Kävelen hiekkarannalla Gambian Kololissa. Atlantin valtameri velloo jatkuvassa liikkeessä, kalastajat nostavat merellä saaliitaan, hiekka polttaa jalkapohjia. Auringon lämpö ja valo tuntuvat pehmeältä.

Rantaviiva on pitkä, noin kahdeksankymmentä kilometriä. Hotellialueella kaikkia tervehditään iloisesti ja nimet kysytään; matkailu on maan suurin elinkeino ja sen arvo ymmärretään.

Aurinko paistaa marraskuusta toukokuuhun. Kesäkuusta lokakuuhun ajoittuvalla sadekaudella polttavan kuumuuden katkaisevat rankat sadekuurot. Päivälämpötila pysyy 30–35 asteessa.

Pienessä Gambiassa on alle kaksi miljoonaa asukasta. Sen keskellä virtaa Gambiajoki, joka tekee maasta hedelmällisen. Aikoinaan vesireittiä käytettiin hyväksi orjakaupassa. Jokea pitkin kulki myös Kunta Kinte Alex Haleyn Juuret-romaanissa.Vikkelät vihermarakatit suhtautuvat ihmisiin varautunees

Gambiassa ensikertalaisenkin on helppo tutustua Afrikkaan. Kaupungeissa osataan englantia, maa on turvallinen ja hotelleja löytyy moneen makuun.

Parasta afrikkalaisuutta on se, että vaikka asiat eivät valmiiksi toimisi, ne laitetaan toimimaan. Jos et löydä markkinoilta sopivankokoista paitaa, sellainen ommellaan mittojesi mukaan muutamassa tunnissa.

Jos tarvitset kyydin vähän kauemmas, sopiva järjestyy, vaikka taksikuskin ystävän autossa. Toiveet toteutetaan, jos suinkin mahdollista.

Köyhyys on silti hämmentävää. Keskikuukausipalkka on noin 60 euroa, eivätkä kaikki lapset pääse kouluun. Katulapsia ei kuitenkaan näy, koska suurkaupunkeja ei ole.

Suurin osa gambialaisista on muslimeja, mutta uskontoa ei juuri huomaa katukuvassa. Osa väestöstä on kristittyjä, ja uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo on paikallisille ylpeyden aihe. Kaikki viettävät toistensa juhlapyhiä kursailematta. Myöskään eri etnisten ryhmien välisiä ristiriitoja ei tiettävästi ole. Suurimmat ryhmät ovat mandinkat, fulat, wolofit ja jolat.

Jo viikossa ehdin nähdä paljon. Hotellialueelta noin 15 kilometrin päässä St. Maryn saarella sijaitsee pääkaupunki Banjul. Sen vilkkain markkinapaikka on Albert Market.

Kun puikkelehdin valtavan suurella, sokkeloisella torialueella, pääni menee sekaisin suunnista ja metelistä. Vihannekset, hedelmät, elävät kanat, käsityöt ja vaateompelimot ovat sulassa sovussa. Kalatiskit tunnistaa hajusta jo kaukaa. Oppaamme, puhekyvytön mies, viheltää pilliin osoittaakseen tietä.

Kiipeämme vallankumouksen kunniaksi vuonna 1994 rakennetun Arch 22 -rakennuksen huipulle, josta näkee kaupungin yli. Uteliaat lapset liittyvät vieraiden seuraan. He toivovat, että heistä otetaan video. Rahaa, jalkapalloja ja koulutarvikkeita kysellään myös, mutta kädestä pitäminenkin riittää usein.

Maan suurimmaksi kaupungiksi sanotaan Serekundaa, joka koostuu yhdeksästä kylästä, muun muassa Kololista.

Rannalla kulkee paikallisia naisia kauniissa asuissaan. Heistä monet ovat perheenäitejä, jotka ovat mikrolainojen turvin perustaneet mehu- ja hedelmäbaareja ja houkuttelevat matkailijoita välipalalle.

Kun tilaan kahden ystäväni kanssa hedelmälautasen, sen äärellä häärii kymmenkunta naista. Valtava, pilkotuista hedelmistä koostuva annos maksaa noin kahdeksan euroa, mutta kaupanpäälliseksi saamme ottaa naisista kuvan.

Karistamme kaupungin punaisen pölyn jaloistamme ja lähdemme sisämaahan kohti Janjanbureh-viidakkokylää. Maassa on vain yksi kunnollinen tie, mutta silläkään ei ajeta yli viittäkymppiä.

Aina jostain ilmestyy tien viereen lapsia tai eläimiä. Matka kestää neljä tuntia, ja lopuksi ylitämme joen lossilla.

Saavumme perille ennen pimeää, sillä kylässä ei ole sähköjä. Illallinen joen rannassa kynttilänvalossa on ikimuistoinen. Kanaa, riisiä, perunoita ja salaattia, kaikki on yksinkertaisempaa kuin kaupungissa, mutta maistuu hyvältä.

Aterian jälkeen naapurikylän naiset saapuvat paikalle laulamaan ja tanssimaan ja miehet säestävät rummuin. Tunnelma on maaginen. Musiikki ja tanssi vievät mennessään, ja on aivan pimeää.

Seuraavina tunteina koen matkan ainoat pelottavat hetket. Vuoteeni hyttysverkossa on valtava ötökkä. Huitaisen sen alas, mutta en voi lakata miettimästä, mitä muita itikoita savimajassani mahtaa olla.

Yön aikana tuuletin ja valo sammuvat, akku on lopussa. Makaan hereillä kuunnellen viidakon ääniä, hyönteisiä ja lintuja. Jossain huutaa lepakko.

En tunnista kaikkia ääniä. Apinat ovat yöllä hiljaa, mutta aamun sarastaessa ne alkavat hyppiä majan katolla. Aamuneljältä kaikuu rukouskutsu ja kukko kiekaisee perään.

Aamiaisen jälkeen lähdemme risteilemään Gambiajoelle. Joki on tässä kohtaa kapea, ja ranta on molemmin puolin lähellä.

Välillä pysähdymme ihailemaan kuningaskalastajaa tai puissa roikkuvia simpansseja. Läheisessä saaressa sijaitsee River Gambia National Park, luonnonpuisto, jossa voi myös yöpyä.

Äkkiä oppaamme huomaa virtahevon sieraimet vedessä. Virtahepoja on useita, eikä niitä pidä ärsyttää, sillä ne voivat halutessaan kaataa veneen. Krokotiilejäkin on, mutta vesi on sadekauden jälkeen niin korkealla, että ne eivät näyttäydy.

Neljä tuntia eteenpäin soljuvassa veneessä vihreää luontoa katsellen rauhoittaa mielen, ja pian olemme jo autossa matkalla kohti naapurimaa Senegalia.

Rajalla kaupustelijat ryntäävät auton ikkunoiden taakse myymään paahdettuja cashew-pähkinöitä ja hedelmiä.

Senegalin vauraus näkyy heti. Lapsilla on täällä paremmat vaatteet, ja polkupyörät ovat vaihtuneet skoottereihin.

Majoitumme mangrovepuiden reunustamalle rantakaistaleelle Toubakoutaan, Saloum-jokisuistoon, jota kehutaan yhdeksi Afrikan kauneimmista paikoista. Päivänlasku ja -nousu lumoavat. Vihermarakatit hyppivät laiturilla, kun aurinko värjää maiseman vaaleanpunaiseksi.

Illalliseen kuuluu ostereita, äyriäisten pyyntialueella kun olemme. Säkkipimeässä illassa meille esiintyy ryhmä ammattimuusikoita ja -tanssijoita. Tulennielijöiden ja puujaloilla liikkuvien taiteilijoiden akrobaattista esitystä säestää hypnoottinen rummutus.

Aamulla nautimme uusista luontoelämyksistä: safarilla Fathala-luonnonpuistossa istumme kolme tuntia avolava-autossa ja näemme savannilla seeproja, kirahveja, antilooppeja ja vesipuhveleita. Tuntuu kuin olisin keskellä luontodokumenttia. ●

Juttu on julkaistu Eevassa 2/2018.