Anna-Leena Härkönen: Etuileva Jeesus
Puheenaiheet
Anna-Leena Härkönen: Etuileva Jeesus
Anna-Leena Härkönen esittelee elämän absurdeja tilanteita.

Ilmoitin kerran kahvilassa seuralaiselleni, että minun on käytävä vessassa.

– Käy vaan, hän sanoi.

– Vessassa käyminen on niitä harvoja asioita, joita ei koskaan kadu.

Hän heitti myöhemmin saman läpän toiselle henkilölle.

– Kyllä mun kaveri katui, tämä vastasi.

– Se meni festareilla bajamajaan pissalle ja sammui sinne. Heräsi aamulla siihen, että bajamaja killuu ilmassa, sitä oltiin nostamassa kuorma-auton lavalle. Mun on vaikea kuvitella veemäisempää tapaa alottaa krapulapäivä.

Elämä koostuu absurdeista tilanteista.

Mikä pyhäinhäväistys!

Ruotsinlaiva muutama vuosi sitten. Pikkujouluaika, paikat koristeltu teeman mukaisesti. Buffet-ravintolasalin keskellä oli pöytä, jossa komeili valtava piparkakkutalo. Jossain päin salia istui venäläinen seurue. Seurueessa mukana ollut pikkupoika päätti järjestää muille aivan erityisen jälkiruoan.

Hän käveli piparkakkutalon luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi seurueen pöytään. Kaikki hyökkäsivät talon kimppuun ja alkoivat murtaa siitä palasia. Mikä pyhäinhäväistys! Heille ei ehkä tullut mieleen, ettei talo ollut tarkoitettu syötäväksi. Tai sitten he eivät vain piitanneet.

Venäjä on julma yhteiskunta. Jos siellä ei uskalla tarttua asioihin, kuolee.

Toisaalta, oltiin hänen tonteillaan

Kerran olimme ystäväni kanssa Jerusalemissa jonottamassa pääsyä Itkumuurille. Sinne kuljettiin yksi kerrallaan automaattiportista.

Yhtäkkiä näin Jeesuksen. Parrakas, laiha mies hiekanvärisessä halatissa. Hän loikkasi ketterästi portin yli ja ohitti muut jonottajat. Olin tyrmistynyt.

– Näitkö sä ton? kysyin ystävältäni.

– Joo, se etuili! ystäväni vastasi paheksuvasti.

Etuilu hämmästytti häntä enemmän kuin se, että kysessä oli Jeesus.

Toisaalta; oltiin vähän niin kuin hänen tonteillaan. Kyllä omalla maallaan saa ottaa erivapauksia. Ehkä Jeesukseksi tekeytynyt jätkä oli menossa kiireellä johonkin uskonnolliseen kuvaelmaan tai näytelmään. Tai: hän todella oli Jeesus. Se ainoa oikea. Absurdia joka tapauksessa.

Oma nuoruus käveli vastaan

Saigonissa on hieno sotamuseo. Kuulemma. En käynyt siellä, mutta matkakumppanini Jussi ja Ilari kävivät. Yhdessä museon huoneista oli valokuvia mielenosoituksista, joita järjestettiin eri maissa Vietnamin sotaa vastaan. Ilari, joka on Jussin siskonpoika, pysähtyi pitkäksi aikaa Helsingissä järjestetyn mielenosoituskuvan eteen.

– Herrajumala, hän sanoi.

– Etkö sä ookin tuossa?

Jussi katsoi valokuvan nuorta viiksekästä miestä, joka kantoi Amerikan lippua. Lipun päälle oli maalattu pääkallo.

– No minähän se oon! Mää muistan tuon maiharin, lainasin sen kaverilta!

Kuvan ottamisesta oli kulunut 40 vuotta. Ensin tuli nostalgia, sitten hysteria.

Jussi meni toiselle puolelle maapalloa sotamuseoon ja löysi sieltä itsensä. Joskus oma nuoruus voi kävellä yllättävissä paikoissa.

"Saisinko laulun?"

Siirrytään Italiaan. Ystäväni Esteri oli menossa aamiaiselle sisilialaisessa hotellissa.

– Buongiorno! siivooja toivotti.

– Borno, Esteri vastasi reippaasti.

Pysymme yhä Italiassa. Ystäväni Sinikka meni lähtöpäivänä hotellin vastaanottotiskille maksamaan laskua. Hänen piti sanoa: ”Il conto, per favore!” (Saisinko laskun?)

Sen sijaan hän sanoikin: ”Il canto, per favore!” (Saisinko laulun, kiitos!) Resepsunisti ei laulanut. Hän nauroi.

Kommentoi »