Olen vankilassa, ajattelee Raija Kauranen huomatessaan, että ikkunassa on ristikko. Tosiasiassa hän on terveyskeskuksen vuodeosastolla, mutta syyllisyys painaa häntä niin, että hän kokee vankilaan joutumisen olevan hänelle sopiva rangaistus. Miten hän on voinut tehdä pahaa lapselleen? Mikä ihme häneen iski?

Raijalla oli tarkoitus vain torua ja korkeintaan tukistaa lasta. Kun hän tarttui lapsen tukkaan, hän ei osannutkaan päästää irti. Vasta kun hänen oma äitinsä hätääntyneenä pyysi lopettamaan, Raija irrotti otteensa.

– Säikähdin ja tajusin menneeni liian pitkälle. En vastustellut, kun äitini sanoi, että minun pitäisi hakea apua, Raija muistelee vuoden 1999 vappuaaton tapahtumia.

Tukkapöllyä saanut esikoinen oli kaksivuotias. Kuopus oli syntynyt kolme kuukautta sitten. Synnytyksen jälkeen Raija oli tuntenut itsensä alakuloiseksi, itkuiseksi ja uupuneeksi.

Raija oli itkuinen myös mennessään heti vapun jälkeen terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Tämä passitti hänet osastolle lepäämään. Kun psykiatri kävi jututtamassa Raijaa, diagnoosiksi kirjattiin synnytyksen jälkeinen masennus.

Kahden viikon kuluttua Raija kotiutettiin osaston tilanahtauden takia. Heti samana päivänä hän käyttäytyi jälleen aggressiivisesti esikoistaan kohtaan. Samanaikaisesti Raijan silmissä välähteli kuvia hänen omasta lapsuudestaan: isäpuoli oli kurittanut häntä fyysisesti, ja hän oli yrittänyt puolustautua.

– Aggressiivinen käytös johtui sisääni padotusta vihasta, vaikka en sitä vielä tuolloin ymmärtänyt.

Raijan ystävä vei hänet saman lääkärin luo, jonka kanssa hän oli asioinut kaksi viikkoa aiemmin. Raija sai lähetteen psykiatriseen sairaalahoitoon. Hän vietti sairaalassa 2,5 kuukautta, ja diagnoosi tarkentui lapsivuodepsykoosiksi ja syväksi masennukseksi.

– Jälkikäteen psykoosista ei muista oikein mitään, vain joitakin yksittäisiä hetkiä. Pahimmat olotilat pyyhkiytyvät pois.

Raijaa hoidettiin antipsykoottisilla lääkkeillä. Hän myös keskusteli päivittäin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja hänelle opetettiin vihanhallintakeinoja. Nehän olivat häneltä selvästi hukassa.

– Purin sisälläni vellovia vihan tunteita esimerkiksi repimällä sanomalehtiä. Hyödyin myös siitä, että piirsin tunteitani paperille ilmaisten ajatuksiani eri väreillä.

Ikävä lapsia kohtaan riipi rintaa, mutta koska Raijan vointi oli huono, kuopus oli sairaalajakson aikana vain kerran hänen hoidossaan ja silloinkin valvotusti. Sairaalasta päästyään Raija harjoitteli arkea vauvan kanssa ensikodissa.

– Pelkäsin pitkään, että käyttäytyisin taas väkivaltaisesti. En luottanut itseeni ja koin epäonnistuneeni äitinä.

Kun Raija itse oli lapsi, hän eli pelon vallassa. Raijaa kiusattiin koulussa, koska hänen isänsä oli hänen äitiään 31 vuotta vanhempi. Muut lapset väittivät, että isä oli hänen ukkinsa. Isä oli dementoitunut ja asui viimeiset vuotensa vanhainkodissa.

– Suhde isääni jäi hauraaksi. Muistan hänestä vain satunnaisia hetkiä, esimerkiksi kun veimme siskoni kanssa vanhainkotiin kahvia ja pullaa ja keräsimme matkalla kukkia.

Kiusaamiseen kuului myös tönimistä ja lumipalloilla heittelemistä. Raija alkoi oirehtia pyörtyilemällä.

– Minulta otettiin aivosähkökäyrä, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Lääkäri totesi, että lapsi pelkää niin, että hän unohtaa hengittää. Kiusaaminen loppui lopulta, kun äitini puuttui asiaan. Sen jälkeen olin ilmaa kiusaajilleni.

Vaikka tilanne koulussa parani, kotona asiat olivat huonosti. Raijan vanhempien liitto oli päättynyt eroon, ja äiti oli mennyt uusiin naimisiin. Isäpuoli käytti alkoholia ja oli väkivaltainen. Raija tunsi olonsa uhatuksi ja turvattomaksi. Kun hän oli 17-vuotias, isäpuoli raiskasi hänet.

– En puhunut tapahtuneesta kellekään. Yritin sulkea sen pois myös omasta mielestäni. Se oli minun tapani selviytyä.

Lapsivuodepsykoosin aikana raiskaus palasi filminauhan tavoin Raijan mieleen. Hänen silmissään pyöri etenkin kaktus, jonka hän näki tapahtumahetkellä.

– Tukahdutin muiston raiskatuksi tulemisesta 12 vuotta. Nyt kerroin tapahtuneesta myös äidilleni. Hän ei yllättynyt, sillä hän oli tiedostanut, että näin oli voinut käydä.

Raija alkoi käydä läpi muitakin lapsuuden traumojaan terapiassa. Tästä oli hänelle suurta hyötyä.

– Olin aina varonut riitatilanteita ja alistunut, mutta terapian ansiosta tajusin, että minulla oli myös oma tahto. Oivalsin myös, että suhde äitiini oli ollut liiankin symbioottinen. Kasvoin lapsena häneen kiinni, ja minun oli vaikea irrottautua hänestä. Kohdistin aikuisenakin häneen enemmän huomiota kuin itseeni ja puolisooni.

Lääkehoidosta ja terapiasta huolimatta Raijan mieliala ei ollut vakaa. Kaikki oireet eivät selittyneet masennuksella.

– Välillä olin kovinkin touhukas. Tein useita asioita samanaikaisesti, mutta kaikki jäi kesken. Ajatukseni vilistivät villisti ja hyppivät ideasta toiseen. En pystynyt keskittymään mihinkään.

Lopulta Raija kääntyi yksityisen psykiatrin puoleen. Tämä teki diagnoosin saman tien: kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaihe. Sittemmin Raija sai myös tietää, että lapsivuodepsykoosi voi ennakoida kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

– Olihan se valtava järkytys kuulla sairastavansa pitkäaikaissairautta, josta ei pääse koskaan eroon.

Seuraavat vuodet olivat kuitenkin kohtalaisen hyviä, vaikka Raija joutui luopumaan työstään fysioterapeuttiyrittäjänä. Sen jälkeen hän oli työkokeiluissa, kunnes hänen oli pakko todeta, että sairastuminen oli vienyt työkyvyn.

– Työstä luopuminen oli niin kipeä asia, että jos kollega tuli minua vastaan, siirryin kadun toiselle puolelle. En halunnut kohdata häntä.

Kului kuusi vuotta ilman yhtäkään sairaalajaksoa. Sitten mania iski päälle rajuna, ja Raija joutui osastolle. Kun hän palasi kotiin, hänen miehensä ilmoitti tahtovansa erota.

– Mieheni oli kuvitellut terapian parantavan minut. Kun hän tajusi, ettei tautini ollut parannettavissa, hän totesi, ettei tahdo olla osallisena tällaiseen elämään.

Ero oli Raijalle sokki, ja hän joutui takaisin sairaalahoitoon. Osa Raijan ystävistä oli sitä mieltä, ettei hän ”selviäisi enää elämälle” tai ainakaan tulisi toimeen yksin.

– Oli selvää, että lapset jäivät isälleen. Hänhän oli aina ollut isä sataprosenttisesti. Minun oli vaikea hyväksyä asiaa, mutta tiesin sen olevan lapsille parasta.

Eron yhteydessä Raijalle määrättiin edunvalvoja, joka hoitaa hänen raha-asiansa edelleenkin. Raijan lääkäri ja asianajaja uskoivat, ettei hän osaisi pitää erossa puoliaan.

– Ensireaktioni oli, että voiko tämä olla totta. Eikö minulla ole enää kykyä hoitaa asioita? Nykyisin ratkaisu tuntuu hyvältä. Eipähän ole paineita, riittävätkö rahat vai eivät. Stressiä on vähemmän, mikä on minulle hyväksi. Joskus tosin harmittaa, etten pysty tekemään heräteostoksia, vaan minun täytyy perustella jokainen hankintani edunvalvojalle.

Ulkopuolisten epäilyistä huolimatta Raija selviytyi elämästä eron jälkeen yllättävän hyvin. Hän löysi vuokra-asunnon ja alkoi tavata lapsiaan viikonloppuisin.

Neljä vuotta sitten hän kuitenkin romahti. Romahdusta edelsi kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso, jossa mania- ja masennusoireita oli päällekkäin. Unettomuus laukaisi psykoosin.

Psykoosissa Raija koki synnyttävänsä lapsensa uudestaan. Kohdun avautumisvaihetta muistuttavat kivut kestivät kaksi vuorokautta. Raija kärvisteli polvillaan lattialla sängyn vieressä vapisten.

– Lähetin uskoville ystävilleni tekstiviestitse rukouspyyntöjä. Yksi ystävä vei minut sairaalaan ja totesi, etten ollut enää tolkuissani.

Raija oli sairaalassa kaksi kuukautta. Sen jälkeen hän oli tehostetussa kotihoidossa.

– Psykoosin jälkeen elämä on arjen opettelua. En osannut edes käyttää pankkiautomaattia.

Psykoosista toivuttuaan Raija on voinut pääsääntöisesti hyvin. Viime kesänä hänellä oli maniaoireita, mutta ne saatiin hallintaan lääkitystä lisäämällä.

– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osasin reagoida kasvavaan levottomuuteen ja uniongelmiin ajoissa ja hakeuduin heti päivystävälle psykiatrille. Selvisin romahtamatta myös äitini kuolemasta joitakin kuukausia sitten.

Raija kiittää saamaansa hoitoa hyväksi. Hän sanoo sitoutuneensa lääkehoitoon ja suhtautuvansa sairaalajaksoihin opintomatkoina, olkoonkin, että ne ovat olleet rankkoja. Hänellä on ollut aina sairaalassa itsetuhoisia ajatuksia: kuolema on tuntunut ainoalta tavalta päästä eroon kärsimyksestä. Raija ei ole kuitenkaan koskaan yrittänyt vahingoittaa itseään.

– Käyn yhä kerran kuussa psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, ja mielialaani seurataan tarkasti. Tarkkailen itsekin itseäni päivittäin. Pidän kirjaa tekemisistäni, kuten siitä, montako tuntia nukun, mitä tunnen ja olenko liikkunut. Näin pystyn jälkikäteen näkemään, miksi sairaus on lähtenyt oireilemaan ja missä kunnossa olen ollut.

Välit lapsiin ovat kunnossa, ja Raija viettää viikonloput heidän kanssaan. Arkea rytmittää työ kokemusasiantuntijana: Raija käy kertomassa tarinaansa terveydenhuollon opiskelijoille ja työntekijöille.

Raija hakeutui vertaistuen pariin jo vuonna 2000 kotikaupunkinsa Jyväskylän Suvimäen Klubitalolla. Hän kävi myös Mieli keinussa -vertaistukiryhmässä, jossa oivalsi, että hänelläkin voisi olla jotain annettavaa. Parhaillaan hän on kokemusasiantuntijakoulutuksessa.

– Vertaistuella on suuri merkitys. On helpompaa hyväksyä oma sairautensa, kun tietää, että muillakin on samoja ongelmia.

Vapaaseurakuntaan kuuluva Raija on saanut voimaa myös uskostaan. Sen kautta hän on pystynyt antamaan anteeksi itselleen ja muille.

– Usko on kantanut minut vaikean yli. En ole ollut yksin, vaan minulla on ollut suojelus ja ystävät rinnallani. Ja vaikka minulle tapahtunut kipeitä asioita, minulla on ollut hyvä elämä.

Elämä on yhä päivästä toiseen selviytymistä. Unelmia ja toiveita 45-vuotiaalla Raijalla ei ole.

– Minulle riittää, että voin illalla todeta, että tänään oli hyvä päivä. Elin monta vuotta menneessä ja nyt otan kaiken irti tästä päivästä.

Valtaosa vastasynnyttäneistä äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia, kuten alakuloisuutta ja itkuisuutta. Tällaista tilaa kutsutaan baby bluesiksi. Yleensä oireet menevät itsestään ohi.

Synnytyksen jälkeinen masennus sen sijaan on hoitoa vaativa sairaus, johon sairastuu 10–20 prosenttia synnyttäjistä. Oireita ovat muun muassa jatkuva alakuloisuus, univaikeudet ja muutokset ruokahalussa. Äidin on myös vaikea nauttia mistään, edes vauvastaan. Tämä aiheuttaa hänessä syyllisyyttä.

– Synnytysmasennukselle altistavat tekijät ovat biologisia, psykologisia ja sosiaalisia. Taustalla on siis hormonitoiminnan muutoksia ja synnytyksen tuoma iso elämänmuutos, kertoo psykiatrian erikoislääkäri Antti-Jussi Ämmälä.

Yhdelle tuhannesta äidistä kehittyy lapsivuodepsykoosi. Se on ehdottomasti hoitoa vaativa vakava sairaus. Sitä edeltää syvä masennus tai ylitouhukas olo. Tyypillisiä oireita ovat unen tarpeen väheneminen, levottomuus, ajatusten ja puheen tulva sekä ärtyneisyys. Lopulta todellisuudentaju heikkenee.

– Tila on vaarallinen sekä äidille että lapselle, mutta vain harvoin se johtaa lapsen surmaamiseen. Tosin tapaukset nousevat otsikoihin, minkä vuoksi lapsivuodepsykoosista ei rohjeta puhua. Suurin riski on tosiasiassa se, että lapsen turvallisuus jää taka-alalle. Tästä voi seurata vahinkoja, joita ei normaalisti sattuisi.

Lapsivuodepsykoosin taustalla on usein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka raskaus saa puhkeamaan. Myös jo todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, tasapainossakin oleva, lisää lapsivuodepsykoosin riskiä. Lisäriskitekijöitä ovat synnytyksen pitkä kesto, synnytyksen ajoittuminen yöaikaan ja univaje.

– Hyvä hoito on tärkeää, koska lievimmilläänkin lapsivuodepsykoosia sairastavan toimintakyky romahtaa. Hoitamattomana psykoosi voi jatkua pitkään.

Hoidossa käytetään samoja lääkkeitä kuin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Lääkkeiden sopivuus imetysaikaan on otettava huomioon.

– Joskus lapsi on pantava pulloruokintaan, jotta äiti saadaan hyvään kuntoon. Se on vauvan voinnin kannalta tärkeintä.

Synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi voivat uusia seuraavan raskauden myötä. Uusimista voidaan ehkäistä seuraamalla riskiryhmiin kuuluvia potilaita tiiviisti. Tarvittaessa harkitaan ehkäisevää lääkitystä.

Myös isillä on riski masentua synnytyksen jälkeen. Masennus johtuu mullistavasta elämäntilanteesta, muuttuneista rooleista ja tulevaisuuden odotuksista.

– Arviolta joka kymmenes isä sairastuu masennukseen synnytyksen jälkeen, siis huomattavasti useammin kuin muulloin.