Paluu Garmisch-Partenkircheniin
Se osoittautui karmeaksi.
”Heeeeyyy-he-hey-baby! UH! AH! I wanna knoo-oow… if you’ll be my girl!”
Myönnetään, onhan tämä hiukan aikaista. Aloitan terassikauteni, kun vuosi 2006 on ehtinyt vanhentua vain 12 tuntia ja 13 minuuttia. Istahdan glühwein-mukin kanssa juottokarsinan nurkkapöytään eteläsaksalaisessa Garmisch-Partenkirchenin kaupungissa ja katselen, kuinka parikymmentä mäkihyppyturistia tanssii D.J. Ötzi -nimisen saksalaisartistin diskorallatuksen tahdissa.
Garmisch-Partenkirchenin perinteinen (urheiluselostajan kielisääntö 12b: tässä kohdin on aina käytettävä määrettä ”perinteinen”) uudenvuodenpäivän mäkikilpailu on alkamassa reilun tunnin kuluttua. Lapsiperheet ja muut kunnolliset valuvat jo stadionille päin muovitorvineen ja lippuineen, mutta terassilla nostatetaan vielä kisatunnelmaa jägerteellä.
Kaksi gore-tex-hiihtohaalareihin ja Milka-suklaan mainoslippiksiin sonnustautunutta noin nelikymppistä, ekonomin oloista naista lähestyy pöytääni tanssien sillä tavalla kuin vain kaksi nelikymppistä, ekonomin oloista naista päiväpöhnässään voi tanssia.
”Put your hands in the air! Everybody sing now! Heeeeyyy-he-hey-baby!”
Toinen naisista tarttuu käsivarteeni ja yrittää vetää minua tanssimaan. Hän näyttää mallia: etusormia nostetaan ylös ja alas kuin tonttuleikissä, ja pylly heiluu vasemmalta oikealle ja edes-takas, edes-takas…
”UH-AH! I wanna knooo-oow…”
Ei, ei, ei. Mitä minä oikein teen täällä?
”Mitä sinä oikein teet siellä?” tämän lehden päätoimittaja kysyi, kun ehdotin reportaasimatkaa Keski-Euroopan mäkiviikolle.
Perustelin juttuideaani ylevin sanankääntein: Mäkiviikko on osa suomalaisten kollektiivista historiaa, sukupolveni avainkokemuksia. 1980-luvulla, jolloin olin lapsi, Yleisradio piti huolta siitä, että jokainen vuosi alkoi samalla tavalla: ensin Mauno Koivisto puhui kansalaisille, sitten soitettiin Eurovision tunnussävel, minkä jälkeen selostus siirrettiin Garmisch-Partenkircheniin Pentti Salmelle, Antero Karapalolle tai Kari Hiltuselle.
Silloin peruskoululainenkin ymmärsi, että maailma oli paikallaan, elämä jatkuisi seuraavankin vuoden, vaikka Kekkonen kuolisi, Tshernobyl räjähtäisi ja Ruotsissa ammuttaisiin joku ihmeen Palme.
Se oli aikaa ennen kisastudioita. Tv-lähetykset olivat yliasiallisia ja pelkistettyjä, ja selostajan ääni tuntui tulevan hyvin kaukaa, Euroopasta. Tilanteessa oli jotain juhlavaa ja valtiollista. Jos suomalainen mäkimies voitti, soitettiin lähetyksen lopuksi Porilaisten marssi.
Muistatteko? Tunnetteko saman kuin minä?
Sitä kutsutaan nostalgiaksi.
Jo mäkiviikon kisakalenterin – joka on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tismalleen samanlainen – katseleminen saa minut hymyilemään; osakilpailujen nimet laukaisevat muistoja samaan tapaan kuin Madeleine-leivos Marcel Proustin romaanissa Kadonnutta aikaa etsimässä:
29.12. Oberstdorf (Kisa ajoittui päivään, jolloin kavereiden kanssa käytävien keskustelujen painopiste oli jo siirtynyt joululahjojen vertailusta rakettiostosten suunnitteluun.)
1.1. Garmisch-Partenkirchen (Tätä katsottiin koko perhe yhdessä. Ruokailu ajoitettiin niin, ettei se häirinnyt hyppyjen seuraamista.)
4.1. Innsbruck (Koulu oli taas alkanut, mutta vaikka pääsi vasta kahdelta pois, ehti hakea Elannosta neljä tarjousmunkkia ennen kisan alkua.)
6.1. Bischoshofen (Muistan teinivuosiltani sen hetken, kun ensimmäistä kertaa kuulin olutta, bisseä, kutsuttavan bischoshofeniksi. Myöhemmin havaitsin, että hellittelynimi on hyvin yleinen ja laajalle levinnyt. Eikö se, jos jokin, kerro mäkiviikon asemasta kansallisessa alitajunnassamme?)
Tässä vaiheessa pomoni hörähteli tavalla, jonka tulkitsin sekoitukseksi orastavaa innostusta sekä epäuskoa ja -toivoa. Löin lisää vettä kiukaalle, ennen kuin hän ehtisi keksiä vasta-argumentteja: Mäkihyppy on laji, jonka idea on pohjimmiltaan niin absurdi, että jo se tekee siitä hienoa. Se on laji, jossa vaara on alati läsnä. Laji, jossa voittaja ei ratkea pelkästään metrejä mittaamalla, sillä hypyille annetaan myös tyylipisteitä. Se on laji, jonka kaikkien aikojen paras urheilija on Matti Nykänen ja laji, jossa suomalaiset voittavat aina ruotsalaiset.
Hitto soikoon: se on laji, jossa ihminen lentää.
Ja, sokerina pohjalla, erikoisperusteluni Imagea varten: Mäkihyppy voi olla seuraava trendilaji. Olin lukenut jostain, että toisin kuin Suomessa, Saksassa mäkihyppyä on ruvettu pitämään älykkölajina.
Totta kai kärjistin. Kärjistin niin paljon kuin kehtasin.
Sillä hetkellä en halunnut mitään niin paljon kuin menolipun Garmisch-Partenkircheniin (en tiennyt vielä mitään D.J. Ötzin tahtiin tanssivista kisaturisteista).
Ja tämä naiivi innostukseni… Se johtuu kai lapsuudestani.
Pikkupoikana en koskaan leikkinyt Tähtien sota -ukoilla muiden naperoiden kanssa (en ollut edes nähnyt Tähtien sota -elokuvia, enkä muuten ole vieläkään), en omistanut lelupyssyjä enkä kuunnellut tukkaheviä – tosin tapetoin huoneeni seinät Stara-lehden hevijulisteilla, uskottavuussyistä.
Intohimoni oli mäkihyppy. Katsoin televisiosta kaikki maailmancupin kilpailut ja kerran vuodessa matkustin nimikirjoitusvihko taskussa Salpausselän kisoihin Lahteen. Siellä opin, mitä on kylmä sota.
Sinä päivänä oli pirunmoinen pakkanen. Salpausselällä hypättiin harjoitushyppyjä ja olin, kuten aina, kärkkymässä nimikirjoituksia muiden pikkupoikien kanssa. Varpaani olivat kohmeessa, eikä mustekynäkään tahtonut toimia. Harva hyppääjä pysähtyi kohdallemme. Päivän saldo oli jäämässä kehnoksi.
Sitten portaita nousi tshekkoslovakialaishyppääjä Pavel Ploc. Hän pysähtyi, vilkaisi meitä säälivästi ja viittoi mukaansa välinevarastolle, hyppääjien taukotilaan.
Sisällä oli lämmintä. Katselin ympärilleni hiljaisen kunnioituksen vallassa. Läsnä oli monia suosikkihyppääjiäni: esimerkiksi Jugoslavian Primoz Ulaga, Itävallan Andreas Felder ja Kanadan Horst Bulau. Rekeillä roikkui tummansinisiä hyppyhaalareita, ja vakavailmeiset huoltajat voitelivat Elanin suksia jonkinlaisella höyryraudalla. Yritin painaa kaiken mahdollisimman tarkasti mieleeni, sillä ymmärsin tilaisuuden ainutlaatuisuuden.
Sitten se alkoi. Mike Holland -niminen keskinkertainen yhdysvaltalaishyppääjä mulkaisi minua ja muita pikkupoikia ja sanoi englanninkielisen sanan, jota en ollut aikaisemmin kuullut.
Sana oli ”out”.
Holland toisti sen, käskevään sävyyn, ja tehosti sanomaansa viittilöimällä ovelle. Silloin Pavel Ploc puuttui tilanteeseen. En muista, mitä hän sanoi Hollandille ja millä kielellä, mutta ymmärsin Plocin pitävän puoliamme.
Holland viuhtoi käsillään ja papatti leveää amerikkaansa, mutta Ploc – Tshekkoslovakian armeijan sotilas – pysyi yrmyn tyynenä. Hän oli kutsunut meidät välinevarastolle, ja oli ilmiselvää, että me myös pysyisimme siellä. Vieressä tilannetta varmisti toinen tshekkoslovakialaishyppääjä, yhtä ilmeetön Jiri Parma (sain myös hänen nimikirjoituksensa).
Ne olivat kylmän sodan kuumimpia vuosia, aikaa jolloin Ronald Reagan rakensi Tähtien sota -ohjelmaansa ja puna-armeija tykistökeskitti Kabulia. En ollut ymmärtänyt paljoakaan uutistenlukijan puheista, joissa vilisivät Varsovan liitot, keskimatkan ohjukset ja irancontrat, mutta tuona ikimuistoisena päivänä Lahden hiihtostadionin välinevarastossa tajusin hyvin kirkkaasti idän ja lännen vastakkainasettelun, ja se tuntui peruuttamattomalta ja ikuiselta.
Oli selvää, kumman suurvallan etupiiriin olisin halunnut Suomen kuuluvan, jos sillä hetkellä olisi pitänyt valita.
Kotona järjestin mielikuvituskisoja harva se ilta. Olohuoneessamme oli suuri ruskea nojatuoli. Kipusin selkänojan päälle, kyykistyin ja kuulutin hyppääjän nimen. Keskityin. Sitten liu’uin nahkaista selkänojaa pitkin jousitetulle istuimelle: ponnistus, ilmalento ja alastulo, mieluiten tyylikäs telemark. Mittasin tuloksen ja annoin tyylipisteet. Tein vakavin ilmein laskelmia ruutupaperille (menestykseni ala-asteen päässälaskukokeissa johtui luultavasti mäkihypyn monimutkaisen pistelaskujärjestelmän tunnollisesta hinkkaamisesta) ja selostin tilannetta Suomen kansalle puoliääneen.
Olohuonekisani olivat järjettömän pitkiä. Ensin kaksi harjoituskierrosta, sitten koekierros ja lopuksi vielä kaksi varsinaista kilpailuhyppyä. Noudatin orjallisesti oikeiden mäkikilpailujen lähtölistoja, jotka olin leikannut talteen Helsingin Sanomista: ennen kuin pääsin leikkimään Matti Nykästä, Jens Weissflogia ja muita tähtiä, minun oli hypättävä kymmeniä ja taas kymmeniä keskimittaisia hyppyjä Puolan Pjotr Fijaksena, Länsi-Saksan Rolf Schillinä ja Ranskan Gerard Colinina.
Pyydän anteeksi alakerran naapureilta näin jälkikäteen.
Kaikki päättyi karulla tavalla kevättalvella 1985. Olin juuri aloittamassa uutta osakilpailua, olisiko ollut Harrachov tai Planica, kun puhelin soi. Isoisäni oli saanut sydänkohtauksen, ja hänet oli viety sairaalaan kriittisessä tilassa. Isä lähti saman tien ajamaan Lahteen, mutta saapui paikalle liian myöhään.
En muista tarkkaan, millä sanoilla äitini suru-uutisen minulle kertoi, mutta en ikinä unohda sitä, mitä hän sanoi myöhemmin illalla: ”Ilkka. Isä tulee kohta kotiin. Sovitaanko niin, ettet tänä iltana hypi nojatuolista ja selosta niitä mäkihyppyjuttujasi. Annat isän olla ihan rauhassa.”
Silloin ymmärsin – jollain hataralla tavalla -, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin mäkihyppy. Intoni nojatuolihyppäämiseen laantui. Jatkoin toki kisojen seuraamista, olen jatkanut tähän päivään saakka, mutta en enää kyennyt suhtautumaan mäkihyppyyn samanlaisella vakavuudella ja kiihkolla kuin ennen.
Nyt olen matkustanut Garmisch-Partenkircheniin, jotta voisin jatkaa katkennutta lapsuuden unelmani… öh, ei kun siis… olen matkustanut Garmisch-Partenkircheniin kokeakseni jälleen… tai, no…
Olen matkustanut Garmisch-Partenkircheniin.
Hyppytornissa on enää viisi miestä: Sveitsin Andreas Küttel, Itävallan Andreas Kofler, Tshekin Jakub Janda sekä kaksi suomalaista, Janne Ahonen ja Matti Hautamäki.
Seison alhaalla montussa ja jännitän. Yksi näistä viidestä hyppääjästä tulee voittamaan vuoden 2006 Garmisch-Partenkirchenin (perinteisen) uudenvuodenpäivän mäkikisan, ja yhtäkkiä voittajan kansallisuus on minulle tärkeämpi asia kuin presidentinvaalien tulos, Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys ja henkilökohtainen nenäkarvaongelmani yhteensä. Olen mäkihyppykisoissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1989, ja onhan tämä hienompaa kuin telkkarista katsottuna: mäki on järjettömän suuri ja jyrkkä, pelottavakin.
Ahonen lähtee vauhtiin. Hyppy on kierroksen pisin, 124 metriä. Vieressäni kilpailua seuraavat kölniläiset pankkivirkailijat, Daniela ja Caroline, nyrpistävät neniään. Neidit ovat innokkaita mäkihyppyfaneja, mutta he eivät pidä Ahosesta.
”Hän vaikuttaa niin epäystävälliseltä. Hän ei koskaan hymyile”, Daniela, 27, sanoo.
Ei kisoja hymyilemällä voitetakaan, ajattelen. 80-luvun Salpausselällä yksikään hyppääjä ei hymyillyt.
Moni muukin asia on muuttunut. Nykyisin mäkikilpailuissa soitetaan musiikkia – myös hyppyjen aikana (miten kukaan voi keskittyä hyppyynsä, jos ämyreistä luukutetaan Joan Jettin I Love Rock ‘n’ Roll -renkutusta – Britney Spearsin tulkintana?)! Stadionin kuuluttaja ei ole enää se monotonisella äänellä tulosluetteloa resitoiva paikallisen hiihtoseuran aktiivi, vaan pirtsakka seremoniamestari, joka karjuu oman maan hyppääjän ilmalennon aikana kuin järkensä menettänyt Antero Mertaranta ja yrittää saada yleisön tekemään saman.
Entä sitten yleisö? Luojan kiitos, keski-ikäiset gore-texeihin sonnustautuneet pyllynheiluttajat ovat sittenkin vain pieni vähemmistö. Suurin osa yleisöstä käyttäytyy sivistyneesti. Mutta hetkinen… kaikilla muillakin on gore-tex-asut! Kaikilla. Jopa mäkihyppytoimittajat ovat pukeutuneet kuin heidät olisi palkattu malleiksi Luhdan talvimalliston esittelytilaisuuteen.
Ahonen johtaa yhä. Jäljellä on enää ensimmäisen kierroksen kaksi parasta, Hautamäki ja Janda. Käy niin kuin olin ounastellutkin: Janda voittaa. Ahonen on toinen ja Hautamäki kolmas. Tulokseen pitäisi olla suomalaisittain tyytyväinen (urheiluselostajan kielisääntö 17a: termiä ”suomalaisittain” on käytettävä mahdollisimman usein), ja hetken jaksankin riemuita, mutta sitten mieleni täyttää onttous. En kykenekään iloitsemaan estoitta. Tunne on samankaltainen kuin se, kun kuuntelee kymmenen vuoden tauon jälkeen teinivuosiensa suosikkilevyä, tai lukee Jack Kerouacia asuntolainahakemus yöpöydällä, tai katselee Kummeli-uusintoja, tai…
Mietin sopivaa alibia sitä puolituttua varten, joka on juuri herännyt kohmeloisena uuteen vuoteen, avaa plasmatelevisionsa ja näkee siellä minut vierelläni kölniläiset pankkineidit Daniela ja Caroline, jotka heiluttavat Saksan-lippujaan ja laulavat estoitta muiden mukana Life is Lifea.
Kisan jälkeen hyödynnän kaulassani roikkuvaa kisapassia (jonka mukaan olen slovenialainen valokuvaaja) ja piipahdan lehdistökeskuksessa. Kas, tuollahan istuukin jo MTV3-kanavan selostajakaksikko Jani Uotila ja Toni Nieminen. Uotilalla on edessään nuuskapurkki, Niemisellä oluttuoppi. Kumpikin jyrsii mykkänä nakkisämpylää. Katselen Niemisen ateriointia ja yritän vakuutella itselleni, että kyseessä todella on sama mies, joka talvella 1991-92 sai puolet luokkani tytöistä sekaisin ja jolle myönnettiin 17-vuotiaana ajokortti erikoisluvalla.
Jostain syystä en koskaan oikein osannut riemuita Niemisen menestyksestä. Hän sai mielestäni kaiken vähän liian helposti, liian nuorena. Niemisen tähtihetket osuivat kauteen, jolloin v-tyyli löi itsensä läpi, ja Nieminen oli ensimmäisiä sen omaksuneita hyppääjiä.
Se oli myös talvi, jolloin oma mäkihyppyinnostukseni oli hiipumaan päin. Elämääni oli ilmaantunut kilpailevia houkutuksia kuten rockbändit ja tytöt – ja jotenkin aistin, että niillä kahdella saattaisi olla jotain tekemistä toistensa kanssa. Jos halusin jonkun tytön joskus kiinnostuvan minusta, minun kannattaisi aloittaa Kurt Cobainin diggailu välittömästi sen sijaan, että omistaisin vielä yhden talven Ernst Vettorin ylväiden ilmalentojen ihailemiselle, päättelin. Jostain syystä päähäni ei koskaan pälkähtänyt aloittaa julkista Toni Niemisen fanittamista, mikä tietysti olisi ollut rationaalisin ratkaisu tyttöongelmalleni.
Kun kasvoin aikuiseksi ja muutin asumaan yksin, sain mukaani sen ruskean nojatuolin. Ei siinä viitsinyt enää istua: tuhannet hyppyni olivat turmelleet jousituksen. Jos luonani kävi vieraita, pahoittelin tuolin epämukavuutta – ja jouduin heti perään kertomaan mäkihyppymenneisyydestäni. Juhlatuulella ollessani saatoin näyttää malliksi yhden hypyn, tyylikkäällä telemark-alastulolla tietysti.
Usein tästä virisi pitkä, nostalgian sävyttämä mäkihyppykeskustelu. Kerrattiin Nykäsen viime toilailut, ja joku siteerasi Matin aforismeja. Toinen muisteli sitä Keski-Euroopan mäkiviikkoa, jolloin Ylen selostaja Anssi Kukkonen katosi juopottelumatkoilleen ja selostus siirrettiin Pasilaan. Ylpeänä kerroin, että Lahden Hiihtoseuran Pentti Kokkonen oli lapsena idolini pelkästään sen vuoksi, että hänellä oli niin hienot viikset.
Naurun aiheeksi saattoi riittää pelkkä 1980-luvun mäkihyppykeskinkertaisuuksien nimien kilpamuisteleminen:
Pekka Suorsa. Tuomo Ylipulli. Kai Nokelainen. Jukka Kalso. Markku Pusenius.
En ollutkaan ainoa. En ollutkaan hullu. Mäkihyppy olikin ollut, piru vie, osa meidän kaikkien menneisyyttä, tavalla tai toisella. Kaikilla oli joku muisto mäkihypystä, oli se sitten Holmenkollenin hernerokkasumu, Nykäsen mustasta silmästä kertonut iltapäivälehden lööppi tai sohvalla jurottanut isä, jota ei saanut häiritä Ari-Pekka Nikkolan hypyn aikana.
Kyseessä on merkittävä sukupolvikokemus, julistin toisen vuoden sosiologian opiskelijan itsevarmuudellani.
Myöhemmin olen löytänyt teorialleni neljä vahvaa empiiristä todistetta:
1. Tiedän akateemisesti koulutetun naisen, joka krapulassa ollessaan kuuntelee videoilta 80-luvun mäkihyppyselostuksia. Niiden nostalgisuus ja rauhallinen puherytmi helpottavat kuulemma oloa ja auttavat nukahtamaan. En käy väittämään vastaan: kyllä minäkin mieluummin kuuntelisin Kari Hiltusen hillittyjä analyyseja ”pikkunäteistä siivuista”, ”nappihypyistä”, ”tuuliraoista” ja ”ränniin syöksymisistä” (kielisäännöt 13a-d) kuin sitä kansallisuhoista rääkymistä, jota urheiluselostaminen nykyisin pahimmillaan on.
2. Tampereella vaikutti 2000-luvun alussa tanssiyhtye Pekka Suorsa ja Suorat lahkeet. Yhtyeen nimi tuli tietysti tekokuiduista valmistetusta mäkihyppypuvusta, ja soittajahahmoja olivat ”Suorsan” lisäksi ”Tuomo Ylipulli”, ”Jukka Kalso” ja ”Markku Pusenius”. Kyseessä ei ole kertakäyttövitsi: yhtyeen nettisivuilla on pitkät selostukset Suorien lahkeiden syntyhistoriasta, ja keskustelupalsta toimii yhä aktiivisesti.
3. Kirjailija Tuomas Kyrön tuoreessa romaanissa Liitto, joka kuvaa 1930-50-lukujen Suomea, mainitaan ohimennen Mollojoella seikkaillut saksalainen sotilas Horst Bulau. Todellisuudessa Bulau oli 1970-80-luvuilla kilpaillut kanadalainen mäkihyppääjä.
4. Tunnen kaksi nuorehkoa – kohtalaisen teräväpäistä – miestä, jotka puhuvat alkoholinkäytöstä säännöllisesti mäkihyppytermein. Tässä pieni näytesanasto:
vetää hyppyhaalari ylle = lähteä baariin nappiponnistus = kova nousuhumala tyylikäs ilmalento/hyvät tyylipisteet = juoda pitkään ja käyttäytyä silti järkevästi, ts. törttöilyn välttäminen horjuva ilmalento = edellisen vastakohta tasajalka-alastulo = pitkän ja onnistuneen illan päätteeksi tehty pienehkö moka, esim. suunsoitto tai yleinen sekoilu. kriittisen pisteen ylittäminen = jatkaa juomista liian kauan venyttää havutuksille = jatkaa juomista todella pitkään (hyppyrimäissä havuja käytetään alastulorinteen alapäässä estämään kaatumisia) lähtölavaa lasketaan/nostetaan = juomista pitää hillitä/kiihdyttää joukkuemäki = juoda suuressa porukassa nousta torniin = ks. vetää hyppyhaalari ylle lentomäki = jo lähtökohtaisesti rajua juopottelua sisältävä päivä, esim. vappu. yhdistetyn mäkiosuus = juominen työpäivää edeltävänä iltana (vrt. yhdistetyn hiihto-osuus, vesikeli = työpäivä krapulassa) pikkunätti siivu = tavallinen, mukiinmenevä ilta, joka päättyy ajoissa jäädä kummulle = lähteä kotiin tuopin tai kahden jälkeen jäädä välinevarastolle = kieltäytyä baarikutsusta koekierros = aloittaa juominen jo päivää ennen kuin on tarkoitus vahva etunoja = vahva etunoja jury kokoontuu = juominen on edennyt pisteeseen, jossa joko kaverit tai baarin henkilökunta punnitsee, kannattaako sitä jatkaa.
Okei, myönnetään: kyse on väsyneestä vitsailusta. Mutta nyt ei ole tarkoitus arvostella ihmisten huumorintajua, vaan pohtia, miksi juuri mäkihyppy.
Miksi juuri mäkihyppy?
Väitän, että lajissa yhdistyvät koomisuus ja vakavuus tavalla, joka puhuttelee 2000-luvun ihmistä. En puhu nyt oikeista faneista, vaan kaltaisistani umpiurbaaneista kokopäiväkyynikoista, joiden arkeen hiihtourheilun ei pitäisi vaikuttaa millään tavalla.
Meille mäkihyppy on jotain, jolle voi nauraa, mutta josta voi samalla olla ylpeä. Ajatelkaa nyt: ne haalarit, totisina lähtöviiriä heiluttavat valmentajat, suoritus, joka kestää muutaman sekunnin, mäkimiesten humalatoilailut. Ja toisaalta: jännitystä, vauhtia, vaaraa, draamaa, olympiamitaleita, Veikko Kankkosen ja Jokkeri Törmäsen henkinen perintö.
Jos lajiin pitää jollain tapaa suhtautua (ja nyt pitää!), niin ainoa mahdollisuus lienee asenne, jota yliopistolla kutsutaan postmoderniksi ironiaksi. Mäkihypyssä vain on jotain, joka vetää suupielet väkisinkin hymyyn.
Eikä tuo tunne ole vain suomalaisten yksinoikeus. Heinäkuussa 1999 vietin iltaa barcelonalaisessa rantabaarissa. Kello läheni kolmea, baari oli menossa kiinni, eikä minulla – 22-vuotiaalla resupekkaliftarilla – ollut yöpaikkaa eikä pesetoja jatkaa yökerhoihin. Lyöttäydyin kolmen viehättävän norjalaisneidon seurueeseen ja kysyin varovaisesti yösijaa lattialta. Tytöt eivät innostuneet ideasta. Vetosin rahapulaan, viattomiin tarkoitusperiini ja pohjoismaisen yhteistyön kunniakkaaseen historiaan. Ei auttanut. Norjalaiset alkoivat tehdä lähtöä hotellilleen.
Silloin kipusin baarin terassia reunustavalle muurille, otin syvän kyykkyasennon, tarkistin käsikopelolla kuvitteellisten suksisiteiden kireyden, kohottelin silmälasejani ja kuulutin ontuvalla ruotsilla: ”Mina damer och herrar, kvällens sista hopparen i Holmenkollens stora backen: Ari-Pekka Nikkola.”
Ponnistin korkealle ilmaan, kädet kylkiini liimattuina ja tein tyylipuhtaan telemark-alastulon norjattarien eteen.
Seuraavana aamuna heräsin lämpimästä ja viihtyisästä hotellihuoneesta ja olin valmis jatkamaan liftaamista.
Herään lämpimästä ja viihtyisästä hotellihuoneesta ja olen valmis liftaamaan pois Keski-Euroopan mäkiviikolta. Olen pettynyt ja tuohtunut. Janne Ahonen on jäänyt edellispäivän Innsbruckin osakilpailussa kuudenneksi, mutta se selittää tunnekuohustani vain murto-osan. Syvällä pinnan alla kytevät suuremmat kysymykset.
Olen nyt neljän päivän ajan seissyt hyppyrimäen juurella – ensin Garmisch-Partenkirchenissä ja nyt täällä – ja koettanut lietsoa itseni kisatunnelmaan, eikä se onnistu.
Olen tullut tänne 20 vuotta liian myöhään.
Mäkihyppy on muuttunut, radikaalisti ja peruuttamattomasti. Hyppääjät ovat ajelleet viiksensä ja ruvenneet hymyilemään tv-kameroille. Heistä on tullut vähän kuin rokkitähtiä, monilla on pitkät hiukset, korvakorut ja paljon nuoria tyttöfaneja.
Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole mitään pitkiä hiuksia ja korvarenkaita vastaan – minulla on pitkät hiukset ja korvarenkaat – mutta kun mäkihypyn piti olla jotain ihan muuta. Lapsuudessani hyppääjän prototyyppi oli puolalainen passipoliisi eikä mikään hiton metroseksuaali, ja mäkimontussa vallitsi harras tunnelma, jota voisi verrata islantilaisyhtye Sigur Rósin taannoiseen keikkaan Helsingin Kulttuuritalolla.
Kaikki kiteytyy lopulta hyppyhaalarin väriin. Sen pitäisi ehdottomasti olla tummansininen.
Tummansininen hyppyhaalari edustaa kaikkea sitä hillittyä arvokkuutta ja jaloutta, jonka vielä 1980-luvulla mäkihyppyyn saattoi liittää. Se oli symboli, joka erotti mäkihypyn esimerkiksi laskettelukulttuurista, johon puolestaan tiivistyi vuosikymmenen koko mauttomuus.
Tummansinen haalari oli etenkin itäblokin maiden hyppääjien tunnusmerkki. Sellaisia hienoja urheilijoita kuin Manfred Deckert (GDR) ja Béla Haban (HUN) ei olisi voinut kuvitellakaan aniliininpunaiseen hyppypukuun. Deckertillä oli viikset, muistaakseni Habanillakin. Kunnioitin heitä syvästi. Myös monet suomalaiset hyppäsivät tummansinisissä, kenties se oli tietoinen yya-hengen ilmaisu.
Suuri käänne tapahtui 80-luvun lopulla – samaan aikaan kun perestroika jylläsi Neuvostoliitossa ja Berliinin muuri narisi liitoksissaan. Vuoden 1989 Lahden MM-kisoissa Suomen joukkueesta enää Jari Puikkonen hyppäsi tummansinisessä haalarissa. Nuoremmat hyppääjät ponnistivat jo typerissä neonväreissä. Ja kuka voitti suurmäen maailmanmestaruuden?
Aivan, Jari Puikkonen.
Kakkonen oli Jens Weissflog, Itä-Saksa: tummansininen haalari ja viikset.
Tummansinisen haalarin myötä mäkihypystä on kadonnut kaikki arvokkuus. Ihan kuin hyppääminen ei olisikaan niin vakavaa puuhaa. Moni hyppääjä juttelee epäonnistuneen suorituksen jälkeen toimittajien kanssa hymyssä suin. Onneksi Suomen mäkijoukkueen kirkkaimmat tähdet Janne Ahonen ja Matti Hautamäki ovat sentään vanhan koulukunnan jurottajia – etenkin lyhytsanaisessa ja perusnegatiivisessa Hautamäessä on potentiaalia mäkihypyn omaksi sepporädyksi, kunhan töksäyttäisi kerran jonkun kuolemattoman one-linerin.
Myös Valko-Venäjän ja Kazakstanin hyppääjät, jotka eivät koskaan selviydy karsinnasta itse kilpailuun, ovat esiintyneet mäkiviikolla edukseen. He eivät ole hymyilleet kertaakaan.
Mäkihypyn murros näkyy myös katsomossa. Katsojat eivät tunnu suhtautuvan lajiin kovin hartaasti. He eivät ihastele ääneen telemark-alastuloja tai keskustele asiantuntevin sanankääntein hyppyrinokan tuuliolosuhteista ja tyylipisteiden jakoperusteista. Siellä he tanssivat D.J. Ötzia Milka-lippikset päässä, kävi omalle suosikille miten tahansa.
Keski-Euroopassa, etenkin Saksassa, mäkihypystä on yritetty tehdä kovalla rahalla suurta tv-lajia. Kilpailu keskeytetään vähän väliä mainoskatkon ajaksi, ja tämä pelleily saattoi maksaa tänään Janne Ahoselle voiton: tuulen suunta kääntyi mainoskatkon aikana ja Ahonen joutui hyppäämään myötätuuleen, mikä on huono juttu.
Yksi takavuosien tähdistä, Saksan Martin Schmidt on saanut maailmancupin osakilpailuihin kiintiöpaikan sponsorisopimuksensa vuoksi: Jos Saksan hiihtoliitto pudottaisi Schmidtin maajoukkueesta (kuten urheilullisin perustein tulisi tehdä), he joutuisivat maksamaan jättikorvaukset Milka-suklaamerkille, joka on sekä mäkiviikon että Schmidtin päätukija. Suomen televisiossakin mäkiviikon osakilpailut ”tarjoaa” nykyisin Rautia, ja ne ovat vielä sen lisäksi ”sponsored by Jalas”.
Ei jumalauta. Haluan takaisin ajat, jolloin Mynthon-pastilli oli Suomen mäkijoukkueen ainoa virallinen tukija, ja tv-lähetykset alkoivat Eurovision tunnarilla ja päättyivät Porilaisten marssiin.
Alan luonnostella kipakkaa sähköpostiviestiä Suomen hiihtoliitolle, Kansainväliselle hiihtoliitolle sekä tärkeimmille mäkihyppyä sponsoroiville yrityksille. Aion rytätä nykymenon ankarin sanankääntein. Mäkihyppy on surullisessa alennustilassa ja kaikki johtuu kaupallistumisesta (kaikki johtuu aina kaupallistumisesta, aloittelevan yhteiskuntakriitikon kielisääntö 2b), näpyttelen aloitusvirkkeeksi.
Haukun ensin mäkihyppymanagerien ammattikunnan yleensä ja sitten vielä erikseen Keijo ”Keke” Rosbergin, joka kylvi nykyisen tuhon siemenet 80-luvulla ehdottamalla Matti Nykäselle, että tämä ei enää osallistuisi Kansainvälisen hiihtoliiton järjestämiin kilpailuihin vaan esiintyisi Rosbergin perustaman ammattilaistallin kilpailuissa. Rosbergin suunnitelma ei (onneksi) toteutunut, eikä moni enää muista sitä.
Minä muistan. Saamarin Keke.
Samaan hengenvetoon paheksun palkintoautoja ja vaadin paluuta aikoihin, jolloin voittaja sai lasimaljakon, kakkonen hopealusikan sekä rasiallisen Pandan suklaakonvehteja ja kolmonen järjestävän hiihtoseuran kunniakirjan. Sitten käsittelen lyhyesti hyppyhaalarin väriskaalan muutoksia sekä viiksidilemmaa, minkä jälkeen…. Minkä jälkeen päätoimittaja soittaa Helsingistä ja kysyy, että mitäs Innsbruckissa, syntyykö reportaasia.
Yksitoista päivää myöhemmin makaan poikittain Lahden Karpalon K38-mäen jäisessä rinteessä ja yritän irrottaa Atomic-mäkisuksia jaloistani. Vasemmasta peukalostani valuu verta.
”Sattuiko pahasti?” kysyy paikalle juossut Pentti Kokkonen. Kyllä, juuri se Kokkonen: vuoden 1979 Keski-Euroopan mäkiviikon voittaja, kolminkertainen joukkuemäen MM-mitalisti, lapsuuteni viiksekäs idoli, tummansinisten haalareiden vannoutunut käyttäjä.
Nykyisin Kokkonen toimii Lahden hiihtoseuran mäkivalmentajana, ja hän on ystävällisesti lupautunut opettamaan minulle mäkihypyn alkeet.
Ensimmäinen tehtäväni oli laskea K38-mäen alastulorinne. Jotta tottuisin mäkisuksiin. Jotta voisin harjoitella oikeaoppista ylämäen laskuasentoa. Jotta saisin tuntumaa vauhtiin. Jotta näkisimme, onko minusta hyppääjäksi.
Kaaduin vastamäessä.
”Nyt huomaat, että tämä on vaikeampaa, kuin miltä näyttää. Jos joku uhoaa baarissa, että voisi hypätä milloin tahansa, voit nyt kertoa, että sopii tulla itse tänne kokeilemaan”, Kokkonen sanoo.
Kokkonen ei tiedä, kuinka viisaita hän puhuukaan. Tiedän jo tässä vaiheessa, että seuraavan parin kuukauden aikana tulen käyttämään lausetta ”sopii mennä itse kokeilemaan” erittäin monta kertaa erinäisissä baarikeskusteluissa. Sillä kaikki tuttuni, aivan kaikki, haluavat keskustella mäkihyppykokemuksistani.
Kun tein aamulla lähtöä tänne Lahteen, toimituksessa minuun suhtauduttiin kuin olisin ollut matkalla Bagdadiin tai Groznyi’in. Olimme lukeneet edellisen päivän Ilta-Sanomista suru-uutisen 55-vuotiaasta suomalaisesta veteraanimäkihyppääjästä, joka menehtyi kaatumisessa saamiinsa vammoihin ja naureskelleet (vaikka asialle ei tietenkään saisi nauraa) jutussa mainitulle 16-vuotiaalle venäläishyppääjälle, joka vuonna 1994 kuoli epävarman ilmalennon aiheuttaman shokin seurauksena.
Kipuan toisen kerran K38-mäen hyppyrin nokalle. Alastulorinne on niin jyrkkä, ettei sitä ylhäältä näe: on vain monttu ja vastamäki alhaalla. Sinne minun pitäisi nyt syöksyä suksilla, joita ei pysty ohjailemaan ja joiden ainoa ominaisuus on maksimaalinen luisto. Vauhti on kuulemma mopedin luokkaa. Sydämeni jyskyttää. Yritän siirtää suksiani oikeaan asentoon, enkä pysyisi jäisellä rinteellä pystyssä ilman tukijaa. Huohotan kuin käyttäytymishäiriöinen mopsi, jolta on puruluu kateissa.
”Oletko valmis?” Kokkonen kysyy ja (myönteiseksi tulkitsemansa) vastauksen kuultuaan tyrkkää minut vauhtiin. Selviän jotenkuten tasamaalle saakka, mutta jyrkkä vastamäki nykäisee minut jälleen kumoon. Tällä kertaa sattuu häntäluuhun ja takapuoleen.
”Tällaista tämä mäkihyppy on. Tässä liikutaan kivun ja nautinnon rajamailla”, perässäni alas juossut Kokkonen kommentoi.
K15-mäki, josta minun olisi tarkoitus hypätä, ei ole kokonaisuudessaan sen korkeampi kuin K38-mäen alastulorinne, jonka olen tullut jo kahdesti alas (kaatuen ja pikkuvammoin, mutta tullut kuitenkin). Mutta nyt pitäisi räpiköidä muutama metri ilmassa!
Kokkonen näyttää mietteliäältä, samoin hänen vieressään seisova entinen maajoukkuehyppääjä Janne Ylijärvi, 26. Ymmärrän, että jury miettii parhaillaan, onko kilpailun jatkamisille edellytyksiä.
”Mä kyllä sanoisin, että sun ei kannata hypätä”, Kokkonen sanoo lopulta. ”Sen verran hakemista tossa on, ja kun sulla ei ole sitä kokemusta suksilla olemisesta.”
”Joo, en mäkään päästäisi sua torniin”, Ylijärvi lisää nopeasti perään – niin nopeasti, että varmasti ymmärrän viestin: viekää tämä hölmö pois täältä, ennen kuin se teloo itsensä pahasti.
Irrotan kypärän remmin ja nostan kellertävät suojalasit silmiltäni. Yritän ottaa kasvoilleni totista ja pettynyttä ilmettä, vaikka hiljaa mielessäni kiitän Kokkosta ja Ylijärveä näiden terveestä harkintakyvystä.
Mutta ei tämä mäkihyppysaaga tähän voi päättyä. Ei Kokkosenkaan mielestä. Hän ehdottaa, että käymme Lahden suurmäen, ”Betonin”, lähtöpuomilla. Se on tarjous, josta ei voi kieltäytyä.
Niinpä pian istun Kokkosen vieressä rätisevässä tuolihississä, joka kuljettaa meitä korkealla mäkihyppykatsomon yläpuolella kohti hyppytornia.
Siinä me kökimme, kaksi viiksekästä miestä. Toinen on hypännyt elämässään tuhansia ja tuhansia hyppyjä, kilpaillut Oberstdorfissa, Garmisch-Partenkirchenissä, Innsbruckissa ja Bischoshofenissa, kokenut olympialaiset ja maailmanmestaruuskisat, noussut palkintopalleille ja nähnyt vierestä Matti Nykäsen sekoilut, Toni Niemisen nopean läpimurron ja yhtä nopean hiipumisen sekä monia keskinkertaisia hyppääjiä, joiden nimiä ei ikinä mainittu muualla kuin maakuntalehtien urheilusivujen pienellä präntätyissä tulosluetteloissa.
Toinen on elänyt tuon kaiken vain mielikuvituksessaan. Silti meitä yhdistää jokin. Kokkonen vaikuttaa nimittäin allekirjoittavan teesini mäkihyppykulttuurin murroksesta, ainakin osittain:
”Lentomäen MM-kisoissa hyppääjillä oli tornissa nahkasohvat missä odotella. Kohta niillä on varmaan föönitkin. Ja meikkauspöytä. Toista se oli ennen. Tossa K90-mäessä ei ollut ylhäällä minkäänlaista tuulensuojaa, ja sinne joutuu vieläkin kipuamaan jalan”, hän sanoo.
Nyt seisomme ylhäällä lähtöpuomin vieressä. Vatsanpohjasta kouraisee. Pudotusta maahan on 73 metriä.
Tiirailen alas tyhjään mäkimonttuun. Siellä minäkin olen vuonna 1989 hurrannut nenä räässä Jari Puikkosen kultamitalille. Näen portaat, joilla anelin nimmareita sekä välinevaraston, jonne Pavel Ploc minut vei ja jossa hän laittoi Mike Hollandin ruotuun. Kauempana näen Karpalon K15-mäen, josta minun ei äsken annettu hypätä – ja josta en olisi uskaltanut hypätä, vaikka olisi annetukin. Käännän katseeni pois.
Suurmäen äkkijyrkkää vauhtimäkeä en uskalla kuin vilkaista. Kuvittelen miltä tuntuu syöksyä siihen sadan kilometrin tuntivauhdilla, ponnistaa kaikilla voimillaan, ottaa vastaan ilmanvastuksen raju töytäisy ja liitää sitten ilmassa 130 metrin havutuksille.
Nostan hattua Pentti Kokkoselle ja kaikille muille, jotka tuohon jäiseen ränniin ovat itsensä työntäneet, oli heidän hyppyhaalarinsa väri sitten mikä tahansa. Ja ehkä pystyssä pysytyn hypyn jälkeen voi vähän hymyilläkin.
Ehkä.
Vähän.
