”Ehdotus etsintäkuulutuksen pohjalta. Eläkkeelle jäänyt maanviljelijä Alpo Koivumäki ei ole käynyt mitään kouluja eikä opiskellut taidetta. Kuitenkin hän tekee upeita eläinveistoksia. Ne ovat tekotavaltaan karkeita, mutta aidon oloisia. Mukana on muutama kuva ja lehtijuttu. Jos teitä kiinnostaa, niin Koivumäen puhelinnumero on XX. Koivumäen koko elämäntapa on maanläheinen. Hän on aidosti nöyrä ihminen. Koivumäen tilalle löydätte kun ajatte Tampereelta Parkanoon, sieltä Karviaan ja Karvaista kysytte tietä Saran kautta Nummijärvelle. Terveisin Risto Kautiainen, Juonikylä P.S. Lisäksi hän käyttää veistoksiin muiden poisheittämää romua!!!”

Se oli siinä. Kaksi vuosikymmentä sitten Maaseudun sivistysliittoon saapunut kirje antoi uuden suunnan Alpo Koivumäen elämänkululle. Hänestä tulisi ITE-taiteilija.

Aurinko palaa pilven takaa takaisin paahtamaan Koivumäen tiluksille. Paarmat, tai kaltaisensa, tekevät tuttavuutta. Isännän päällä on tuhti haalari. Pitäähän sitä asiallinen työvaate olla, kun koskaan ei tiedä, milloin täytyy ryhtyä taiteen töihin.

Päivä porottaa Kauhajoen kunnan Nummijärven kylän Koivumäen tilalle. Saman Sarantien päässä, Nummijärven rannalla, on öristy yli 20 juhannuksena Nummirockin metallimusiikin merkeissä.

Täällä koillinen Satakunta päättyy Karvian Sarapohjaan ja vaihtuu Kauhajoen Nummijärveksi. Alkaa Etelä-Pohjanmaa, joka päättyy vasta kahden tunnin ajomatkan päästä Evijärven Rouviin.

Ympärillä avautuu maisemaa, jota on syytä kutsua tavalliseksi suomalaiseksi maalaismaisemaksi.

Kesannoivaa ja viljeltyä peltoa, jo kenolleen käännähtäneitä vanhoja talousrakennuksia, ojituksen jälkiä, asiallisia autoja ja maatalouskoneita. Puunlatvoja silmänkantamattomiin, pensaita, jotka vääjäämättä muuraavat kiinni perinnemaisemia, kun laidunnus on vähentynyt. Pihoille viritettyjä lautasantenneja, joista uusi maailma tulee kylään sinne, mistä nuoriso ja lavatanssit poistuivat hyvän aikaa sitten.

Täällä avautuu Alpo Koivumäen omin käsin ja mielikuvituksin rakentama savanni, ITE-taiteemme kansallista kärkeä edustava ulkonäyttely. Savannin isäntä Alpo Koivumäki täyttää pian 80 vuotta.

Suomalaiseen taiteeseen on leivottu sisään lupaus aidosta ja luonnonmukaisesta.

Taiteen korkea- ja kansankulttuurin välimailla on myös ollut aina kulkijoita. Kulmikkuus, rosoisuus ja kansanomaisuus ovat nostaneet monen ammattilaisenkin kansansuosioon.

Loimaan shamaani, kuvataiteilija Alpo Jaakola teki kotitilalleen polkuja, joita kulkiessaan tapasi jos jonkinlaista hahmoa. Valtakunnan näkyvin tapaus lienee kuvanveistäjä Reijo Hukkasen kalevalainen Laulava hauki -veistos, joka hoilaa kohti taivaita Helsingin Musiikkitalon edustalla.

Kauan piti silti odottaa, että kansan itse tekemä taide pääsi korokkeelle.

Leikkauskohta oli pari vuosikymmentä sitten, kun nykykansantaide alkoi nousta otsikoihin. Termiksi vakiintui ITE-taide, Itse Tehdyn Elämän taide.

Projektille tarvittiin sielu. Sydämenasiakseen ITE-taiteen edistämisen otti Liisa Heikkilä-Palo Maaseudun sivistysliitosta.

Ensimmäinen ITE-projekti vedettiin läpi vuosina 1997–2000. Lehti-ilmoituksin ja kuulutuksin etsittiin taiteilijoita ja heidän ilmiantajiaan. Aluksi löydettiin noin 300 tekijää. Se oli vasta jäävuoren huippu.

Pirteistä ja aitovieriltä nousi yleiseen tietoisuuteen kansa, joka joutoajallaan vääntää ja kääntää romuja ja luonnonantimia näköistaiteeksi. Olit sairaala-apulainen, työtön, metsuri, kotirouva tai joutomies, saatoit nousta kansan kunnioittamaksi, jos kädenjäljessäsi oli se jokin.

ITE demokratisoi ja mullisti taiteen ja kokemuksen välistä liittoa.

ITEssäkin toinen on etevämpi toista. Ei ole helppo arvottaa, milloin romuista ja luonnonaineista itse luotu taide on korkeatasoista.

Jotkut nousivat jo aikoinaan porukasta esiin. Veijo Rönkkösen (1944–2010) patsaspuisto Parikkalassa paljastui paikaksi, jonne moni yhä pysähtyy ja kuvaa joogaavia ja pällisteleviä ihmishahmoja. Andreas Alarieston (1900–1989) lappiteokset saivat nimeä jo 1970-luvulla, kuten myös Enni Idin (1900–1992) kauttaaltaan maalattu mökki Padasjoella. Tyyne Eskon (1920–) herroja hivuttavat maalaukset ovat keränneet faneja. Mystikko Eelis Sinistö (1912–2004) oli monitaiteinen hahmo, joka rakensi Kirkkonummen metsiin Villa Mehu -universumiaan temppeleineen ja installaatioineen.

ITE-taide nousi korkealle jalustalle 2005, kun Omissa maailmoissa -näyttely esittäytyi Kiasman yläkerroksissa. Siellä nähtiin myös Alpo Koivuniemi teoksineen.

Lätkälegendojen syntymisen vuosi 1995 oli järistys myös Alpo Koivumäen elämässä. Suomi oli vastikään liittynyt Euroopan unioniin ja Koivumäen isännän elämäntyö maanviljelijänä oli lopetettava.

Alpo Koivumäen käsistä oli jo aiemmin syntynyt ensimmäinen veistos, metallinen kurki, kun hän oli ihaillut lentoon lähtevän kurjen kuvaa. Nyt maanviljelys ja eläintenpito oli mennyttä aikaa. Koivumäen Alponkin oli noustava uuteen lentoon.

Kun aikaa oli, alkoi taidetta syntyä. Jalopeuroja, hirviä, tropiikin puita metallista. Kun on toimelias mies, taitavat kädet, kyky unelmoida, luontokirjallisuutta havainnollisine kuvineen ja taiteellista silmää, syntyyhän sitä vaikka norsu, vaikka sellaista ei olisi ikinä luonnossa nähnyt.

Alpo Koivumäen töissä oli alusta lähtien jotakin, joka kosketti, oli inhimillistä, sai hymyilemään, miettimään syviä.

Koivumäki saikin jo 2000-luvun alussa nimeä, kun ITE-taiteen kartoitusta Suomessa johtanut Maaseudun Sivistysliitto nosti tekijää esiin ja vei Koivumäen teoksia näyttelyihin.

Moni sanoi jo silloin, että Alpon töissä on se jokin: ilmeikkyydessä, materiaalien oivaltavassa käytössä, eläinten anatomian ja asentojen oikeassa tulkinnassa. Joku voi nähdä niissä yllättäviä viittauksia Picasson Guernicaan tai Lucky Luken korppikotkiin.

Ekologisiakin teokset ovat, kiertotaloutta parhaimmillaan. Teosten yhtenä pääraaka-aineena Alpo on jo pitkään käyttänyt moneen taipuvaa muovia. Missä muoviriekaleiden on parempi loppuelämänsä viettää kuin Alpon jääkarhun turkkina tai munkkikorppikotkan kaulushöyheninä?

Pajalla on aina tekeillä ja monta projektia vireillä.

Vieraat tuovat mukanaan uutta romumateriaalia ja isäntä lyö niistä uutta elukkaa tai palmua kasaan.

– Linnun jos irtonaisesti tekee, ei sitäkään kahta päivää ennemmin saa tehtyä. Hevonen voi viedä sen kolmekin viikkoa, Alpo laskee.

Eivät kaikki teokset tänne jää, vaan karkaavat savannilta maailmalle. Seinäjoen Provinssi-festivaaleille lähti kesän alussa kuusimetrinen autonrengaskrokotiili. Kauhajoen kirkolla on teos poikineen näytillä.

Sapelihammaskissat ovat käyneet Mäntässä ja Riihimäellä, hirvi Finlandia-talolla. Mänty on reissannut Helsingissä, Berliinissä ja Unkarissa. Suomen 100-vuotisleijonista toinen ehti Ruotsiin ja on nyt Parkanossa. Norsulintujen piti mennä Korkeasaareen, mutta tuossahan nuo vielä ovat, sanoo Alpo ja kertoo, kuinka korkeaa ja huojuvaa veistosta oikealla tavalla perustetaan kiinni maahan.

Koivumäen teokset ovat kiertäneet Saksaa, Ranskaa, Unkaria, Sveitsiä, Ruotsia. Helsingissä työt ovat kiertäneet Finlandia-talossa, Kiasmassa ja kaupunginmuseossa. Ja Suomessa Koivumäen teoksia on nähty siellä, missä vain on lausuttu sana ITE.

Savanninkin täytyy jatkuvasti uudistua, kehittää toimintaansa. Kesän uutuksia on italialaisen palmupiazzan edessä hetkutteleva tivolin ”kärmesnainen”, joka pitää kädessään oluttölkeistä tehtyä kuningaspythonia. Uusimpana suurena otuksena savannilla laiduntaa villasarvikuono.

Ilmaiseksi savanniaan esittelevä avulias mies on huono sanomaan ei. Tulijaa on kesäkuukausina niin, että hyvä kun isäntä ehtii väliin tilkan vettä ottaa, jotakin pientä haukata. Tänäänkin on tulossa vieraita kaksi bussillista.

Ystävien ja tukijoiden apu on korvaatonta itsekseen asuvalle vanhallepojalle. Maaseudun sivistysliitto on auttanut taiteilijaa. Lähitukea on jakanut Kauhajoki-seura ja sen Kaikki kotona -hankkeen puuhanainen Loviisa Kautiainen. Hän on auttanut miestä monessa mäessä. Monesti manattu EU on antanut Leader-tukea, ja sen avulla rakennettu savannin pohjat, tukena talkoo- eli kökkäväki.

Tästä öljytynnyristä tulee hirvelle vartalo. Alpo Koivumäki mittailee savanninsa pöheikössä keskeneräistä työtään ja pyytää katsojaa kiinnittämään huomionsa siihen, mikä on taiteen keskeisin olemus.

– Mittasuhteet, ne on kaikkein tärkeintä, sanoo savannin isäntä.

Hän tökkii sormella tulevan hirven uumaa ja kertoo, kuinka aikaa kuluu, kun laskee ja laskee kehojen oikeita mittasuhteita.

Hirven oikeat mittasuhteet ovat kuulemma 1,27, Koivumäen mitoissa.

Huolellinen suunnittelu ja pohdinta on erityisen tärkeää miehelle, joka ei omista ”tietokonesta” eikä matkustele. Lehtien ja kirjojen kuvista tutkimalla ja tarkoin pohtimalla syntyvät eläimille ja kasveille oikeat luonteet. Siinä on samaa mallia maailman hahmotuksen mallia kuin Veikko Huovisen salaviisaalla Konsta Pylkkäsellä: ”Kaukoviisaus on sitä, kun asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät.”

– On siinä monenlaista. Se on yksiehtoista, näkymätöntä työtä. Pitää laskea ja tuumailla raajojen suhdetta vartaloon, silloin niille saa tehtyä asentoja, jotka näyttävät oikeilta. Ja kasvot. Niistäkin tulee mittasuhteiden kanssa parhaimmillaan oikeanlaisia, ilmeikkäitä, Alpo paaluttaa.

Aina ei mene putkeen. Kerran Alpo lähti tekemään sammakkoa, mutta vieras näki heti, että tulossa onkin krokotiili. Ja niin siitä tuli krokotiili.

Miksi mies, joka ei ole matkustanut pidemmälle kuin näyttelyidensä perässä Eurooppaan, tekee kaljatölkeistä, rehupusseista, jämäpuusta, öljytynnyreistä, muovijätteestä, autonrenkaista trooppisia teoksia?

Tanner on väärällään norsulintuja, korppikotkia, valkopääkotkia, krokotiileja, palmuja ja sapelihammaskissoja. Ja merten takaisia ryhävalaita ja jääkarhuja.

Eivätkö suomalaiset karhut ja metsot, joita moottorisahataiteilijat rakastavat kyhätä, saa Koivumäen herraa innostumaan?

Alpo Koivumäki tuumaa, että ei se sitä ole, etteikö hän oman maan luontoa arvoistaisi. Päinvastoin, onhan täällä autonrenkaista tehtyä karhua, sonnia ja lehmää. Kotitalon edessä kunniapaikalla korskuu suomenhevonen, muistona lapsuudenajoista, jolloin täällä elettiin karjataloudesta.

Kaukomaiden eläimissä ja kasveissa on jotakin, joka ei Kauhajoelle luonnostaan kuulu. Se nostaa arjen yläpuolelle.  

– Matkoilla olen nähnyt palmuja ruukuissa kahvilan edustalla. Norsun näin taannoin sirkuksessa ja leijonan surmanajotapahtumassa. Mutta ei niitä tarvitse nähdä. Riittää, että näkee kuvan, ja siitä saa aikeen, että tuo täytyy tehdä. Se on sellaista tuntemattoman asian kanssa tekemistä.

Parkkipaikalla kuuluu ääniä. Kankaanpään tilausajon bussi on purkanut lastinsa ulos. Jämijärven Eläkkeensaajien kesäretki saapuu savannille.