Image 1/2019
On sunnuntai, viime kesäkuun 17. päivä. Helsingin Sanomat ilmestyy, kuten se ilmestyä tapaa, mutta tuona nimenomaisena pyhänä valtakunnan päälehden työpaikkailmoitusten sivuilta löytyy jotain keskivertoa silmäänpistävämpää. Rautavaaran kuntaan haetaan uutta kunnanjohtajaa. Pestiä pitkään hoitanut Unto Murto on jäämässä vuoden 2019 alussa eläkkeelle.
Yleensä Rautavaara pääsee lehtien sivuille ikävien asioiden tähden. Susirajan ulkopuolelta lähdetään Pohjois-Savon koillisnurkaan aina silloin, kun yhteiselle kansalle tahdotaan tarjota köyhää, kuolevaa ja nurkkakuntaista pitäjää, jossa kaikki ovat keskenään sukua.
Ja nyt Rautavaaralla on tarjota töitä, kenties jopa jollekin Helsingin Sanomien lukijalle!
Kesä menee ja syksykin kuluu. Rautavaaran kunnanjohtajaksi valkataan varpaisjärveläissyntyinen Henri Ruotsalainen. Hän on entuudestaan Rautavaaran kunnan talousjohtaja, pitäjäläisten puheissa kovasti tykätty alle nelikymppinen mies ja naisten mielestä komeakin.
Mutta aivan aallotta Ruotsalaisen valintaa ei kylillä oteta vastaan: Hän asuu Kuopiossa, ja Kuopiosta on Rautavaaralle matkaa satakunta kilometriä. Monien mielestä kunnanjohtajan tulisi asua johtamansa kunnan alueella, asiasta kirjoitetaan maakuntalehden yleisönosastollakin.
Lokakuun aamu on lonkeronharmaa. Olemme sopineet valokuvaaja Laura Malmivaaran kanssa tärskyt kotipitäjäni Nilsiän linja-autoasemalle. Silti yhytän Lauran S-marketin pihasta, koska hän ei ole löytänyt Nilsiän linja-autoasemaa. Nousemme autoon ja suuntaamme kohti Rautavaaraa.
Teemme mutkan aamukahveille Palonurmeen, kotikylälleni. Isä on saanut verkoilla kuhia, ja saamme matkaamme kolme filettä. Fileiden lisäksi saamme ikivanhan avaimen, johon on sidottu pätkä harmaata villalankaa. Avaimeen sopiva lukko löytyy Rautavaaran Riitamäessä sijaitsevan Anttilan talon ovesta.
Anttila on mummovainajani synnyinkoti. Anttilaksi sitä sanotaan vain maarekisterissä, meille se on ollut aina sijaintipaikkansa mukaan Riitamäki. Mummo taas oli ihminen, jonka seura on muovannut persoonaani eniten nykyisen vaimoni ja hänestä syntyneiden lasten lisäksi. Kun mummo rääkäisi Riitamäellä ensimmäiset parkaisunsa, elettiin vuotta 1922. Kotipaikkani seinällä on ilmakuva, joka esittää mummon synnyinkotia 50-lukuisessa asussaan. Kuvassa laajojen peltoaukeiden keskellä seisoo reipas rakennusryhmä, mieleen tulee pieni kylä.
Lähdemme kuhinemme, ostamme Palonurmen kaupalta evästä ja ajamme Pentumäentielle, siitä Kirkkokoskentielle. Saarimäki, Venemäki, Mäntymäki, Riitamäki. Tienvarret ovat pelkkää metsää, paikoitellen skutsista pilkottavat kivirauniot kielivät niiden ammoisesta peltoudesta. Käännyn metsäautotielle, pysäytän ja näemme alastoman koivikon takana siintävän talorähjän. Muutamassa vuosikymmenessä pieni kylä on kadonnut, jäljelle on jäänyt vain kuolleen heinän ja istutuspuiden keskellä uhmakkaasti sinnittelevä päärakennus.
Mummoni syntyessä Rautavaara oli kommunisteja sikiävä erämaapitäjä, köyhä ja korpinen, mutta jokseenkin väkirikas. Kyläkouluissa riitti laihajalkoja, talvisavottojen aikaan kunnan väkiluku kasvoi. Naapuripitäjien äijät hiihtelivät tai hevostelivat Rautavaaran saloille tienestiin, ja Nilsiässäkin sanottiin, että kauppojen tähen lähetään Kuopioon ja markkojen takia Rautavaaralle. Sitten tuli sota, sodan jälkeen savotat jatkuivat ja moni maajussi raivasi itselleen tilan, entiset talosillaolijat rakensivat pihaansa uhkean tiilinavetan. He luottivat tulevaan, ja siinä he löivät kätensä paskaan. Agraari-Suomi tyyskähti nokalleen, työt loppuivat ja monet pellot, vastaraivatutkin, pistettiin ensin kesannolle, sitten puulle. Nuorempi väki lähti rakentamaan eloaan isompaan maailmaan ja uhkeatkin tilat jäivät vanhemman polven väsyttyä autioiksi ja aavemaisiksi.
Riitamäelle ei käynyt aivan niin, koska mummo muutti kotipaikalleni miniäksi sodan jälkeen ja hänen synnyinkotiaan jäivät asuttamaan kolme vanhempaa sisarusta. Ikäjärjestyksessä he olivat Aili, Eemeli ja Kusti. Heidän äitinsä oli kuollut jo ennen sotia, isä heitti henkensä 50-luvun alussa. Sitten Eemeli meni saunaan ja löytyi kiukaan vierestä sikiöasennosta hengettömänä.
Aili ja sodassa pahasti invalidisoitunut Kusti katsoivat olevansa sydänvikaisina kykenemättömiä hoitamaan isoa tilaa kaksistaan, he ostivat kerrostalo-osakkeen Nilsiän kirkonkylältä ja Riitamäki jäi autioksi. Kusti kuoli ensin, Aili myöhemmin. Hänet muistan hämärästi minäkin. Roteva nainen, lapiomaiset kourat. Jokunen vuosi Ailin hautajaisten jälkeen joku mulkku, saattoi niitä useampikin olla, pisti Riitamäen ikkunan säpäleiksi ja tyhjensi talon kaikesta arvotavarasta. Sinne menivät Arabian kaksinokkakannut, sinne menivät silppukoneet, vanhat mopedit, isolaikkaiset moottorisahat, Kustin jalkatuet, kaikki. Ennen muuta sinne menivät sota-aikaiset kirjeet ja kehto, jossa mummon sukua oli soudateltu useamman polven ajan.
Varkaiden jälkeen Riitamäki jäi oman onnensa nojaan. Katoimme sen kyllä isän kanssa uudelleen, mutta rikottuja ikkunoita emme korjanneet. Sittemmin jotkut lullukat kivittivät niistä loputkin. Hirret ovat sentään pääosin terveet. Jos joskus vaurastun, teetän niistä itselleni kesäpaikan.
Katselemme rytökasaksi muuttunutta karjarakennusta. Sen tienoilla on monenmoista, hevosvetoisia maatalouskoneita enimmäkseen. Lahonneiden heinäseipäiden alla pötköttää puimakone, sen vieressä kumirenkaisten hevoskärrien raato. Seinää vasten roikkuu rujo, vuosikymmeniä virrattomana ollut sähköjohto ja samanlainen luikero kulkee päärakennuksen harjaan.
Ulko-ovi on turvonnut kiinni. Revin ennen sotia sijoilleen laitettua kahvaa, se katkeaa ja jää käteeni. Käännän lukon takaisin salpaan, laitan avaimen taskuuni ja kuljeskelen. Muistan vielä poispurettujen rakennusten paikat, saunansijoilta löytyy mopedin bensatankki ja aitan tienoilla jätekasasta törröttää maitotonkan päälaki.
Perunakuopan edustalla on tuore karhunpaska.
Jatkomatkan ratoksi etsin Ylen Elävästä arkistosta 50-luvun alussa tehdyn radioreportaasin, jossa toimittaja Leo Meller käy Rautavaaralla. Hän haastattaa pienoismagnetofooniinsa märäntyneessä savupirtissä poikansa kanssa asuvaa leskirouva Eeva Korkalaista ja maakuopassa emäntineen majailevaa Kasperi Väänästä. Meller maalaa sanoillaan yksityiskohtaista kuvaa ihmisasunnoksi kelpaamattomista murjuista, joissa kaapin virkaa toimittaa pakkilaatikko ja kaatuva pöytä kenottaa kolmen jalan varassa. Yksinkertaista ja puutteenalaista on kaikki, mutta Eeva Korkalainen ei kotiaan häpeile eikä loukkaannu toimittajan puheista ollenkaan.
”Mitäs te syötte täällä?”
”No leepee.”
Kasperi Väänänen mainitsee myös elinpaikkansa mukavuuksia. Maakuopan kupeessa on porkkanapenkki, pieni pottumaa ja pihapiiriin kuuluu myös puolitoista metriä kanttiinsa oleva sauna, jonka Meller arvelee olevan ahdas kahdellekin kylpijälle.
”Ka ee oo väljäkään”, Kasperi hörähtää.
Mutta asumukset ovat koteja kuitenkin. Sitä alleviivaavat molemmat haastateltavat, ja huomionarvoista on se, etteivät he valita. Meller ei saa kummastakaan ryysyrantalaisesta irti pienintäkään hannukarpomaista ulinaa, populismi ja yhteiskunnan haukkuminen loistavat poissaolollaan. Rivien välistä on aistittavissa, että kyllä Meller vähän sellaista avautumista onkii, ja sitä olemme nyt onkimassa mekin.
Ajamme Riitamäen rottelosta poisvievää hiekkatietä varmoina siitä, että Rautavaaralla asuu kyrpiintynyt kansa – ihan vain siksi, että sellaisen kansan kuuluu Jumalan selän takaisessa korpipitäjässä asua ja sellaisten jututettavien perässä journalistit näille main tulevat.
Käännymme entiseltä kaupalta Nurmeslahteen. Jos jatkaisimme Järvenpäähän, ohittaisimme vanhan kyläkoulun, jossa mummovainajanikin sai sen kirjasivistyksen, jonka valtio hänelle kustansi. Koulu on ollut lakkautettuna jo pitkään, mutta se on yksityiskäytössä ja asuttu. Ainakin ennen vanhaan siellä järjestettiin pyhäinpäivisin hirvipeijaisia. Selostan muistojani radion päälle, Laura nyökkäilee tietämättä kumpaa kuunnella. Vähän päästä tienvarsikyltti kielii maitotilasta. Hetken mielijohteesta napsautan vilkun päälle ja käännyn risteyksestä. Laura on vähän kauhuissaan ja itseänikin alkaa arveluttaa. Ennen vanhaan näillä kulmilla saattoi poiketa kutsua vailla taloon kuin taloon, mutta mikä lie meininki nykyaikana. Näinkö ampuu äkäinen isäntä meitä haulikolla tai häätää tunkeutujat muuten vain pois pihamaaltaan?
Ei ammu. Ei häädäkään. Tosin meidät haukutaan jo ovella, mutta koiran toimesta. Talon isäntä Pasi Korhonen kutsuu vieraat sisälle ja emäntä Maarit Kumpulainen keittäisi kahvitkin. Sumpit skippaamme, mutta nyt sitä valitusta! Kait se kyrsii asua näin korvessa?
”No minä oon tässä neljäkymmentäkolome vuotta asunu eikä oo koskaan tehny mieli lähtee poikkeen. Koti on koti”, Korhonen napauttaa. Tä?
”Niin nii. Rautavaaraa parjataan paljon ja itketään, mitenkä on huonosti kaikki, mutta en minä koe sitä sillai. Vaikka tämä tilastojen mukkaan olis miten kallis kunta Kelalle, niin hyvä tiällä asua on. Ite asiassa se on aika tympeetä, että tätä pitäjee nostetaan julkisuuteen aina sillon, kun halutaan kertoo miten kurjasti syrjäseutujen asiat on.”
Tätä me emme odottaneet. Emmekä ehdi enempää ajatella, kun Maarit täydentää puolisonsa puheita.
”Minä muutin tänne Helsingistä, asuin Lauttasaaressa ja kävin Meilahessa töissä. Ruuhka-aikaan työmatka kesti bussilla tunnin ja täällä se ottaa saman ajan, tosin sillä erolla, että nyt ajan omalla autolla Rautavaaralta Kuopioon.”
Lisäksi trippimittarin lukemaa kartuttavat reissut kirkonkylälle, jossa Kumpulaisen viisivuotias tytär käy päivähoidossa.
”Kaheksankymmentä kilometriä ajan päivässä niitä reissuja”, Maarit ynnää.
”Keljuttaako se? Valita ees vähän”, pyydän.
”Enkä valita”, Maarit nauraa.
Ei väkisin. Päätän panostaa Pasiin ja maanittelen isäntää noitumaan sitä, kuinka huonosti suomalaisen maanviljelijän asiat ovat.
”Huonosti ja huonosti. Vielä plussan puolella männään, vaikka kyllä tuo viimenennii syssäys aika lailla harmitti. Puottivat maijon litrahintoo sen verran, että kyllä tilissä tuas tuntuu. Ja nämä velevotteet mitä viljelijältä vaaditaan, liekkö missään muussa ammatissa niin paljo pakollista kirjanpittoo kun meikäläisiltä. Siinä ei oo mittään järkee. Mut en oo alanvaihtoo harkinnu. Kait sitä muutakin ossois tehä, jos vaan ossois luopua. Minä oon niin pirun äykkäpäinen, että periks en anna. Eikä näitä töitä voi tehä eikä tiällä varmaan vois asuakaan, ellei asenne oo kohallaan.”
Lähtiäisiksi käymme vielä navetassa. Korhonen tuntee parikymmenpäisen karjansa jokaisen yksilön nimeltä, luonteelta, tuotokseltakin. Jatkamme matkaa mukavalla mielellä, usvainen maisemakin näyttäytyy enempi kauniina kuin karuna. Välillä pysähdymme kuvaamaan. Puissa on naavaa, se on merkki puhtaasta ilmasta. Moni täällä asuva ajaa paljon, mutta näiden hiekkateiden käyttäjiä on turha osoittaa sormella otsonikerroksen ohentamisesta, ja omin käsin voisin lopsia ohimoon sitä torveloa, joka tulisi haukkumaan äskeisen kyläpaikkamme isäntäväkeä tehotuottajiksi.
Korhonen saa maitolitrasta kolmekymmentäviisi senttiä ja päälle sentin verran laatutukea. Tekisi mieli palata kyläpaikkamme pihaan ja halata Korhosta, toivottaa jaksamisia ja muutenkin kaikkea parasta.
Päivä valkenee yhdeksän maissa. Suuntaamme Nilsiästä jälleen Rautavaaralle, eri reittiä kuin eilen. Maisema ei anna meille parastaan, siinä mielessä olemme liikkeellä väärään aikaan. Kuukausi sitten tilanne olisi ollut toinen, ruska oli korea.
Luonnon perässä monet Rautavaaralle tulevatkin, Tiilikkajärven kansallispuistoon retkeilemään. Semmoistakin on puhuttu, että Tiilikan autiona tunnetussa erämaatorpassa syntyi aikanaan Rautavaaran merkittävin suurmies, rajakapteeni ja vuonna 1809 käydyn Suomen sodan sissi Olli Tiainen. Ärtsy talonpoikaisjohtaja kunnostautui hurmekentillä ja hänet kiikutettiin tapaamaan itseään Kustaa IV Aadolfia, mutta ruotsia taitamaton Tiainen ei siitä paljoa kostunut. Sen verran kuitenkin, että sai kuninkaalta urhoollisuusmitalin ja lupauksen eläkkeestä, mutta ei Ollista lopulta ollut vierailla mailla eläjäksi. Hän palasi Suomeen, kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille ja kuoli viisikymppisenä lavantautiin. Jotenkin sellainen elämäntarina sopii juuri rautavaaralaiselle suurmiehelle, mutta tuoreemman historiankirjoituksen mukaan Olli Tiainen oli syntyjään valtimolaisia eikä välttämättä edes niin kova jätkä kuin maineensa.
Muiden kuuluisien rautavaaralaisten elämäntarinat ovat varmemmissa kantimissa. Armas Maasalo kävi pitäjässä syntymässä ja loi komean uran säveltäjänä. Tunnetuimpiin töihin lukeutuu laulu, jossa joulun kellot hiljaa kajahtavat. Lempi Pursiainen taas oli rautavaaralaissyntyinen kirjailija, joka julkaisi reilun vuosikymmenen aikana toistakymmentä teosta. Maasalo kuoli 1960, Pursiainen 2012. Sen jälkeen rautavaaralaisella julkkurintamalla on ollut hiljaisempaa.
Kirkonkylällä käyn ostamassa S-marketista kolme hautakynttilää, jotka aion viedä mummoni vanhempien ja saunaan kuolleen Eemelin haudalle. Hautausmaalla ovat monet muutkin rautavaaralaiset, koska tämän vuoden syksyyn mennessä pitäjässä soitettiin sielunkelloja kolmenkymmenenkolmen vainajan muistolle. Uusia asukkaita pitäjään syntyi samassa ajassa kolme. Vanhempia lapsia varten pitäjässä toimii peräti lukio – tosin vuosiluokat ovat pieniä, alle parikymmenhenkisiä. Lukion lakkauttamisesta on kyllä keskusteltu monesti, mutta monille päättäjille oman kylän ylioppilasvalmistamo on niin suuri kunnia-asia, että tulevaisuudessa Rautavaaralla saatetaan hyvinkin tanssia vanhojen tansseja soolona.
Lukion jälkeen kotiseuturakkainkin nuori joutuu jättämään Rautavaaran taakseen, useimmat lopullisesti. Ehkä he palaisivat, jos synnyinpitäjä pystyisi tarjoamaan heille työpaikkoja. Niistä Rautavaaralla on puutetta, teollisuus puuttuu ja takavuosien savottakämpät ovat lahonneet. He perustavat perheensä muualle, pistäytyvät lapsuustanhuvillaan loma-aikoina ja tapaavat entisiä tuttaviaan jokasuvisilla Rautavaara-päivillä. Siellä he käyvät keskusteluja, joissa juttukaveria ei yllätä tieto jonkun espoolaistumisesta, tamperelaistumisesta tai oululaistumisesta. Yllätys tulee siitä tiedosta, että joku maailmalle lähtenyt ilmoittaa muuttaneensa takaisin Rautavaaralle.
Sama homma se on monessa muussakin pitäjässä, ja Suomen kahtiajakautuneisuuden huomaa vain niitä kiertämällä. Tai kahtiajakautuneisuus on väärä sana – kyse on kahdesta tai oikeastaan useammastakin erilaisesta maailmasta, jotka sattuvat löytymään yhden valtion sisältä.
Henri Ruotsalainen on hämmästynyt. Helmikuussa kunnanjohtajana aloittava mies ei ole uskonut tuloamme todeksi, hän on pitänyt etukäteispuheluani pilana.
”Image-lehteen juttua... ja Rautavaarasta. Jotenkin minä oon tottunu, että Imagessa on kuva Jouni Hynysestä ilman housuja.”
Kerron reissustamme ja ihmettelen kohtaamiemme ihmisten tyytyväisyyttä. Valitukset ovat olleet vähissä, jurputus on loistanut poissaolollaan. Rautavaaran julkisuuskuva ei vastaa ainakaan pitäjäläisten tuntoja.
”Niin. Sehän on fakta, että väki vähenee ja työpaikkojen puute on tosi iso ongelma, mutta ne ovat ongelmia monessa muussakin kunnassa”, Ruotsalainen aloittaa.
”Negatiivinen mielikuva on syntynyt varmaan tilastojen kautta, eivätkä ne tietysti valetta ole. On totta, että Rautavaaralla maksetaan Kelan tukia eniten Suomessa asukaslukuun nähden, sairastuvuusindeksit ja muuttotappioluvut tukevat sitä kuvaa, mutta täällä asuvat ihmiset ovat ehkä ymmärtäneet sen, että pelataan niillä korteilla jotka meillä on.”
Karuja ne tilastot ovatkin. Kunnallisveroprosentissa Rautavaara on Pohjois-Savon korkeuksilla ykkössijalla, velkaantuneisuudessaan samoin. Jos kunnan velka jaettasiin kaikkien rautavaaralaisten kesken, tekisi se suurinpiirtein puolet enemmän kuin muissa tämän alueen kunnissa.
”Huonomminkin voisi mennä. Jos olisimme toteuttaneet ennen minun tänne tuloani laaditun taloussuunnitelman, tulisi Rautavaarasta ensi vuonna kriisikunta. Nyt ei tule. Siinä oltiin ihan veitsenterällä, kun alettiin kääntää laivaa. Kunnan kokoinen laiva ei ihan hetkessä käänny, mutta päättäjät havahtuivat todellisuuteen ja alettiin puhaltaa yhteen hiileen”, Ruotsalainen kertoo.
Talouden saattelivat kuralle isot investoinnit.
”Nähtävästi kukaan ei vain tullut ajatelleeksi, että velkaraha pitää joskus maksaa poiskin – sitä sai soittamalla pankkiin, nollakorolla päksähti iso eurokasa kunnan tilille. Ehkä siinä päätöksenteossa olisi pitänyt panostaa enemmän harkitsevaisuuteen, keskusteluun ja vuorovaikutustaitoihin.”
Alkujännityksen jälkeen filosofian tohtori, kauppatieteiden maisteri, nykyinen talouspäällikkö ja tuleva kunnanjohtaja osoittautuu hyväksi puhujaksi. Tulevaa edeltäjäänsä, Rautavaaran nykyistä kunnanjohtajaa Unto Murtoa hän ei arvostele. Ihan hyvä niin, koska kyläpäällikön lailla virkaansa hoitanut, kunnan asioista ja omista saavutuksistaan äänekkäästi infonnut Murto on kovasti erilainen heppu kuin seuraajansa. Jonkinmoiseksi uudistajaksi Ruotsalainen sentään suostuu itsensä mieltämään.
”Vierastuttaa kaikki autoritäärinen touhu. Tuntui tosi oudolta, toisaalta sympaattiselta, kun kävin avaamassa kehitysvammaisten taidenäyttelyn ja yks mummo tuli sanomaan, että en minä tätä näyttelyä tullu kahtomaan kun halusin nähdä sinut. Ei kunnanjohtaja ole mikään mahtiherra. Sellaisen viranhoidon olisi pitänyt jäädä 70-luvulle. Muutosvalmiutta täytyy olla.”
Syyskuun lopussa Rautavaaran asukasluku oli 1 954. Kolmessa vuosikymmenessä se on tullut kahdellatuhannella alaspäin. Eikö Ruotsalaista pelota, että saman suunnan jatkuessa saa viimeinen asukas sammuttaa kylänraitilta ennen pitkää valot?
”Ei pelota. Ei minua pelottanu kunnanjohtajaksi hakiessanikaan. Haasteitahan tässä hommassa riittää, yhtenä tärkeimmistä uusien työpaikkojen saaminen. Ne toisivat luonnostaan uusia asukkaita, mutta millä niitä työpaikkoja saadaan? En minä tiedä. Onnellinen olisin, jos tietäisin.”
Mitenkä on, onko Henri Ruotsalainen Rautavaaran viimeinen kunnanjohtaja?
”En usko. Jos liitosselvitykseen päädyttäisiin, olisivat potentiaaliset kumppanit harvassa. Sotkamo on Kainuuta, Nurmes ja Valtimo Pohjois-Karjalaa. Kuopio on selkein vaihtoehto, mutta silloin ei Rautavaaralla jäisi karkeasti sanottuna kiveä kiven päälle. Ei meiltä kyseltäisi, mitkä palvelut jäävät ja mitkä säilyvät. Paras vaihtoehto on porskuttaa itsenäisenä niin pitkään kuin lainsäätäjä sen sallii. Se on Rautavaaralle parasta, se on kaikkien kuntalaisten etu ja sen edun valvomisestahan mulle maksetaan. Ei tässä olla valtion syliin hyppäämässä sillä mielellä, että antakaa rahaa, kun tässä halutaan itsenäisiä olla, vaikka ei omillaan toimeen tullakaan. Täällä tehdään pärjäämisen eteen kovasti töitä.”
Lähtiäisiksi pysähdymme Rautavaaran leipomolla. Siellä pyyhkii hyvin, kasvu on ollut kovaa.
”Oma myynti on nousussa, laajennushanke on vireillä. En voi sanoa, että kurjaa olis. Nyt on suunta hyvä”, sanoo Jaakko Kärki, toisen polven leipomoyrittäjä.
Siinä on jotain hyvin kaunista, että köyhäksi ja kurjaksi profiloituneen kunnan suurin vientituote on leipä. Samoin siinä, että leipomon kassalla kaupataan myös pinssejä, joissa lukee ”Rakkaudella, Rautavaara”. Takavuosina myyntiartikkeleihin lukeutui myös pettuleipä, vähän niin kuin pitäjän perinteitä kunnioittaen, mutta enää se ei leipomon valikoimiin kuulu.
”Pettujauho tuli Ranualta ja sen saantiin tuli ongelmia. Kymmenen prosenttia siinä oli pettua, muuten se oli ruisjauhopohjanen. Kahellakymmenelläkin kokeiltiin, mutta siinä maistu puu jo liian vahvasti. Menekkikin oli aika pieni ja vanhemmat ihmiset tulivat sanomaan, että nyt leikitte vähän semmosella asialla, jolla ei pitäs nykypäivänä pelleillä. Että joskus sitä pettua on pitäny tässäkin pitäjässä syödä ihan leikittä.”
Laura ostaa karjalanpiirakoita, minä perunarieskan, vesirinkeleitä ja ruisleivän. Rautavaara jää taakse, Nilsiässä istahdamme hetken ennen kuin kuvaaja kiiruhtaa junalle. Menen työhuoneeseeni, googlailen Rautavaarasta kirjoitettuja kurjistelujuttuja. En jaksa lukea niitä. Etsin laatikosta joskus lahjaksi saamani Rautavaaran kuntaa mainostavan avainnauhan.
Siinä lukee ”Eloa, iloa ja älyä”.
Voihan se olla, että päivänä muutamana Rautavaaralta ja muultakin suomalaiselta maaseudulta sammutetaan valot.
Mutta varmaa on, että sinä päivänä sytytetään myös monta tulitikkua, joista saavat liekkinsä lukemattomat Rautavaaraa ja sen kaltaista maaseutua rakastavien ihmisten asumuksia valaisevat kynttilät.
Päivitetty 9.2.2021 – 19.2.2019
