Kerrankin olen kokemusasian­tuntija, en vain asiantuntija. Toimin omaishoitajana yli seitsemän vuotta. Erään suuren kaupungin sosiaalijohtaja kysyi minulta kerran tuona aikana: kenen elämää elät? Tuo kysymys pysäytti, koska olin siihen asti aina kertonut, miten meillä menee ja miten mieheni voi. Oivalsin, että minun on osattava irrottautua ja tehdä sellaisia asioita, jotka ruokkivat minua. Siten olisin myös omaishoitajana käyttökelpoisempi. Tämä mursi ”pitää olla aina paikalla” -myytin.

Toisen myytin purku tapahtui käytännössä. Me omaishoitajat valitamme herkästi työn raskautta. Raskastahan se on, mutta arjessa tapahtuu paljon myös mukavia asioita. Siivosimme: minä imuroin, ja mieheni rollaattoreineen kulki perässä pölyhuiska kädessä. Äitini valokuvan kohdalla kuulin tokaisun: ”Lempi, suljehan silmäsi. Pyyhin nyt sinusta pölyt.”

Omaishoitajan arkeen kuuluu paljon tärkeitä rutiineja, jotka lisäävät turvallisuutta ja rakentavat päivää. Omaishoitajalla on vastuu asioiden tapahtumisesta. On kuitenkin virhe ottaa hoidettavalta liikaa asioita hoitoonsa. Kumpi muistaa ja hoitaa lääkärissäkäynnit, rokotukset ja syntymäpäivät? Mitä enemmän hoitaja ottaa vastuuta asioista, sitä vähemmän hoidettava muistaa niitä. Kun lääkäri kysyi mieheltäni, miksi olette täällä, hän vastasi, ettei hänen tarvitse muistaa, koska on tuo sihteeri – ja viittasi minuun. Hänellä ei ollut mitään käsitystä, miksi olimme lääkärin luona.

Omaishoitajan on oltava ikään kuin päivystäjän roolissa, valmiina hoitamaan lähes mitä tahansa ja milloin vain. Öiset heräämiset koettelevat, samoin aina kiinni oleminen. Omaishoitaja voi luovuttaa oman elämänsä kokonaan toisen hoitamiseen, mutta vähitellen tähän väsyy. Jaksaminen toki vaihtelee sen mukaan, saako hoitaja esimerkiksi viralliset vapaapäivät tai edes 2–3 tunnin vapaa-ajan silloin tällöin. Tällöinkin omaishoitaja hälytetään, jos jotakin sattuu. Vähitellen omaishoitajan on haettava keskustelukumppaneita, vaikka arkiasioita jaetaankin yhä kotona.

Olen miettinyt monesti, onko omaishoidossa olevan vaikeampi saada palvelukotipaikkaa, koska kotona on kuitenkin hoitaja. Kotihoidon tehtävät on rajattu aika tarkoin. Mielestäni tässä kaivattaisiin tuuletusta ja järkevöittämistä. Samoin uudet tekniset ratkaisut sopivat joillekin, mutta eivät kaikille.

Pahinta lienee, jos omaiset ovat erimielisiä hoidosta. Lisäksi edelleen odotetaan, että naiset ryhtyvät vanhempiensa pääasiallisiksi hoitajiksi. Omaishoidossa tapahtuu myös paljon asioita, joista ei kerrota. Omaishoitaja ei halua nolata hoidettavaa tai kehtaa kertoa lapsillekaan kokonaistilannetta. On vaativaa vastata kaikesta yksin. Onneksi on omaishoitajien ryhmiä, ja muutakin tukea saa.

On kai turha puhua omaishoitajan palkasta. Se voi olla joillekin tärkeä lisä, mutta useimmiten palkka on niin pieni, että verotuksen jälkeen tekee melkein ilmaistyötä, ainakin jos vertaa palvelukotien hintoihin. Omaiset ovat suuri voimavara vanhusten ja vammaisten hoidossa, mutta ansaittua kunnioitusta ei juuri jaeta kuin juhlapuheissa. Omaishoitajien aito tukeminen estäisi väsymistä ja vähentäisi hoitopaikkojen tarvetta. Tämä tiedetään, mutta kuka toteuttaisi sen arjessa? Uusi soteko virkamiehineen?

Kirjoittaja on psykologi ja eläkeläinen