Minna-Maaria Sipilä: ”Elämä on lahja”
Minna-Maaria Sipilä on kokenut raskaita menetyksiä. Äidin varhainen dementoituminen aiheutti hengellisen kriisin. Lapsen menehtyminen taas opetti, ettei ole oikeaa tapaa surra. Katkeruudelle hän ei anna sijaa.
Minna-Maaria Sipilä, 58, kattaa pöytään itse tekemäänsä, juureen leivottua leipää. Isoista ikkunoista avautuva merimaisema on kuin taulu.
Minna-Maaria ja Juha Sipilä muuttivat Kempeleestä Sipooseen neljä vuotta sitten, kun Juha oli vielä kansanedustaja.
”Kun tulimme katsomaan tätä taloa ensimmäisen kerran, ikkunoista avautuva valo ihastutti”, sanoo Minna-Maaria.
Pohjoisessa varttuneelle ei sopeutuminen Suomenlahden rannalle ollut aivan helppoa.
”Musiikki on aina ollut minulle tärkeää. Ennen kuin olohuoneessa oli yhtäkään huonekalua, Juha asensi minulle kaiuttimet ja äänentoistolaitteen. Seisoin keskellä tyhjää huonetta ja kuuntelin Chisun esittämää Mun koti ei oo täällä -laulua. Kuuntelin ja itkin”, Minna-Maaria hymähtää.
Kun hän oli asunut kaksi vuotta Sipoossa, tuttavat kysyivät, oliko hän kotiutunut.
”Vastasin, että en ole kotiutunut, mutta olen sopeutunut. Kolmen vuoden kuluttua aloin kotiutua.”
Sopeutumisessa auttoivat kivat ja ystävälliset naapurit. Muutosta huolimatta vanha ystäväpiirikin on pysynyt samana. Minna-Maaria on edelleen jatkuvasti tekemisissä nuoruusajan ystäviensä kanssa.
”Olen pohtijaluonne, ja viihdyn hyvin myös yksin. Välillä suorastaan tarvitsen yksinäisyyttä. Juhalla on paljon menoja, mutta en kärsi siitä. Musiikki riittää kaveriksi.”
”Olen pohtijaluonne, ja viihdyn hyvin myös yksin. Välillä suorastaan tarvitsen yksinäisyyttä.Minna-Maaria Sipilä
Julkisuuden valokeilaan
Kun Juha Sipilästä tuli pääministeri, virka toi mukanaan Kesärannan asunnon.
”Siellä on helppo kestitä vieraita. Sipoon-koti on kuin linnake, jossa saa olla rauhassa. Työhuoneeni sijaitsee alakerrassa, joten saan hyötyliikuntaa, kun juoksen portaita edestakaisin.”
Pääministerin vaimona Minna-Maaria Sipilä on joutunut julkisuuden valokeilaan.
”Sopeutuminen ei ole ollut helppoa, kun kaikki mitä teen, on kuin suurennuslasin alla”, Minna-Maaria tunnustaa.
Hän osallistuu Kempeleessä kunnallispolitiikkaan, mutta se on hänen mukaansa aivan erilaista kuin valtakunnan politiikka.
”On selvää, että olen Juhan tukena siellä missä pitääkin, enkä ole liiemmin kokenut negatiivisia tunteita roolistani. Oman reviirini rajoista pidän kuitenkin tiukasti kiinni.”
Minna-Maaria edustaa miehensä rinnalla silloin, kun sitä toivotaan. Hän sanoo, ettei tilaisuuksissa keskustella kovin syvällisiä, mutta hän toivoo voivansa olemuksellaan välittää positiivista ilmapiiriä.
”Tunneviesti on mielestäni joskus jopa tärkeämpi kuin keskustelun sisältö. Onko jollain ihmisellä lähelläni hyvä olla vai ei? Jos voin jollain tavoin lievittää jonkun pahaa oloa, se on hieno juttu.”
Pääministeriä hutkitaan usein lehdissä.
”Eihän se tunnu hyvältä. Kärsin Juhan puolesta. Tunnen hänet ja tiedän, miten korkea moraali hänellä on. Jos julkaistaan faktoihin perustumattomia juttuja, joilla halutaan vaan houkutella lisää lukijoita, se tuntuu pahalta.”
Toisaalta Minna-Maaria on ymmärtänyt, että edellisilläkin pääministereillä on ollut sama risti kannettavanaan. Nyt lisänä on vilkas sosiaalinen media.
”On järkyttävää, mitä siellä voidaan ihmisistä kirjoittaa. Jos pahimmat kommentoijat istuisivat kohteensa kanssa samassa pöydässä, sanoisivatko he samat asiat silmästä silmään? En usko”, Minna-Maaria Sipilä toteaa.
Lämmin perhe
Pariskunnalla on viisi lasta, neljä poikaa ja tytär. Minna-Maarialla ja Juhalla on myös kuusi lastenlasta.
Minna-Maaria Sipilä kuvailee parisuhdettaan sanoilla tiivis ja lämmin. Kesälomaa he viettivät yhdessä kolmisen viikkoa. Se kului mökillä, jossa Juha järjesti ajatuksiaan puuhaamalla koko ajan kaikenlaista käsillään.
Minna-Maaria puhuu miehestään hyvin arvostavaan sävyyn.
”Juha ei ole haihattelija tai haaveksija, vaan käytännön ihminen. Hänelle on tärkeää, että hän tekee sen, minkä lupaa. Juha ei tarvinnut politiikkaa itsensä vuoksi. Hän ajatteli, että kun hänelle on kertynyt elämänkokemusta ja näkemystä, hän voisi hyödyntää oppimaansa laajemminkin yhteiskunnassa.”
Minna-Maaria kutsuu miestään idealistiksi. Sitä ominaisuutta tarvitaan, kun lähtee politiikkaan, samoin lujuutta ja sitkeyttä. On myös pakko olla sosiaalinen, että pärjää.
Minna-Maarialle itselleen riittää mainiosti kuntapolitiikka.
”Seurattuani viime vuodet politiikkaa lähempää olen todennut, miten hienoa on, että Suomessa on monipuoluejärjestelmä. Lähes jokaiselle löytyy joku poliitikko, jonka ajatukset ovat lähellä omia.”
Apua tarvitseville
Minna-Maaria ja Juha Sipilä perustivat kaksikymmentä vuotta sitten säätiön, joka tukee syrjäytymisvaarassa olevia henkilöitä ja perheitä kotimaassa ja ulkomailla. Kotimaassa tehdään yhteistyötä kirkon diakoniatyön ja kunnallisen talous- ja velkaneuvonnan kanssa.
Minna-Maaria toimii säätiön hallituksen puheenjohtajana.
”Olen työssäni törmännyt siihen, että kolmekymppisillä, yksin asuvilla naisilla menee usein huonosti. Monet masentuvat, ja heidän on vaikea löytää tarkoitusta elämälleen. Se on tragedia paitsi heidän itsensä kannalta, myös yhteiskunnalle: parhaassa iässä olevat naiset eivät pysty opiskelemaan, tekemään töitä tai perustamaan perhettä.”
Yksinhuoltajat ja heidän lapsensa ovat eniten vaarassa monessa suhteessa. On tärkeää, että lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa ja saada sen kautta tervehdyttäviä ihmissuhteita, jos vanhemman voimat menevät arjen pyöritykseen. Siihen ei aina ole taloudellisia mahdollisuuksia.
”Ihmiset tarvitsevat apua ja tukea elämän taitekohdissa, kuolemassa, sairaudessa ja työttömyyden sattuessa.”
Säätiön perustaminen tuntui Minna-Maariasta luontevalta. Molempien suvuissa on totuttu auttamaan apua tarvitsevia.
”Juhan äidin vanhemmat olivat kotoisin Karjalan Suojärveltä. Mummolla oli avara syli, samoin ukilla. Kaikenlaiset kulkijat mahtuivat heidän ovestaan sisään, heidät syötettiin ja juotettiin.”
Juhan isän lapsuudenkoti oli Pohjanmaalla, eikä sielläkään kulkijoita hyljeksitty.
Minna-Maarian äidin vanhemmat olivat pienviljelijöitä ja isänisä oli pappi. Kaikille oli luontevaa muiden auttaminen.
Turvallinen lapsuus
Minna-Maaria Sipilä muistelee mielellään lapsuuttaan. Hän oli viidestä lapsesta toiseksi nuorin. Perhe asui aluksi Kemissä, myöhemmin Oulussa.
”Olin kuuden vanha, kun muutimme Ouluun. Olen kerrostalon kasvatti, asuimme Lintulan lähiössä. Siellä mäntymetsien keskellä oli hienoa leikkiä.”
Minna-Maarian isällä oli Kemissä yritys, joka hakeutui konkurssiin. Sitä pidettiin tuolloin pikkukaupungissa isona häpeänä.
”Isä oli kirkkoherran poika ja osallistui aktiivisesti seurakuntaelämään. Hän ei antanut konkurssin vaikuttaa elämäänsä, vaan marssi pystypäin joka sunnuntai kirkkoon perheensä kanssa”, tytär muistelee.
Isä sai sittemmin töitä pankkikonttorista Oulusta, ja äiti työskenteli posti- ja lennätinlaitoksessa.
Minna-Maarian lapsuus oli turvallinen.
”Minulla oli paljon kavereita ja vilkas mielikuvitus. Nautin myös yksin leikkimisestä. Keksin roolileikkejä ja vaihdoin ääntä henkilön mukaan. Kun äiti tuli töistä, hän luuli, että minulla oli kavereita kylässä.”
Minna-Maaria on aina pitänyt lapsista. Toinen rakkaudenkohde ovat eläimet.
”Eläinlääkärin ammatti siinteli silmissäni. Olin nuorena aika arka, ja eläinlääkäriksi pystyi opiskelemaan vain Helsingin yliopistossa. Minun olisi ollut ylivoimaista lähteä pienestä Oulusta isoon Helsinkiin.”
Niinpä tyttö opiskeli kotikaupungissaan ensin lastentarhanopettajaksi ja myöhemmin kasvatustieteiden maisteriksi. Valinta harmittaa häntä vieläkin vähän.
”Kotona varoiteltiin usein kaikesta, mitä voisi sattua. Se lisäsi arkuuttani. Vanhemmatkaan eivät kannustaneet lähtemään, vaikka Helsingissä olisi asunut isän sukulaisia. Olenkin sanonut Juhalle, että pitäisi saada vielä toinen elämä tähän perään. Sen käyttäisin eläinlääkärin työssä.”
Epäilyksen hetket
Juhan tavoin Minna-Maaria sai kotoa vahvan perustan kristinuskolle. Minna-Maarian uskonnäkemyksessä ei neuvota lähimmäistä, miten elää oikein, eikä muutenkaan mestaroida kenenkään elämää.
”Totta kai kaikille tulee myös epäilyksen hetkiä. Itse koin voimakkaan hengellisen kriisin kolmekymppisenä. Se lähti suhteestani Raamattuun.”
Minna-Maaria alkoi miettiä, mitä Raamatussa oikeastaan enää on Jumalan sanaa ja mikä ihmisten, kun sitä on aikojen kuluessa käännetty ja väännetty.
Kriisi kesti vuoden. Sen aikana Minna-Maaria luki paljon Raamatun tekstejä. Mitä enemmän hän tutki niitä, sitä varmempi hän alkoi olla, että ne olivat totta.
”Kriisi oli tarpeellinen. Olen kiitollinen myös siitä, että äiti ja isä sallivat aikoinaan lapsuuskodissani uskonasioiden asettamisen kyseenalaisiksi.”
Vanhemmat ymmärsivät, että suhde Jumalaan on jokaisella henkilökohtainen.
Minna-Maaria arvelee, että uskonepäilysten syynä oli hänen äitinsä varhainen dementoituminen sairauden johdosta. Äiti oli tuolloin vasta kuusikymppinen.
”Äiti oli leipomassa perhejuhlaan pikkuleipiä, kun hän soitti itkien, ettei ymmärrä reseptiä. Hänellä oli ollut varmaan jo aiemminkin oireita, mutta me läheiset emme olleet osanneet epäillä muistisairautta.”
Minna-Maaria asui sisaruksista lähimpänä, joten hän huolehti äidin asioiden sujumisesta sairastumisen jälkeen.
”Koin hänen sairautensa hyvin kipeäksi. En saanut kauan pitää tervettä äitiä.”
Minna-Maaria oli aina kokenut olevansa enemmän isän tyttö, äiti oli ollut hänelle hieman etäisempi.
”Jouduin tavallaan uudestaan luomaan suhteen omaan äitiini, kun huolehdin hänestä.”
Minna-Maaria arvelee, että älykkäänä ihmisenä äiti oli vaistonnut, että isä oli vanhemmista tytölle läheisempi.
”Erään lääkärikäynnin yhteydessä äiti totesi minulle mietteliäästi: ’Sinäpä se sitten jouduit minusta huolehtimaan’.”
Raskas sairaus
Äidin sairastuminen laukaisi monta kysymystä. Tytär kysyi Jumalalta, miksi äitiä rangaistaan lopuksi sellaisella taudilla, kun hän oli tehnyt elämänsä aikana niin kovasti töitä.
”Oli raastavaa katsoa, miten käsistään kätevä ja luonteeltaan pedantti äiti rapistui täysin. Monella kävelylenkillä itkin, ettei voinut olla totta, että äidilläni olisi niin surullinen loppu.”
”Oli raastavaa katsoa, miten käsistään kätevä ja luonteeltaan pedantti äiti rapistui täysin.”Minna-Maaria Sipilä
Minna-Maarian isän kuoli vuonna 2004, äiti eli vielä yhdeksän vuotta sen jälkeen.
Minna-Maaria muistaa, kuinka raskaalta tuntui mennä katsomaan äitiä hoitokotiin. Perheessä oli viisi lasta ja kiirettä arjessa. Minna-Maaria tunsi syyllisyyttä siitä, ettei käynyt tarpeeksi usein ja myös siitä, kuinka epämukavalta tuntui avata hoitolaitoksen ovi.
”Sinne mentyäni tapahtui kuitenkin aina jotain ihmeellistä. Viivyin kauemmin, kuin olin suunnitellut.”
Äiti ei enää kommunikoinut millään tavalla. Minna-Maaria istui sängyn vieressä, piti äitiään kädestä ja lauloi vanhoja, tuttuja lauluja. Joka kerta tuli itku laulaessa.
”Minulle tuli kuitenkin hyvä olo istuttuani siinä jonkin aikaa äidin käsi kädessäni. Se oli ihmeellinen ilmiö.”
Minna-Maarian mielestä liian vähän puhutaan siitä, miten raskasta vanhempien muistisairaus on aikuisellekin lapselle.
”Vaikka äiti olisi satavuotias, hän on silti äiti, loppuun asti. Totumme pienestä pitäen siihen, että vanhemmat huolehtivat lapsesta. Kun roolit kääntyvät päinvastoin, se yllättää ja ahdistaa.”
Raskas menetys
Hyvin väärältä tuntui myös, kun Minna-Maaria ja Juha Sipilä saattoivat kuopuksensa Tuomon viimeiseen lepoon vajaat neljä vuotta sitten.
”Muistan, kun räntäsateessa kävimme Juhan kanssa katsomassa hautapaikkaa Kempeleen hautausmaalla. Itkin ja sanoin, että tämä on niin väärin. Äidin ja isän ei pitäisi olla täällä katsomassa hautaa omalle lapselleen.”
Tuomo opiskeli diplomi-insinööriksi Oulun yliopistossa. Hänellä oli rakas tyttöystävä, ja tulevaisuus oli valoisa ja täynnä suunnitelmia. Elämä päättyi yllättäen 22-vuotiaana pienen päiväkirurgisen leikkauksen jälkeiseen komplikaatioon.
”Olen tajunnut, ettei suru katoa koskaan, mutta tuska helpottuu ajan saatossa. En itke enää yhtä usein kuin parin ensimmäisen vuoden aikana.”
Tänä syksynä on ollut jälleen vaikeita iltoja. Minna-Maaria iloitsee kuitenkin siitä, että Tuomo ehti nähdä Sipoon-kodin ja yöpyäkin siellä muutaman kerran.
Tiivis suku
Sipilöillä on tiivis suku ja paljon ystäviä. Tuomon kuoleman jälkeen heidän kanssaan itkettiin, juteltiin ja rukoiltiin.
”Uskosta oli apua, ilman sitä olisi ollut paljon vaikeampaa. Uskoon sisältyy se toivo, että vielä näemme Tuomon kanssa.”
Pahimman tuskan aikana Minna-Maariaa auttoi myös musiikki. Tuomokin oli musikaalinen, hän soitti tenorisaksofonia ja alttoviulua.
Minna-Maaria on nyt keskittynyt viulunsoittoon. Hän on aikoinaan oppinut musiikin perusasiat soittamalla pianoa.
”En tavoittele virtuoosiksi, mutta käyn säännöllisesti viulutunneilla.”
Minna-Maaria on kirjoittanut myös runoja. Tuntui, etteivät arkikielen sanat riittäneet kuvaamaan tunteita lapsen menetyksen jälkeen. Runoon on helpompi saada herkimmät tuntonsa.
”Olen miettinyt suremista paljon. Vaikka suru on perheessä yhteinen, se on myös hyvin henkilökohtainen asia. Juha ja minä suremme omalla tavallamme ja Tuomon sisarukset omallaan.”
Ensin Minna-Maarialla oli tunne, että hänen piti äkkiä toipua omasta surustaan, jotta voisi tukea muita lapsiaan.
”Oivalsin kuitenkin, että minun suruni kulkee omaa rataansa. En voi ajatella, että lasten suru kulkisi vastaavaa polkua.”
”Minun suruni kulkee omaa rataansa. En voi ajatella, että lasten suru kulkisi vastaavaa polkua.”Minna-Maaria Sipilä
Ei voi myöskään vaatia, että puolisot surisivat samalla tavoin, sillä molemmilla oli omanlaisensa suhde lapseen.
”Maailmassa elää miljoonia ihmisiä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Pitää oivaltaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa surra.”
Ensin Minna-Maaria ihmetteli, jos joku lapsista ei halunnut puhua veljen kuolemasta. Nyt hän ymmärtää, että jokaisella on oikeus puhua tai olla puhumatta tunteistaan. Siihen ei kannata patistella.
”Kun Juha on tavannut ihmisiä toritapahtumissa, tuntemattomat ovat tulleet kertomaan hänelle oman lapsensa menetyksestä. Suru saattaa myös yhdistää.”
Elämästä saa nauttia
Minna-Maaria ei tunne katkeruutta. Elämä on lahja, ja siitä saa nauttia. Hän uskoo, että kaikille on annettu omat päivänsä ja kuolinpäivä on määrätty jo syntymähetkellä.
”Etenkin Tuomon kuoleman jälkeen se on tuntunut minusta yhä varmemmalta. Nuorena vaimona olin huolissani, kun Juha reissasi ympäri maailmaa. Nyt ymmärrän, että kuolema tulee, kun sen on määrä tulla, vaikka istuisit koko elämäsi kiikkutuolissa. Kukaan ei pääse sitä pakoon.”
Minna-Maaria näyttää videon, jonka Tuomon sisarukset ovat veljestään tehneet. Se seuraa iloilmeisen pojan elämää lapsuudesta viimeiselle matkalle.
Minna-Maaria on kuvannut tuntojaan lapsensa haudalla runossa:
Katson ääretöntä
minä pieni.
Sielussani hyytävän kylmää.
Polvistun valkean peitteesi viereen.
Lämmin liekki.
Käärin sinut syleilyyni,
rakas lapseni. ●
