Pispalaan tästä mennään, ei tässä nyt kuolla keritä. Näin toteaa talon vieras vanhuuden vaivojaan päivittelevälle isoäidille Lauri Viidan romaanissa Moreeni. Sen jälkeen mummo heltyy muistelemaan kuinka nuorena tyttönä saapui ensi kertaa Tampereelle jalka­patikassa Pispalan harjun poikki ja näki ihmeellisen auringonnousun.

Soraharju jakaa Pispalan kaupunginosaa kohoten kahden järven välissä kuin valtava kalan evä. Harju on myös tärkein syy siihen, että korttelit näyttävät kaavoitetun kaupungin sijaan tilkuista kootulta täkiltä. Rakennuksia on noussut jyrkille rinteille minne vain on voinut rakentaa – ja sinnekin minne ei ole voinut.

Viime vuosisadan puoliväliin saakka Pispala oli työläiskaupunginosa, melkein slummi sahojen ja tehtaiden takana. Kuten moni vastaava paikka maailmalla, se on noussut arvossa, ja nyt alueen vanhat puutalot ovat haluttuja koteja.

Samalla Pispala on kätevän pienenä ja silti hurmaavan sokkelomaisena mainio kohde muutaman päivän kotimaanmatkalle. Päätämme aloittaa tutustumisen lyhyellä kävelyllä. Vielä parin tunnin päästäkään emme ole osuneet kahdesti samalle kadulle.

Kirjailija Lauri Viita syntyi ja vietti lapsuutensa Pispalassa. Viidan varhaisvaiheet on museoitu hänen synnyinkotiinsa (Portaanpää 8). Kesäviikonloppuisin avoinna oleva museo on myös oiva paikka kurkistaa alueen historiaan ja siihen, kuinka täällä ennen elettiin.

Talossa kaikki vaikuttaa pieneltä, kuin ihmiset olisivat sata vuotta sitten olleet metrin mittaisia. Keittiö on pelkkä komero, olohuoneessa on sentään vähän enemmän tilaa. Pyykkinuoralla riippuu kerrasto – aivan kuin asukkaat saattaisivat palata minä hetkenä hyvänsä.

Monet Pispalan nykyisetkin kodit ovat peräisin noilta ajoilta. Kaupunginosan puutaloissa on yleensä useita asuntoja, nurkissaan kaakeliuunit ja keittiöissä puuhellat. Pispalassa ei ole hotelleja, mutta matkailijat voivat yöpyä muutamissa näistä idyllisistä taloista. Niiden huoneita on vuokralla esimerkiksi Airbnb:n kautta.

Kesäisin pidetään joitakin tapahtumia, joissa vieraskin pääsee aistimaan Pispalan talojen ja pihojen tunnelmaa. Esimerkiksi Rakennuskulttuurikeskus Piirun kunnostamalla talolla on järjestetty pihatansseja, ja elokuussa on pidetty Pispalan pihakirppis, jossa asukkaat tuovat pihoille tavaroita myytäviksi.

Joka puolella Pispalaa näkyy merkkejä seudun työläis­historiasta. Harjun pohjoisrinteessä kohoaa ikoninen haulitorni, entisen haulitehtaan ainoa pystyyn jäänyt osa. Yli satavuotias torni pääsi vuosien varrella huonoon jamaan, mutta se kunnostettiin viime vuonna. Hauli­tornin juurella toiminut, sittemmin autioitunut tulitikku­tehdas oli takavuosina urbaanien löytöretkeilijöiden suosikki­kohteita Suomessa, mutta sinne ei enää ole pääsyä.

Rosoista puolta Pispalasta edustaa myös kaupunginosan länsipäässä kulkeva uittotunneli. Se rakennettiin 1960-luvulla tukkien uittamiseen Näsijärven ja Pyhäjärven välillä, mutta tunnelia ei koskaan otettu käyttöön. Jokunen vuosi sitten siitä tehtiin lopulta kävely- ja pyöräreitti.

Tunnelireitti on helpoin tapa kulkea Pispalan harjun puolelta toiselle. Betoniputkessa tuntuu kuin olisi valtavassa viemärirummussa, mutta onneksi valo kajastaa jo toisesta päästä. Tunnelin Näsijärven puolella toimii kesäkahvila.

”Ai että mitä nähtävää täällä on?” toistaa Eveliina, joka on asunut puutalossa Pispalan portaiden juurella yli kaksi­kymmentä vuotta. ”No Pispala.”

Kaupunginosan lumo on sen kokonaisuudessa. Siinä, että kävijä voi harhailla ilman sen kummempia suunnitelmia pienillä kaduilla ja hiekkateillä. Tietenkin tulee astella myös harjun kuuluisilla portailla, joilla saa aika ajoin väistellä porras­treeniä tekeviä urheilijoita ja järveltä palaavia kalastajia.

Kerroksisuus on Pispalan määräävin piirre. Talot on pykätty rinteeseen niin, että nopealla silmäyksellä ne näyttävät kiipeilevän toistensa päällä. Arkkitehtuurissa taas erottuvat kunkin aikakauden tyylit puutölleistä elementtitaloihin. Pispala on nykyään entistä mosaiikkimaisempi, mutta oudolla tavalla rakennukset tulevat toimeen keskenään.

Myös ihmiset luovat oman, yhteiskunnallisen kirjonsa. ­Pispalassa asuu esimerkiksi vauraita kiinteistösijoittajia, joiden talojen ikkunalaudalla komeilee elegantteja purje­veneiden pienoismalleja. On kommuunin pihalla Gambinaa kippailevia boheemeja, joiden koiran nimi on Chico. He kaikki sopivat erityylisten talojen lailla näiden korttelien sallivaan ilmapiiriin.

Punk-henkinen nykytaidekeskus Hirvitalo (Hirvikatu 10) kohoaa vaihtoehtoisuuden maamerkkinä Pispalan laidalla. Samalla kadulla Tahmelan uimarannan tuntumassa sijaitseva Tahmelan huvila (Uramonkatu 9) taas edustaa alueen huvila­historiaa. Enää se ei prameile suljettujen ovien takana vaan toimii kaikille avoimena kylätalona, jossa on kahvila, taidenäyttelyitä ja kesäviikonloppuisin pihakirppis.

Rakennusten lomassa levittäytyy monenlaista vehreyttä. On kesäkukkien ja kypsien omenien kirjavoittamia viidakoituneita siirtolapuutarhoja kätkettyine soppineen. On kuivan soramaan jylhiä mäntyjä sekä pieniä metsiköitä, joita siksakit­tavat kapeat polut.

Mikään ei ole täällä ihan viimeisen päälle mutta ei myöskään heitteillä. Pispala on kuin hiukan kuriton keski-iän ylittänyt kaveri, joka ei suostu taipumaan ikänsä edellyttämiin normeihin.

Kipuamme kaupunginosan korkeimmalle kohdalle Pyykkimettän puistoon. Kun harjulta avautuva maisema näkyy alemmilta kaduilta välähdyksittäin, täältä se paljastuu kokonaan. Kesä levittäytyy pitkin Pyhäjärven selkää, saaret on kuin pudoteltu kimalluksen keskelle.

Näkymästä nauttii penkillä myös harjun laelle pyöränsä pysäköinyt Jari. Hän kertoo asuvansa Itä-Tampereella mutta tekevänsä usein Pyhäjärven pyörälenkin – nykyään sähköpyörällä, ettei tarvitse polkea itseään näännyksiin Pispalan rinteillä. Jari kaataa termoksesta kahvia kuksaansa ja muistelee, kuinka Pispala vielä 1960-luvulla oli vaarallinen paikka, jota lapset pelkäsivät. Talot olivat murjuja, monissa majaili ­laitapuolen kulkijoita. Samalla alue kuitenkin kiehtoi.

Nyt kaikki on toisin, Jari vakuuttaa, ja kertoo tuovansa Tampereen-vieraansa usein Pispalaa katsomaan. Ja asuuhan täällä Mikko Alatalokin!

Jari ruuvaa termoksen kiinni ja kiitämme häntä juttu­tuokiosta. Lähtiessämme hän vielä huikkaa leveällä Tampereen murteella: ”Jaa Mondoonko tää tulee?”

Siihenpä juuri.

Matkalla alas Pispalan valtatien varteen pysähdymme jututtamaan vielä toista paikallista. Mies istuskelee ­puutalon kiviportailla sätkä suupielessä ja paperipinkka kädessä.

Hän on ohjaaja ja kirjailija Juha Hurme, joka tekee viimeisiä silauksia uuteen näytelmäänsä. Hurmeella on täällä Pispalassa työhuone. Mitä hän tuumii kaupunginosasta?

”Kuule, tää ei oo hassumpi paikka, ovelalla tavalla kylä keskustassa”, Hurme toteaa. ”Tosi makee mesta.”

Valkeaksi rapattu massiivinen uuni on vanha mutta sisukas. Vettä ei heitetä kiukaalle vaan kaadetaan luukusta sisään. Höyry kietoo yläparvella kyyhöttävät vaalean­punaiset vartalot, kuuluu autuasta ähinää ja läiskettä.

Rajaportin sauna (Pispalan valtatie 9) on hyvästä syystä Pispalan kulttipaikka. Yli sata vuotta sitten rakennetussa puutalossa lämpenee Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva yleinen sauna. Paikka on tavallisesti auki neljänä päivänä viikossa iltaan saakka, ja heti saunan kyljessä sijaitsee kahvila terasseineen.

Vieraat toivotetaan Rajaportissa lämpimästi tervetulleiksi lauteille – kenties vähän liiankin lämpimästi, sillä tuntuu, että meille heitetään tavallista suurempi kauhallinen kuin testiksi. Korvalehtiä kuumottaa, mutta kehtaako sitä muka painua kumaraan? Ei täällä turhaan istu myös saunahatun käyttäjiä. Saunomisen jälkeen kylpijät höyryävät saunan sisäpihalla, humalaköynnöksen vehreässä varjossa.

Myös Pispalan ravintolat ja baarit flirttailevat kaupungin­osan työläishistorian kanssa, vaikka ne eivät aivan Raja­portin ikäisiä olekaan.

Pispalan Pulteri (Pispalan valtatie 23) on vuonna 1968 perustettu konstailemattoman juureva ruoka- ja juomapaikka, ja Vaakon nakki (Pispalan valtatie 37) taas on legendaarinen grilli­kioski, joka aloitti toimintansa 1962. Sen verran myönnytyksiä nykyajalle Vaakko on tehnyt, että grillin annoksia saa vegeversioina. Seitania sisältävät Puunhalaaja ja Haulitornin kapsalon -nimiset annokset ovat jo moderneja klassikoita. Alkuillasta, auringon painuessa harjun Pyhäjärven puolelle, grillin eteen muodostuu jonoa.

Vaakon nakin vieressä Pispalan valtatien varressa toimii Vastavirta, joka perustettiin viitisentoista vuotta sitten talkoo­voimin entiseen kodinkoneputiikkiin. Se tunnetaan yhä yhtenä Suomen parhaista vaihtoehtomusiikin klubeista. Pakkohan meidänkin on Vastavirrassa ottaa lasilliset Gambinaa, kun näimme paikallisten sitä aiemmin siemailevan.

Viikonloppuaamuun saa puhtia Cafe Pispalasta (Pispan­katu 30), joka sijaitsee kaupunginosan keskeisellä mutta silti mukavan rauhallisella paikalla. Amerikkalaistyylisestä brunssista tekee vielä paremman se, että tarjoilu alkaa jo puoli kymmeneltä eikä vasta puoliltapäivin, kuten usein Suomessa. Ei yllätä, että jokunen vuosi sitten Cafe Pispalan brunssi valittiin kaupungin parhaaksi.

Aurinko kohoaa harjun ylle valaisten aamukasteiset portaat. Isoisä laskeutuu rappusia lapsenlapsensa kanssa, vierellään raidallinen kissa, joka mielii kyhnyttää kylkeään kaksikon jalkoja vasten. Taustalla säihkyy Näsi­järven sini.

Kalteva valo värjää puutalojen seinät nostalgisen kesäisiksi. Luojan palikkaleikki, kirjailija Viita kuvasi paikkaa aikoinaan. Samanlainen talojen tilkkutäkki Pispala on edelleen ja tulee vastakin olemaan.