ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 8/2019.