Eräänä sunnuntai-iltana sain uuden seuralaisen. Se tuli yllättäen, heittäytyi elämääni ja alkoi hallita. Aloin kutsua sitä Diktaattoriksi.

Aivan alussa D vammautti minut ja sabotoi kaikki yritykset nousta sängyssä edes istumaan. Kun otin tuen kanssa ensimmäiset askeleet, se karjui ja raivosi.

Avasin suuni kuin linnunpoika, ja hoitaja tiputti sinne lääkettä, joka sai D:n hiljenemään. Se vetäytyi muristen, hampaat irvessä piiloonsa onnettomuudessa murtuneeseen selkänikamaan ja ärisi siellä hiljaa ­koko sairaalareissun.

Kun pääsin kotiin, se tuli tietenkin mukaan. Koska sängyn vieressä ei seissyt enää hoitajia lääketippoineen, D alkoi mässäillä saamallaan vallalla. Se piti minut viikkoja sängyssä, herätti öisin, itketti päivisin ja antoi joskus armosta muutaman hataran askeleen.

Söin kipulääkkeitä, joille D vain naureskeli. Yritin raivoisasti tapella vastaan: kun pääsin kepeistä eroon, vesijuoksin ja jumppasin itseni läkähdyksiin. Mutta se vain pysyi elämässäni kuin minuun liimattu paksu ja huonotuulinen punkki.

Olemme nyt tunteneet toisemme puolitoista vuotta. En puhu enää siitä, sillä harva jaksaa kuulla D:n kuulumisia. Jos joskus puhun, ihmiset hämmentyvät: eikö sen olisi pitänyt löytää itselleen jo toinen valtakunta?

Itsekin kyselen samaa, mutta lääkäreiden mukaan ihmisten parantumiskyky on yksilöllistä.

D muutti monia arjen asioita haasteiksi: lautasen ottaminen tiskikoneen alaritilältä, kauppakassin kantaminen autosta kotiovelle, jonotus sekä paikallaan seisominen tai pitkään ­istuminen ilman taukoja.

Huonoina päivinä se raivostuu ­käsittämättömistä asioista. Kun käännyn tuolilla D:n mielestä ”väärin” tai nostan lounastarjottimen tiskiltä, se sivaltaa ikävästi. Joskus olemme yhdestä asiasta ­samaa mieltä: elämä olisi paljon helpompaa ilman yläruumista. Se painaa välillä liikaa.

Mutta viime kesänä yhteiselo D:n kanssa alkoi muuttua. Nykyään on enemmän päiviä, jolloin se vain nukkuu ja herää vasta illemmalla, kun on minun vuoroni mennä nukkumaan. Silloin kohtaamme toisemme vain hetkeksi.

Olen saanut paremmat aseet. Toki edelleen se sivaltelee, mutta pystyn vaimentamaan sen muutamalla tabletilla. Lääkkeen määräkin on vähentynyt. Olen päässyt myös vähän jopa matkustamaan, jaksanut istua elokuvateatterissa ja seistä pari tuntia venäläisessä passijonossa, mutta hevin D ei vallastaan luovu. Se saattaa kostaa seuraavana päivänä.

En tiedä, kauanko joudun elämään D:n kanssa, mutta olemme ylittäneet jonkinlaisen kynnyksen. Yhteiselo ei ole enää niin kärkästä kuin ­ennen.

D on opettanut nöyryyttä ja harkinta­kykyä, ja lisäksi se on pakottanut tajuamaan, että ihmisen ei ole pakko pärjätä yksin. ­Joskus on pyydettävä apua.

Mikä hienointa; kyllä sitä apua saa, kun vain pyytää.

Ensi maaliskuussa yhteiselämämme täyttää kaksi vuotta. Kävelen keveämmin, istun pidempään ja hymyilenkin jälleen. Olen alkanut katsella myös tietokonetta sillä silmällä, että se saattaa merkitä jotain. Kun D astui elämääni, kirja jäi kesken. Toinen romaani odottelee päässä.

D on siis kipu, joka astui elämääni kaksi vuotta sitten, kun jouduin ­onnettomuuteen. Ehkä ensi vuonna jätämme vihdoin toisillemme jäähyväiset.