Nuorena ei juuri piitannut sukujuuristaan. Kun enoni alkoi tehdä sukututkimusta, ajattelin että tuota on vanhuus. Keski-ikäisenä alkaa miettiä, keitä tässä oikein ollaan. Ja silloin monet niistä, joilta voisi jotain kysellä, ovat kuolleet.

Mutta nyt ovat tulleet dna-testit!

Lapsuudenystäväni teki testin ensin. Hänen dna:staan löytyi pieni osa inuiittia. Itse asiassa hänen tyttärensä näytti syntyessään eskimovauvalta. Melankolisuutensa ystäväni voi nyt selittää sillä, että hänessä on myös itäeurooppalaista perimää. Hänen miehensä taas tulee Keski-Amerikasta. Sillä voi puolustella sitä, että mies on tumma kuumakalle.

Tein oman testini heti perään. Halusin tietää polveudunko Norjan saamelaisista, kuten mummini väitti. Jopa poikani innostui testattavaksi.

Odotus kesti kauan. Kun vastaus viimein kilahti sähköpostiin, vatsaa kouraisi. Totuuden hetki. Ja tulos: olen 94-prosenttisesti suomalainen ja kuusiprosenttisesti skandinaavi. Siis mitä? Missä luuhaa se lappalaisveri? Vai sisältääkö skandinaavi myös sen mahdollisuuden, että olen osaksi saamelainen? Norjahan kuuluu Skandinaviaan, joten mummi ei ehkä sittenkään sekoillut. Google kertoi, että skandinaavisilla ihmisillä on yhteinen pohjoisgermaaninen perimä. Ja luin netin keskustelupalstalta, että monet suomalaiset ovat niin sanottuja wannabe-skandinaaveja.

Pojassa oli suomalaisen ja skandinaavin lisäksi noin prosentti keskiaasialaista. Karttaan oli merkitty esimerkiksi Uzbekistan. Hänessä on isän puolelta venäläistä verta.

– Olenpa mä tylsä, hän sanoi.

– No sussa on sentään keskiaasialaista! Minähän tässä tylsä olen.

Dna-penkomiseen voisi varmaan jäädä helposti koukkuun. Meiliin tulvii nyt mainoksia, joissa kannustetaan kasvattamaan sukupuuta ja ottamaan selvää mahdollisista perinnöllisistä sairauksista. En todellakaan halua tietää. Maailmassa on jo tarpeeksi murheita.

En ollut varautunut siihenkään, että saan koko ajan tietoja uusista sukulaisista. ”Ota yhteyttä kolmanteen serkkuusi se ja se.” En takuulla. Eihän sitä jaksa pitää tarpeeksi yhteyttä edes niihin sukulaisiin, jotka jo tuntee. Yllätysveljen tai -sisaren ottaisin kyllä mielelläni vastaan. Ja olin todella iloinen, kun kirjailijakollegani paljasti kustantamon joulubileissä olevansa pikkuserkkuni. Tuntui siltä kuin kauan kadoksissa ollut veli olisi yhtäkkiä tullut takaisin.

Siitäkin ilahduin, että sama lapsuudenystävä sai selville meidän olevan 3.–5. polven serkkuja (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ja että meillä on yksi prosentti samaa dna:ta. Ei se minusta tietenkään vielä eskimoa tee.

Amerikkalainen valkoisen ylivallan kannattaja Craig Cobb suostui dna-testiin, jonka tulokset julkaistiin televisiohaastattelussa. Yleisö ulvoi naurusta, kun toimittaja Trista Goddard julkisti tulokset. Cobb oli 86-prosenttisesti kotoisin Euroopasta ja 14-prosenttisesti Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta. Hän yritti ottaa asian leikkimielisesti siinä kokonaan onnistumatta.

Serkkuni setä lähti kerran veljensä kanssa Tornioon etsimään sukujuuriaan. He saivat kirkkoherran virastosta selville yhden nimen. Miestä itseään ei löytynyt, mutta naapuri löytyi. Kun häneltä kysyttiin, missä henkilö mahtaa olla, naapuri vastasi: ”Se tuli hulluksi, söi täkkinsä ja muutti Ruotsiin.”

Sukututkimus loppui siihen.