Kalevi Sorsa haudattiin kuten valtiomies, ja muistotilaisuuden puheet olivat kovin poliittisia. Nekin, jotka pitkään tekivät töitä yhdessä Kalevi Sorsan kanssa ja tunsivat hänet läheisesti, puhuivat hänen merkityksestään puolueelle ja Suomelle, eivät ystävyydestä.

Paavo Lipponen osoitti kuitenkin puheensa lopuksi sanansa surevalle Irene Sorsalle:

– Kalevin lähtö oli uljas ja kaunis. Toivottavasti se lohduttaa sinua, Irene.

Vain Ulpu Iivari muisteli lämpimästi kuin läheistä ystävää ainakin. Kalevi Sorsa oli halunnut jouluna nähdä hänen lapsenlapsensa, pienet kaksostytöt. Muistoksi jäi kotoisa näky, kun kaksoset huiskuttivat jäähyväiset molemmin käsin Kaleville, jonka sylissä oli turvaa etsinyt kissa.

Ennen kuin politiikka vei Kalevi Sorsan, hän oli paitsi virkamies myös kirjoittaja ja runoilija.

Irene Sorsa oli valinnut rakkaimmat runot Seela Sellan lausuttaviksi. Niissä kuului nuoren Kalevi Sorsan oma ääni:

Pimeys vavahti ympärillämme

ja syttyi kosketuksestamme

palamaan.

Minä, sinä, minä, sinä…

Me.

Vain me.

Ruumiimme olivat nyt vain

kasa tuhkaa.

Yllämme leijaili yhteinen

sauhu.

Tämän rakkausrunon nimi on Palaminen.

Tunnetumpi on Avaruus:

Silmissäsi, ystävätär,

ihmeellinen avaruus

näen siellä entismetsän,

jossa nelijalkaisä

pitkäkuonoäidilleni

lemmenkutsun kuuman huus.

Runoista löytyy hersyvän huumorin mies, joka poliitikkona tämän puolensa kätki. Mutta löytyy myös pohdiskelija:

Pihan polku aavistaa:

kuu on jossain, täytyy olla,

koska kaikki muistuttaa

kuolemaa…