Kun joku mainitsee Transilvanian, mielikuvitus loihtii esiin pilvien verhoaman täysikuun ja sen kajossa häilyvän linnan. Syystä tai toisesta Eurooppa on kuvitellut varjopuolensa tänne, Karpaattien keskelle. Mutta kun automme ylittää vuoret ja Transilvanian ylänkölaakso aukeaa esiin, se näyttää toiselta kuin kuvitelmissa.
Transilvania on Romanian keskiosien alue ja entinen suuriruhtinaskunta, jota reunustavat Itä-Karpaattien huippujen lisäksi Alpit. Paikan nimi tarkoittaa ”metsien tuolla puolen”. Maisemat, jotka usein liitetään tähän seutuun – paljaat vuoret, synkät metsät usvineen – kohtaa jo menomatkalla. Bukarestista liikkeelle lähtiessä se tapahtuu Buștenin kohdalla.
Perillä odottaa peltojen šakkilaudaksi ruuduttama kesäinen laakso, jonka ylle vuoret kumartuvat siluetteina.
Tuolla näkyy pulleita olkikattoja, tuolla taas koristeleikattuja ikkunanpuitteita. Menneisyys ja nykypäivä lomittuvat, kun vastaan kaartaa hevoskärryjen kuljettaja, joka rupattelee iPhoneensa.
Brașov on Transilvanian suurin kaupunki 250 000 asukkaallaan. Sen tunnetuin nähtävyys on jylhä Biserica Neagră eli Musta katedraali. Mutta Transilvanian lumo on lopulta muualla kuin esimerkiksi Braşovin pikkusievässä keskustassa, jota on nykyään jo vaikea löytää supermarkettien ja teollisuushallien lomasta.
Alueen tenhon kohtaa maaseudulla vuorten kainalossa. Transilvaniaan tutustumisen kannattaa varata viitisen päivää. Päätiet ovat hyvässä kunnossa, varsinkin E68-, E81- ja E60-teiden muodostama kehä, joka kiertää koko Transilvanian ja sopii oivallisesti alueeseen tutustumiseen autolla.
Hiekkaraitit ovat täällä toisinaan kuoppaisia, kuten missä tahansa. Jos erehtyy kokeilemaan pientä maalaisreittiä kylästä toiseen, saattaa käydä niinkin, että auto juuttuu mutaan ja renkaiden alle on kasattava risuja.
Kun Dacia-kotteromme kiemurtelee kukkuloiden lomaan, näemme tien varrella kauppiaita. He ovat avanneet autojensa takaluukut ja pinonneet pikkuiset pöytänsä täyteen tuotteita: hunajaa, marjoja, omenoita, perunoita, sipuleita ja valkosipuleita… Vastakorjatut maissipellot reunustavat tietä kultaisena kanjonina.
Yhden myyntikojun katosta riippuu lenkkeinä erilaisia makkaroita.
”Palincăa vai țuicăa?” kysyy viereisen asuntovaunun edessä seisova myyjä. Hän heiluttelee etiketittömiä muoviputeleita vieraiden nenän edessä ja usuttaa ottamaan maistiaiset paikallisista viinoista. Onhan kello jo yli kahdeksan! Aamulla.
Tienvarsiravintoloiden liepeillä myydään puolestaan lampaantaljoja, puuveistoksia, puutarhatonttuja ja pikkutuhmia rantapyyhkeitä.
Eri puolilla Transilvaniaa viljellään rypäleitä, ja alueen ilmasto on suosiollinen Romanian omalle rypälelajikkeelle Fetească Albălle. Viinien valmistus tapahtuu täällä yhä pitkälti kotona, ja kaupallisia viinitiloja on harvassa. Micán kylässä sijaitseva Villa Vinèa järjestää kuitenkin tilakierroksia, ja sen valkoviini on ajomatkan arvoista.
Maanteiden pientareilla näkyy tienvarsikappeleita pyhimyksineen sekä ristejä, joita on pystytetty auto-onnettomuuksissa kuolleille. Romanian liikenteen hurjuutta on ulkomailla liioiteltukin, mutta hektistä se on. Muistiin painuu, kun näemme kuinka rekka huudattaa torveaan ohittaessaan hevoskärryt – ja samalla henkilöauto ohittaa rekan.
”Haluatteko liput myös kidutuslaitteiden museoon, vai pelkästään linnaan?” ystävällinen myyjä tiedustelee.
Branin linna samannimisessä kylässä Brașovin lähellä on tyypillinen keskiaikainen linnoitus, joka rakennettiin alun perin solan vartioimiseksi. Matkakohteena se on saanut huomattavasti lisää mainetta, koska se on ulkomailla ja sittemmin myös Romaniassa liitetty kreivi Draculan legendaan.
Transylvanian pastoraalimaisemiin on vaikea kuvitella synkän goottilaista ilmapiiriä, jonka Draculan nimi luo. Linna näyttää vehreyden keskellä lähinnä soman maalaukselliselta.
Draculan nykyisen tarinan teki tunnetuksi irlantilainen kirjailija Bram Stoker. Hän käytti valakialaisen ruhtinaan Vlad Țepeșin historiallista hahmoa teoksensa verenhimoisen kreivin yhtenä esikuvana. Mitään muuta varsinaista yhteyttä Țepeșillä ja Draculalla ei ole, lukuun ottamatta sitä, että Țepeșiä kutsuttiin aikoinaan lisänimellä ”Dracul”.
Romanialaisille Vlad Țepeș on lepakoksi muuntautuvan julmurin sijaan kansallissankari, joka torjui turkkilaisten hyökkäyksen maahan.
Se tarina joka tapauksessa pitää paikkansa, että Vladin suosikkitapa teloittaa vihollisensa oli tuikata heidät terävän kepin nokkaan. Siitä hän sai toisen lempinimensä: Seivästäjä.
Näitä täällä kierrellessä pysähdellään katsomaan: kyliä, kirkkoja, linnojen jäänteitä.
Saschizin kylän kirkko kielii alueen muinaisesta historiasta. Se ei ole yhtä komea kuin Transilvanian monet keskiaikaiset muurikirkot, mutta sen takana kukkulalla häilyy murtuneenakin ylpeä linnanraunio. Paikalliset neuvovat meille kävelyreitin sinne. Perille on tarvottava pensaikon halki, mutta näköala ympäröivälle maaseudulle palkitsee. Siellä on helppo ymmärtää, miksi linnoitus on aikoinaan rakennettu juuri tänne. Varikset rehvastelevat ränsistyneillä muureilla kuin mitkäkin muinaisten ruhtinaiden henget.
Unkarilaisheimoja saapui Transilvaniaan 900-luvulla, ja 1100-luvulla laakso liitettiin Unkariin. Osa alueesta, niin kutsuttu Székelymaa, kuului Unkariin vuoteen 1920 saakka. Tien numero 14 pohjoispuolen kylillä onkin myös unkarilaiset nimet. Rakennusten ilme ja koristeelliset portit kielivät omista perinteistä.
Unkarilaisuudesta muistuttavat lisäksi ympäri Transilvaniaa myytävät vaikeasti lausuttavat mutta helposti nielaistavat taikinarullat kürtőskalácsit.
Transilvaniassa ei voi käydä pysähtymättä Sighișoaran kaupungissa. Sen suosio ei ihmetytä, kun näkee rinteeseen laskostuvan keskiaikaisen keskustan talot ja mukulakivikadut. Ne ovat kuin todeksi muuttuneita postikortteja.
Viehättävyytensä vuoksi Sighișoara on myös Transilvanian turistikrääsän tyyssija. Missään muualla Draculan tarinaa ei käytetä hyväksi yhtä siekailematta kuin täällä. Eräässä ravintolassa on jopa museoitu huone, jossa Vlad Țepeșin sanotaan syntyneen. Kauhuelokuvien tunnelmaa ei täällä silti kohtaa, jollei lasketa kukkulalla Biserica din Dealin hautausmaalla auringon laskiessa raakkuvia mustia korppeja.
Kaikkia museoita paremmin Transilvanian menneisyydestä kertovat Sighișoaran ja Sibiun kaupunkien välisen maaseudun keskiaikaiset saksilaiset kylät. Niissä on monissa jäljellä kaupunginmuurit ja linnoitettu kirkko.
Sakseja saapui Transilvanian alueelle 1100-luvulta lähtien. Kun ylänkölaakso erotettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Unkarista ja liitettiin Romaniaan, osa etnisistä saksalaisista muutti pois alueelta. Muuttoliike Saksaan kiihtyi toisen maailmansodan jälkeen. Kylät jäivät. Niitä on yli kaksikymmentä, joista seitsemän on Unescon suojelemia. Ensinäkemältä kylät vaikuttavat melko samanlaisilta, mutta paikat eroavat toisistaan sekä arkkitehtuuriltaan että elämänmenoltaan.
Copșa Maren pienen pitäjän reunalla, kukkulan rinteellä, kohoaa haalistuneen valkoinen kirkko. Vahti, vanha nainen torkkuvine koirineen, avaa meille oven ja pyytää pienen pääsymaksun.
Alun perin 1300-luvulla rakennettu kirkko näyttää olevan sisältä samassa tilassa kuin Romanian sosialismin vuosina. Paksu tomu peittää karkeiden puupenkkien nojia, rappaus on varissut keoiksi kirkkosalin nurkkiin, ja suoraan seinään maalatut kuvat ja ornamentit ovat haalistuneet miltei kadoksiin.
Jotkut kylistä houkuttelevat enemmän kuin satunnaisia vieraita, ja nähtävyydet ja palvelut ovat niissä sen mukaisia. Biertanissa majataloa pyörittävä Andrea kantaa aamiaispöytään zacuscă-vihannestahnaa ja paistettuja munia.
”Tämä talo valmistui samoihin aikoihin kuin kirkko. Se on siis jostain vuoden 1500 tienoilta”, Andrea kertoo ohimennen, kuin sen ikäinen rakennus olisi täällä arkinen juttu.
Niin se taitaa ollakin. Kylän talojen päätyä koristavat vuosiluvut, ja monissa rakennuksissa ne ovat 1600-luvulta.
Monet Transilvanian linnoituskylistä tasapainottelevat haukottelevan tavallisuuden ja eloisan vilskeen välissä. Viscrin kylän mukulakivikaduilla vanhukset kaupustelevat lampaanvillasta kutomiaan lakkeja ja tohveleita. Nemșassa lapset ja koirat lähtevät juoksemaan mekastaen perään, kun vieras Dacia ilmaantuu kylänraitille.
Erään maalaistalon pihalla, kaalien, kanojen ja kukkien keskellä, seisoo sosialismin aikainen keltainen puhelinkoppi. Isäntä kuivattaa siellä lihoja.
Sibiu on Transilvanian kulttuurikaupunki, joka toimi vuonna 2007 myös Euroopan kulttuuripääkaupunkina. Jo sisääntulotiellä mainostetaankin paikan elokuvafestivaalia.
Ja 1100-luvulla perustetun, hienosti säilyneen saksilaisen keskustan muurien sisälle tultuaan saa huomata, että meneillään ovat sekä katuruokafestari, kirjamessut että oopperajuhlat. Ruumiinkulttuuriakaan ei ole Sibiussa unohdettu, sillä Piața Marella ovat vauhdissa Euroopan voimamieskisat.
Saman torin reunalla on Romanian vanhin museo Brukenthal. Siellä voi tutustua maailmanluokan maalaustaiteeseen ja paikallisiin mestareihin hulppeissa puitteissa.
Näyttävästä keskiaikaisesta keskustastaan huolimatta Sibiu ei ole vain kuvauksellinen historiakohde vaan myös kookas 150 000 asukkaan kaupunki. Teollisuus on laajaa, liikenne tiheää ja kadut täyttyvät ihmisistä. Vanhankaupungin laidan tyyneen Astra-puistoon voi onneksi paeta katselemaan, kun ukot pelaavat šakkia ja äityvät vähän väliä soimaamaan pelionneaan leikillisesti. Taustalla siintävät vuoret, kuten niin monissa paikoissa Transilvaniassa.
Kokonaiskuvan kaupungista ja Karpaattien saartamasta läheisestä maaseudusta saa kipuamalla kapeaa portaikkoa vanhaan kellotorniin Turnul Sfatuluihin. Se seisoo kaupungin kahden tärkeimmän aukion välillä. Sieltä aukeaa näköala joka puolelle Sibiun ympärille.
Ei voi sanoa, että jostain löytyisi myyttinen ”todellinen Transilvania”. Siihen kuuluvat nykyään tarujen ja hevoskärryjen ohella niin ketjumarketit kuin tehtaatkin.
Mutta täällä on mahdollisuus kokea aikamatka, joka on Euroopassa jo käynyt harvinaiseksi. 1800-luvulta säilyneen elämänmuodon kohtaa yhä, kun kääntyy aluetta kierrellessään vähänkin kauemmas pois numeroiduilta teiltä.
Porumbacu de Sus on suorastaan hävyttömän maalauksellinen kylä. Vuorten tummaa varjoa vasten ryhmittyy iloisesti rapistuneita taloja. Katoilla kasvaa sammal, pihoissa koirat.
Väki ahertaa viikonloppuna perunannostossa. Pellolla häärivät niin vanhat kuin nuoretkin, ja pienimmät nojailevat itsensä kokoisiin säkkeihin. Kauempana nainen niittää viikatteella heinää perinteisen tyylinen hame yllään.
Toderiţan kylässä kohtaamme vanhan Andrein, joka on sunnuntain kunniaksi ottanut palincăn tai parikin. Hän istuu kahden puupölkyn varaan viritetyllä lankkupenkillä ja seuraa raukein katsein purossa jurottavia lehmiä ja härkiä. Onneksi eläimet paimentavat suureksi osaksi itse itsensä, Andreista ei siihen nyt oikein taida olla.
”Unohtakaa jo ne elukat”, huudahtaa Andrei meille nousten seisomaan. ”Ottakaa kuva MINUSTA!”
Pieni poika, kenties Andrein lapsenlapsi, nojailee kiviaitaan ja leikittää koiranpentuja. Romanilapset telmivät kylän hautausmaalla ja kilpailevat Andrein lailla siitä, kuka pääsee valokuvattavaksemme. Yksi lapsista kiipeää kalmiston portin päälle heiluttamaan hyvästiksi.
Tapulin huipulla sojottaa antenni. Kirkkomaan edessä kurttuinen mies käynnistää traktorin ja rikkoo pyhäpäivän hiljaisuuden. Transilvaniassa ei pääsekään vain ajassa taaksepäin, vaan täällä kaikki ajat menevät hilpeästi lomittain.
Niityllä vanhus kangashatussa kasaa heiniä. Nainen ajaa pakettiauton lähemmäs häntä. Ukko hankoaa heinät kyytiin kuin tietäisi korjaavansa niitä viimeistä kertaa. Taustalla humalasalot raidoittavat taivaanrantaa.
Cârțan kylän entisen luostarin yksinäinen päätyseinä kohoaa vasten keskipäivän kirkkautta. Luostarin keljoista eli asuinhuoneista on jäljellä vain harmaa rivi kiviä.
Oikea roadtrippaajan haave – tai painajainen – on Transilvaniaa etelästä rajaavan Făgărașvuoriston korkeimmasta kohdasta ylittävä 7C-tie. Se tunnetaan ”Ceaușescun hullutuksena”. Sosialistisen Romanian vainoharhainen johtaja rakennutti reitin 1970-luvulla pelätessään Neuvostoliiton miehitystä. Vuorten toiselle puolelle johti jo useita teitä, mutta Ceaușescu halusi sellaisen, joka ei kulje solassa ja jota ei ole helppo katkaista. Niin tie rakennettiin vuorten yli!
Se tehtiin kymmenien kiharaisten kurvien kautta. Tien keskiosuus, joka kulkee yli 2 000 metrissä vuorijonon korkeimpien huippujen välistä, todistaa projektin absurdiuden. Asvaltti on kuin solmuun vetäisty. Nauraa sille ei oikein voi: rakennustöissä kuoli kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä. Vuoren laella on pieni järvi, jonka vesi on kesälläkin hyistä.
Löysimmekö Transilvaniasta ne tarunomaiset maisemat? Kyllä, mutta alue osoitti olevansa paljon muutakin. Ei se ole goottikauhun huvipuisto eikä Euroopan varjopuoli. Se on maanosan salaviisas maalaisserkku, jolla on aina pullo jemmassa vieraiden varalta.
Juttu on julkaistu Mondossa 3/2018.
