Eino Hämäläinen on askarrellut tänä vuonna melkein 30 linnunpönttöä. Hänen pieni verstaansa sijaitsee Helsingissä, Hopeatien palvelutalossa Pohjois-Haagassa.
Hämäläinen viihtyy kaupungin palvelutalossa hyvin. Aiemmin hän hoiti muistisairasta vaimoaan kotona.
– On lottovoitto, että pääsimme tänne asumaan. Hoidin vaimoani kaksi vuotta kotona, ja se oli niin raskasta aikaa, että olin menettää hermoni. Nyt hermot ovat taas kunnossa!
Hopeatien palvelutalossa on 96 asukaspaikkaa, joista 42 on ryhmäkotipaikkoja. Osa asukkaista on muistisairaita, ja osalla ei kotona asuminen enää muutoin onnistu. Tällä hetkellä talossa asuu kaksi pariskuntaa, mutta muut ovat yksinasujia. Asukkaaksi pääsee kaupungin keskitetyn sijoitusjärjestelmän kautta.
Palvelutalon toiminta-ajatuksena on tarjota asukkailleen turvallista, laadukasta ja viihtyisää asumista ja elämistä. Kaikki palvelut kuuluvat pakettiin, eikä jokaisesta hoitotoimenpiteestä tarvitse maksaa erikseen kuten yksityisellä puolella.
Kun kiertelee vuonna 2007 rakennetussa talossa, juttelee asukkaiden kanssa ja kuulee, mitä palvelutalon johtaja Iisa Honkavaara, osastonhoitajat Tuula Kaplas, Tiina Salmi ja Sirpa Impinen sekä vastaava sairaanhoitaja Sari Taalamo kertovat palvelutalon toiminnasta, saa aivan toisenlaisen kuvan kuin monista vanhustenhoidon kauhukertomuksista.
Kuva ei ole kaunisteltu, vaan todellisuutta.
Työntekijät katsovat toimintaa sisältäpäin ja sanovat, ettei yksityinen hoivakoti ole välttämättä sen parempi kuin kunnallinen.
– Meillä on myös asukkaita, jotka ovat muuttaneet yksityiseltä puolelta tänne. Saamme paljon kyselyjä, saako meille tulla. Kun paikka vapautuu, se täytetään saman tien, Iisa Honkavaara sanoo.
Hopeatien palvelutalo
Rakennettu vuonna 2007, asukaspaikkoja 96.
Palvelutalon johtaja on Iisa Honkavaara.
Vakituista henkilökuntaa 74.
Tavallisena arkitiistaina muutama asukas istuu lounaan jälkeen takkatulen edessä, ja Helga Tolonen näppäilee kännykällään puhelua. Aamun lehdet on luettu yhdessä takan ääressä.
– Täytän ensi vuonna sata vuotta niin kuin Suomikin, Helga Tolonen sanoo hymyillen.
Hopeatien hoitofilosofian perusajatus on, että siellä pyritään elämään samanlaista arkea kuin vanhukset eläisivät kotonaan. Asukkaiden keski-ikä on 85 vuotta. Kaksi kolmasosaa on naisia, mihin syynä on naisten keskimääräisesti pidempi elinikä.
Talossa on monenlaista toimintaa, ja sen ovet ovat auki myös alueen muille asukkaille. Yhteistyö lähellä sijaitsevan Helsingin Seniorisäätiön Mariankodin kanssa toimii hyvin.
– Myös yhteistyö alueen kolmannen sektorin toimijoiden kanssa on vilkasta, Iisa Honkavaara sanoo.
Arki muuttuu välillä myös juhlaksi – esimerkiksi silloin, kun suurelta skriiniltä katsotaan elokuvia tai tanssitaan suoratoistona Kansallisoopperasta lähetettäviä teetansseja.
Rutiineista poiketaan aivan samalla tavalla kuin Saarijärven Mistelissä: välillä tilataan pizzaa, paistetaan makkaraa, nautitaan lasi viiniä tai lämmitetään sauna ylimääräisen kerran, jos asukkaat niin toivovat.
– Itsenäisyyspäivän juhlamme on iso tapahtuma. Saimme viime vuonna tänne presidentti Tarja Halosen tervehdyksen, Iisa Honkavaara kertoo.
Fysioterapeutti vetää talossa kuntoutustoimintaa, ja siellä on liikuntaryhmiä ja atk-opastusta. Yhteistilan tietokone nettiyhteyksineen on tiiviissä käytössä.
Asukkaat pääsevät myös ulkoilemaan talon ympäristöön. Kaunis puistomainen alue on muistisairaiden vuoksi aidattu.
Tarkka hoitajamitoitus on talossa 0,66. Siihen päästään 74 vakanssilla. Moniammatillinen tiimi on pelkästään koulutettua henkilökuntaa, ja esimerkiksi terapiatiimin kaikki työntekijät ovat erityisammattilaisia.
– Luppoaikaa ei työhön mahdu, mutta prosessimme toimivat hyvin ja töitä on hyvä tehdä. Hallituksen aiemmin kaavailema ja sittemmin peruma 0,4 hoitajan mitoitus olisi ollut kohtuuton. Se olisi ollut fyysisestikin mahdoton, sillä joudumme keskittämään voimavarojamme huonokuntoisimpiin asukkaisiin. Työn sisältö kärsii, jos ehdimme hoitaa vain asukkaiden perustarpeet, sanoo sairaanhoitaja Sari Taalamo.
Kukaan ei vielä tiedä, mitä sote-uudistus ja sen mukana palvelujen kilpailuttaminen tuovat tullessaan. Eivät edes asiasta päättävät poliitikot.
– Jotain uutta joka tapauksessa. Jo väestöllisen huoltosuhteen muutos on tulevaisuudessa iso haaste, samoin erityisosaamisen tarve muistisairaiden osuuden kasvaessa, Iisa Honkavaara sanoo.
– Inhimillinen kosketus ei saisi hävitä, Sari Taalamo miettii.
Toistaiseksi läsnäoloon on aikaa.
Teksti Liisa Talvitie kuvat Kari Kaipainen
