Tunne on epätodellinen, käsittämätön, ahdistavakin. Seisomme vuonna 1978 DDR:stä paenneen Peter Barschin kanssa Berliinissä Prenzlauer Bergin kaupunginosan risteyksessä.

Tässä Berliinin muuri erotti kaksi järjestelmää, maata ja niiden kansalaiset toisistaan 28 vuoden ajan.

Jalkojen alla kulkee kaksoiskuvio merkiksi siitä, missä muuri oli. Sama kivinen kerrostalo, joka seisoo tuskin 50 metrin päässä, oli vuoteen 1989 asti rautaesiripun takana, osa Itä-Berliiniä ja DDR:ää.

– Länsipuolella muuria tässä oli korkea lava, josta ensin länsiberliiniläiset ja myöhemmin turistit tulivat kurkkimaan. Isoäitini asui lähellä, ja muistan miten meistä tuntui kuin olisimme olleet näytteillä eläintarhassa. Näimme heidät, mutta emme saaneet vilkuttaa tai muuten kommunikoida. Sen tajusi lapsikin, Barsch, 63, sanoo.

Kolmannella yrittämällä länteen paenneen miehen uskomaton, mutta tosi elämäntarina on samalla kertomus kylmästä sodasta, Berliinistä, suurvaltojen pelistä ja Euroopasta.

Barschin tarina kertoo pakkovallasta, epätoivosta, vihasta, rohkeudesta, vapaudesta ja sen hinnasta – ja siitä, miten tämä kaikki yhä vaikuttaa Saksassa.

Kun Berliinin katujen poikki alettiin vetää piikkilankaa 13. elokuuta vuonna 1961, Barschin perhe asui Treptow’ssa.

Peter oli tuolloin viisivuotias ja koki tapahtumat muiden lasten tavoin erikoisina ja jännittävinä, ei lainkaan pelottavina. Elettiin sotien jälkeistä suuren syntyvyyden aikaa, ja lapsia oli paljon joka korttelissa.

– Olin, että vau: piikkilankaa, sotilaita ja oikeita pyssyjä, Barsch kuvailee.

Sotilaat – joista useimmat olivat asevelvollisia ja lähes lapsia itsekin – eivät tienneet, kuka lapsijoukosta oli miltäkin puolelta tekeillä olevaa muuria. Vanhemmat olivat kieltäneet jälkikasvuaan ylittämästä rajalinjaa, mutta tietenkään nämä eivät totelleet, eivätkä 18–19-vuotiaat vartijat alkuun juuri estelleet lasten kulkemista.

– He olivat nuoria poikia, eikä kontrolli ollut alkuviikkoina niin kireä. Yksi sotilas jopa esitteli minulle asettaan, kun pyysin sitä häneltä. Jos joku päällystöstä olisi nähnyt, hän olisi takuulla joutunut vaikeuksiin.

Kun raja oli tosiasia, asiaan kasvaneet lapset eivät osanneet pitää sitäkään järin outona. Alkuaikoina otettiin hyötyäkin irti.

– D-markka oli arvossaan, joten vanhemmat lapset kärttivät sitä länsiberliiniläisiltä. Kerjäämisestä sai lähdöt tai korvilleen, mutta luovia selityksiä hyväksyttiin, vaikkei niihin uskottukaan.

Peter oli liian pieni vedätyksiin, mutta hän muistaa isosiskonsa kavereiden pyytäneen länsirahaa esimerkiksi kerman ostoon isoäidin kakkua varten, koska kermaa ei saanut itäkaupoista. Rahoilla ostettiin esimerkiksi hyvää suklaata länsipuolelta.

Mutta tunnelma ja valvonta kiristyivät.  Vuosien 1962–65 välillä rajalinjaa vahvistettiin, ja siihen rakennettiin konkreettinen betonimuuri. Rajamuurin vieressä sijainneet talot hajotettiin, ja noin sadan metrin päähän nousi toinen muuri.

Päätarkoitus oli estää paot rakennusten kautta. Alussa saattoi onnistua vain loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, missä auttoivat niin Länsi-Berliinin palomiehet kuin tavalliset kansalaiset.

Barschitkin joutuivat pakkomuuttamaan syvemmälle Itä-Berliiniin Lichtenbergin kaupunginosaan, kun heidän talonsa revittiin alas muurin tieltä. Peter muistaa, kuinka hänet tultiin hakemaan lastentarhasta yllättäen isolla muuttoautolla.

Asiasta ei puhuttu etu- eikä jälkikäteen. Vanhemmat tiesivät jo, että oli asioita, joista sosialistisessa paratiisissa oli syytä vaieta jopa oman perheen kesken.

Miten Barschin isä ja äiti muuten suhtautuivat muurin rakentamiseen?

– Ymmärsin, että he olivat huolissaan, mutta eivät kauhuissaan. He tiesivät, että jotain oli tekeillä, mutta eivät voineet kuvitella jäävänsä pysyvästi muurin taakse.

Asiassa oli myös ideologinen ulottuvuus. Aika oli toinen, eikä DDR:ssä ollut vapaata mediaa tai muuta totuutta kuin propaganda, jonka mukaan sosialismi oli kaikin tavoin ylivoimainen järjestelmä. Muuria ei suinkaan rakennettu estämään kansalaisten liikkumista, vaan suojaksi lännen kapitalistien edistystä vastustavalta sabotaasilta.

Barschin äiti työskenteli ammattiliiton lehdessä toimittajana ja isä talouspäällikkönä valtion yrityksessä  – muunlaisiahan ei virallisesti tunnettu.

Peterille muutto Lichtenbergiin ei ollut mieleen. Se oli työläiskaupunginosa, ja sen lapset olivat kovempia kuin Treptow’ssa.

– Olin ujo ja arka poika, joten minua kiusattiin aluksi paljon. Isäni puoliksi pakotti minut judotunneille, jottaoppisin pitämään puoleni. Se auttoi, ja olin hyvä lajissa. Tosin samalla kehittyi niin voimakas nuorukaisen itseluottamus, ettei se ollut etenkään DDR:ssä hyväksi, Barsch hymähtää.

Barsch olikin todella hyvä: hän saavutti judossa mustan vyön. Se saattoi pelastaa hänen henkensä tai ainakin terveytensä.

Ensimmäisen kerran Barsch yritti loikata länteen vuonna 1972, vain 16-vuotiaana. Loikkaus on tosin turhan suunnitelmallinen termi sille, mitä kapinoiva teini ja hänen ylipuhumansa Thomas-ystävä tekivät.

– Minusta tuntui jo silloin, että olin vankina: ei saa matkustaa, kyseenalaistaa eikä  puhua vapaasti. Inhosin isääni, ja koulussa minua oltiin siirtämässä tarkkailuluokalle. Mukana oli toki yleistä murrosiän angstia, mutta päätin lähteä länteen.

Pojat eivät uskaltaneet lähestyä muuria, joten he matkustivat junalla rajaseudun pikkukylään. Yritys oli tuhoon tuomittu. DDR:ssä raja-asukkaat valittiin tarkasti, ja kaikki tunsivat toisensa. Kaksi pitkätukkaista vierasta teiniä huomattiin heti.

Rajapoliisi pidätti pojat, joilla ei liioin ollut kunnollista peitetarinaa. Peter tuomittiin kahdeksi ja Thomas yhdeksi vuodeksi vankilaan, aikuisten rikollisten sekaan.

– Itä-Saksan vankilaolot olivat kamalat, mutta olin päättänyt selvitä. Judosta oli siinä apua, Barsch kuittaa.

Ystävä pelästyi niin, ettei koskaan yrittänyt uudestaan. Peter sen sijaan keskittyi vain etsimään fiksumpaa reittiä paeta.

Se löytyi Charity-sairaalan takapihalta – yhä toiminnassa olevan valkean rakennuksen, jota Barsch nyt osoittaa kädellään. Sairaalan takaa alkoi rajavyöhykkeen ”ei-kenenkään maa” piikkilankaesteineen, valonheittimineen ja vartiotorneineen.

– Se oli vaarallista, mutta torni oli kuolleessa kulmassa yhteen kohtaan nähden. Tiesin, etteivät vartijat pysyneet aina valppaina pitkillä ja tylsillä yövuoroillaan.

Ulkomuurin ylittämiseen tarvittiin silti koroke tai muuta apua. Nyt Barschin mukaan lähti urheilukaveri Andreas. Hyväkuntoiset nuorukaiset treenasivat lisää, jotta pystyisivät kiipeämään ja hyppäämään mahdollisimman äänettömästi.

– Sen ajan parkouria, Barsch murjaisee.

He onnistuivat piileskelemään varjoissa ja pääsemään sisämuurin yli, mutta Andreas laskeutui siltä ryminällä, joka herätti sairaalan väen huomion. Valot syttyivät, ja ihmisiä alkoi kurkkia ulos.

Loikkarien oli pakko kääntyä takaisin. He tiesivät, että toiselle muurille yrittämisestä seuraisi joko pidätys tai luoti, kun vartijat ehtisivät paikalle.

Lisäpainetta toi kotiinpääsy: Itä-Berliinissä ei tuolloin liikuttu ulkona öisin ainakaan rajan lähellä.

Molemmat selvisivät ehjin nahoin, mutta Peter Barsch tiesi, että seuraavalla kerralla hänen olisi pakko onnistua. Hänet oli jo pidätetty rajan lähellä kuljeskelusta, ja nimi oli teiniyrityksestä turvallisuuspoliisi Stasin kirjoissa.

Tärkein pakko oli silti sisäinen. Aiemmin puhelias, urheilusta ja juhlimisesta pitänyt parikymppinen oli muuttunut synkäksi, yötä päivää pakosuunnitelmia päässään pyörittäväksi erakoksi.

– Ymmärsin, että minun oli päästävä pois. Muuten olisin voinut tehdä jotakin pahaa, ja pilannut vähintään oman elämäni.

Yksi harvoja, joiden kanssa Barsch vielä tuli toimeen, oli kaksi vuotta nuorempi Ute. He eivät seurustelleet, mutta jakoivat saman päämäärän: lännen.

Ute oli huippu-uimari, joka oli heitetty ulos DDR:n maajoukkueesta, kun hän kieltäytyi syömästä määrättyjä ”vitamiineja” eli hormoneja. Hän oli myös raskaana länsiberliiniläiselle poikaystävälleen. Molemmilla seikoilla oli merkitystä, kun loikkausta suunniteltiin.

– Ute sanoi uskaltavansa vielä yrittää, lapsen kanssa hän jäisi jumiin DDR:ään. Epäilin häntä ensin Stasin vakoojaksi, mutta sitten aloin luottaa, Barsch kertoo.

Berliiniä halkovaa Spree-jokea valvottiin, mutta vesiliikenne kulki poliisien saattamana. Utelle ei olisi konstikaan uida ja sukeltaa veneiden perässä auki olevasta sulusta – mutta oli syksy ja raskaus näkyi jo. 

Barsch levittää kartan, jossa näkyy nykyisen turkkilais- ja trendikaupunginosa Kreutzbergin puolelle päättyvä sulku. Vuonna 1978 Kreutzberg kuului amerikkalaisten valvontasektoriin. Muut länsisektorit kuuluivat briteille ja ranskalaisille.

Kaksikko odotti pimeää ja sateista yötä, ja 3. syyskuuta sellainen vihdoin tuli. Snorkkeleita saati märkäpukuja ei tietenkään ollut saatavilla, joten he hyppäsivät kylmään Spreehen mustissa ohuissa vaatteissa.

– Ute oli viidennellä kuulla, mutta hän sukelsi kuin saukko. Vesi oli niin kylmää, että kun odotimme partioveneen häipymistä, hänen hampaansa kalisivat. Kun poistuvan veneen moottori pysähtyi, odotin rajapoliisien kiskovan meidät ylös – mutta he vain kääntyivät ja ajoivat takaisin.

Hetki, kun Barsch nousi länsirannalla maihin, oli viimeinen jolloin hän olisi voinut jäädä kiinni – ja kuollut. Vartiotorni oli ensi kertaa elämässä selän takana.

– En katsonut taakseni, eikä Utekaan. Mutta muistan yhä sen tunteen.

Kaikesta valvonnasta ja väkivallasta huolimatta loikkareita pääsi rajan yli: uimalla, tunneleita pitkin, autojen rakenteissa, kuumailmapalloilla, joskus väärennetyillä papereillakin. Heidän vastaanottamiseensa oli kehitetty Länsi-Saksassa järjestelmä. Tulijat olivat toki hyödyllisiä kylmän sodan länsidiskurssissa: katsokaa, mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita riskeeraamaan paetakseen kommunismia.

Se, että Barsch putkahti länteen amerikkalaissektorilla, antoi suuntaa hänen elämälleen. Vuonna 1978 märät, paljasjalkaiset pakolaiset eivät keksineet muuta keinoa kuin soittaa ensimmäisen vastaantulleen asuintalon ovikelloa – kolmelta aamuyöstä.

Uten raskauden vuoksi heidät miellettiin pariskunnaksi ja toimitettiin tarkastettavaksi Kreutzbergin sairaalaan. Sinne tuli myös USA:n joukkojen eversti, jolle oli ilmoitettu loikkareista sektorillaan. Hän haastatteli Barschia tulkin välityksellä ja tokaisi, että koska olet meidän maallamme, sinulla on pakolaisstatus Yhdysvaltoihin.

Sekä Utella että Peterillä oli tuttuja länsipuolella, joten heidän ei tarvinnut turvautua hätämajoitukseen. Hallinnollisiin selvittelyihin ja kuulusteluihin meni aikansa, mutta molemmat olivat nuoria ja halusivat vain päästä kiinni elämään.

Barschin ensimmäinen työpaikka oli argentiinalaisen pihviravintolan tarjoilijana.

Kaikki loikkarit eivät sopeutuneet yhtä hyvin. Tunnetuin esimerkki lienee vuoden 1961 ikonisesta kuvasta tunnettu sotilas Conrad Schumann, joka loikkaa piikkilangan yli lännen puolelle.

Stasi painosti hänen perheensä tuomitsemaan hänet ja vaatimaan paluuta. Baijerissa Audin tehtaalla 27 vuotta työskennellyt Schumann hirtti itsensä vuonna 1998.

Sekavat tunteet tulivat tutuiksi myös Peter Barschille. Ne olivat yksi syy siihen, että hänen piti pian päästä pois koko Saksasta.

– Olin aina halunnut matkustaa ja olla vapaa, mutta vapaudella on hintansa. Olin pihalla monesta lännessä arkisesta asiasta ja uskoin, etten koskaan enää tapaa perhettäni ja itäpuolen ystäviäni.

Barsch kiersi Eurooppaa ravintolatöissä, koska hän ei osannut eikä halunnut olla paikoillaan. Pariisissa hän tapasi amerikkalaisen Suen, jonka kanssa on yhä naimisissa. He pääsivät vierailemaan Itä-Berliinissä muurin viimeisinä liennytysaikoina, ja tuolloin Peter teki myös sovun isänsä kanssa.

Kun muuri vihdoin murtui marraskuussa 1989, Barsch asui vaimoineen ja lapsineen San Franciscossa. Ne länsiberliiniläiset ystävät, joihin hän piti yhteyttä, olivat kertoneet Itä-Saksan suurmielenosoituksista, Gorbatšovin Neuvostoliiton perestroikasta ja tuulen kääntymisestä. Barsch ei silti uskonut muurin kaatumiseen edes silloin, kun sitä näytettiin USA:n televisiossa.

– Seuraavana päivänä luin artikkelit San Francisco Chroniclesta ja aloin itkeä. Jotenkin asia tuli todeksi vasta siinä, lehteen painettuna.

Barsch lensi Berliiniin kahden päivän päästä siitä, kun raja oli avattu 9. marraskuuta 1989 ja riemuitsevat berliiniläiset olivat juhlineet yhdessä läpi yön. Muuri oli murtunut, yhdistyneen Saksan ensiaskeleet oli otettu. Virallisesti se tapahtui 3. lokakuuta 1990, kun Saksan demokraattisen tasavallan osavaltiot liittyivät Saksan liittotasavaltaan.

Arviot muurilla kuolleiden määrästä vaihtelevat, mutta 138 henkilöä on yleisin tarkistettu luku. Uhreista 97 ammuttiin rajalla. Hengissä loikkausyrityksestä selvinneistä tuomittiin vankeuteen kaikkineen yli 71000 itäsaksalaista. Stasi kätyreineen kyttäsi ja vainosi loikkareita, heidän perheitään ja käytännössä ketä tahansa aina DDR:n kaatumiseen asti.

Vuoden 2019 Berliinissä on kaikesta historiatiedosta, kirjoista, elokuvista ja arkkitehtuurin todistusvoimasta huolimatta vaikea kuvitella, että keskellä Eurooppaa oli vain muutama vuosikymmen sitten tappava raja: kaksi betonimuuria, sähkö- ja piikkilankaesteitä, vartiotorneja, Kalasnikoveja, poliisikoiria.

Muurin rakentamisen loppuvaiheessa tehty ”kuoleman käytävä” aidan ja betonimuurin välillä antoi Itä-Saksan rajavartijoille esteettömän näkymän ampua pakenevat kansalaisensa.

– Vartiotornit rakennettiin myös hygieniasyistä. Olisi näyttänyt ikävältä, jos ruumiita olisi lojunut rajavyöhykkeellä keskellä kaupunkia. Tornien valoheittimien ja muiden valvontajärjestelmien avulla ne saatiin korjattua pois mahdollisimman pian, Barsch toteaa.

Silti Itä-Saksassa nähdään yhä myös hyvää. Ostalgia on osin huolettomaan lapsuuteen, tavaroihin ja itätyyliin liittyvää muistelua, mutta myrkyllisempänä se näyttäytyy esimerkiksi äärioikeistolaisen AfD-puolueen kannatuksena ja rasistisena sekä antisemitistisenä väkivaltana.

Etenkin vanhemmat itäsaksalaiset tuntevat olevansa yhä toisen luokan kansalaisia, eivätkä idän taantuneet teollisuuspaikkakunnat ole päässeet osalliseksi talouden kehityksestä ja hyvinvoinnista.

DDR:ssä valtio takasi asunnon, työpaikan, lasten- ja terveydenhoidon, ja ylipäätään huolehti kaikesta. Hyppy vapaaseen markkinatalouteen ja kilpailuyhteiskuntaan oli monille vaikea. Jotkut nuoremmissa vaihtoehto- ja kulttuuripiireissä haikailevat myös yhteisöllisyyden, vähemmän materialismin ja ”aidomman” elämäntavan perään.

Mitä Peter Barsch, maailmalta yhdistyneeseen Berliiniin palannut kuusikymppinen loikkari ja nykyinen Berliini-opas, ajattelee kaikesta tästä?

Barsch on hetken hiljaa. Olemuksesta näkee, ettei kysymys ole helppo.

– On siinä pointtinsa, mutta ajattelen eri tavoin, koska olen tottunut pärjäämään omillani. Voin vain sanoa, että yhdistyminen on parasta, mitä elinaikani on tapahtunut. Se oltaisiin voitu hoitaa paremmin, mutta myös paljon huonommin.

Vihaa Barsch ei omien sanojensa mukaan enää tunne. Se eli muurin aikana ja heti sen murtumisen jälkeen, kun hän palasi kotikaupunkiinsa ja tutki muun muassa oman Stasi-kansionsa.

– Tuo kaikki on kuitenkin mennyttä, ja viha vie liikaa energiaa, syö ihmistä sisältäpäin. Saksa on maa, jolla on monin tavoin vaikea historia, mutta sen kanssa on opittu elämään. Ja ulkomaan vuosieni aikana tajusin, että olen aina saksalainen, halusin tai en. Tämä on se paikka, josta minä tulen.

Päivitetty 9.11.2020 – Ilmestynyt 8.11.2019