Kello on 7.50 ja Skoda Octavia kurvaa Sairaalatie kakkosen parkkipaikalle Saarijärvellä. Tapani Kiminkinen hyppää kuskin penkiltä ja harppoo Saarikan terveyskeskuksen liukuoville. Stetoskooppi jää takapenkille.

Kiminkinen moikkaa asiakkaiden vastaanottajaa ja avaa työhuoneensa lukon. Tästä se lähtee, potilaita sisään ja ulos.

Rasituskoe on päivän ensimmäinen työtehtävä. Asiakas Harri Kautto istuu kuntopyörän vieressä. Tuo lause sisältää virheen.

– Jos potilas on asiakas, lääkäri on kauppias, Kiminkinen sanoo.

Kiminkinen ei ole lääkärinä myymässä mitään.

Kautto on hyväkuntoisen oloinen kuusikymppinen. Nyt rintaa ahdistaa, liikkuessa tunne on poltteleva. Ettei vaan olisi sepelvaltimotautia!

Epäilys voitaisiin sulkea pois rasituskokeella, mutta flunssa estää testin. Kiminkinen tempaisee jostakin stetoskoopin.

– Hengittelepäs vähän edestakaisin, niin kuunnellaan. Me ollaan jo siinä iässä, että pitää kuunnella aorttaläppä.

Lääkäri itse on 64-vuotias. Hän on pitänyt itsensä tikissä juoksemalla koko elämänsä.

Potilas passitetaan röntgeniin. Läpivalaistut keuhkot räpsähtävät tietokoneen ruudulle hetkessä. Tulkinta vie pari minuuttia. Jossakin etelän terveyskeskuksessa Kautto olisi lähetetty toiseen laitokseen kuvattavaksi, ja se olisi vienyt monta tuntia.

Kiminkinen iloitsee Saarikan digitaalisesta ja henkisestä vikkelyydestä. Potilaita ei pallotella ympäriinsä.

Kun useita kirjoja tehnyt lääkäri sanelee Kauton sairauskertomuksen, sanakäänteet ovat näppäriä. Hän kuvailee Alvar Aallon rakennusta, jonka katkuja Kautto on töissään ehkä saanut kitusiinsa.

– Sillä on iso merkitys, kuinka kuvailet potilaan ja hänen elämäntarinansa. Jos eläkepäätöksiä tekevät vakuutuslääkärit lukevat näitä, heille tulee edes hyvä mieli.

Kiminkisen niskakiehkura keikkuu, kun kiertelemme laitoksen labyrintissä. Otamme oikopolkuja toimenpidehuoneiden, rönt­genin, neuvolan, sairaalan ja laboratorion välimaastossa.

– Meillä on loistava, osaava henkilökunta.

Kun se on sanottu, ohitamme konetta näpyttelevän hoitajan, Paula Hertellin. Hän on eläkeläinen, joka jatkaa entisissä töissään. Uutta tekijää ei ole löydetty.

– Täällä on niin hyvä henki, että on tosi mukava käydä töissä, Hertell sanoo.

– Siinäs näet, en puhunut paskaa hyvästä hengestä, Kiminkinen huikkaa.

Kiminkinen on viihtynyt täällä 40 vuotta. Aluksi hän työskenteli Helsingin hurjissa sairaaloissa, mutta sai pian valmistuttuaan vakipaikan kotiseudulta. Myös sairaanhoitajavaimo Ulla on täältä päin. Hän alkoi sijaistaa terveyskeskuksessa ja sairaanhoito-oppilaitoksessa.

– Osa potilaista on pessyt minun pyllyni, kun olin pieni. Näen näitä ihmisiä kaupoissa ja kuulen kylältä, mitä heille kuuluu. Minulle soitetaan, kysytään ja kerrotaan. Se on työssäni jumalaton etu, Kiminkinen kertoo.

Lue myös: Kiminkinen jyrähtää: Hoitajamitoitus kuntoon ja vanhukset ylös sängyistä

Laboratoriohoitaja Marja Hiekkavirta on Saarikan työntekijä toisessa polvessa eli äitinsä jalanjäljissä. Marja vakuuttaa, etteivät putkilot ole ikinä menneet sekaisin.

Talossa analysoidaan tavallisimmat näytteet verestä, virtsasta ja ulosteista. Potilaat saavat nopeasti testituloksen. Erikoisemmat näytteet lähetetään kello 13.30 Jyväskylän keskussairaalan laboratorioon.

Eksoottisin löydös on ollut malaria. Punasolujen sisällä näkyi sormuksen muotoisia toukkia.

Kun kävelemme näytteenoton ohitse, potilas pysäyttää Kiminkisen ilahtuneena.

– Pää kiipeis vaikka puuhun, mutta olen kauheen väsynyt, Salli Temonen, 90, valittaa.

Temonen muistelee tekoläpän asennusta. Tehtiin pikku reikä nivusiin ja vietiin sitä kautta läppä sydämeen. Kun toimenpide oli ohi, Temonen oli kysynyt, milloin aloitetaan.

– Hyvä esimerkki siitä, että kannattaa tehdä toimenpide ikääntyneille potilaille, kun he ovat noin hyväkuntoisia, lääkäri sanoo.

Taas soi puhelin sairaanhoitaja Jaana Koskisen pimeässä kopissa. Tietokoneen ruutu hehkuu. Koskinen antaa hoito-ohjeita ja torppaa turhat käynnit.

Jokainen vatsatauti ja kuume ei tarvitse lääkäriä. Jos lapsella on kuumetta toista päivää, se ei yleensä ole hengenvaarallista, toisin kuin nettipalstoilla diagnosoidaan.

Koskinen vuorottelee välillä ensiavussa ja aluehoitajana. Se piristää.

Saarikassa on myös sairaala. Se tuntuu autiolta. Potilaita ei täällä kauan hyysätä.

– Äkkiä ulos, niin nopeasti kuin mahdollista, Kiminkinen kuvailee.

Nyt työhuoneeseen työnnetään pyörätuolissa rouva, jonka nilkka on paketissa. Katsotaan röntgenkuva, ja potilas on hetkessä valmis.Luca Lindgren kiinnostuu Kiminkisestä.

Työtakin liepeet viuhuen Kiminkinen kirmaa neuvolaan. Seitsenkuinen Luca-poika on tullut äitinsä Maria Lindgrenin kanssa. Perheen kolmas lapsi on iloinen ja sopeutuvainen. Maria ei malta olla enää äitiyslomalla, vaan viihtyy jo töissä.

Lääkäri kuuntelee vesselin sydänäänet, kunhan Luca riisuu bodyn.

– Ei me täällä vaatteita kuunnella.

Korviin kurkataan "korvakiikarilla". Siitä Luca ei pidä mutta kestää sen kuin mies. Lucalla on kaikki kunnossa, vahva nyrkkiote ja helistin tiukasti suussa.

Terveydenhoitaja Kaija Kotka hiukan suree sitä, että vauvoja ja työpaikkoja on seudulla vuosi vuodelta vähemmän. Muutamakin keskenmeno vaikuttaa tilastoihin.

Vaikka seudulla asuu jokunen lestadiolaisperhe, niiden isot lapsimäärät eivät riitä nostamaan tilastoja.

Rokotevastaisuus on vähäistä.

– Kerromme faktat, miksi rokotus kannattaa ottaa, mutta säilytämme hyvät suhteet perheisiin, Kotka sanoo.Pehmokirja käteen ennen korvakiikarointia.

Ylilääkäri Sakari Ritala on kiiruhtamassa kokoukseen. Kansa väittää, että terveyskeskus on arvauskeskus. Onko näin?

– Miten sen nyt sanoisi nätisti. Terveyskeskusten luonne on olla etulinjassa selvittelemässä asioita. Rupeamme ensin miettimään sairaudelle erilaisia vaihtoehtoja ja teemme tutkimussuunnitelman. Joskus odotellaan ja seurataan.

Saarikan terveyskeskus on hienosti sanottuna sote-kuntayhtymän liikelaitos, joka vastaa Keski-Suomessa Kannonkosken, Karstulan, Kivijärven ja Kyyjärven kuntien sekä Saarijärven kaupungin 18 000 asukkaan sosiaali- ja terveyspalveluista. Saarijärvi on pääpaikka.

Ylilääkäri Ritala hoitaa talon byrokratiaa, esimiestyötä ja työvuorolistoja, mutta haluaa tehdä viikossa kaksi päivää potilastyötä. Niin säilyy kosketus todellisuuteen. Se todellisuus on osoittanut, että potilaat ovat maalla leppoisampia ja mukavampia kuin kaupungeissa.

Juhlapuheissa sanotaan, että on tärkeää panostaa ennaltaehkäisyyn ja perusterveydenhoitoon.

– Kyllä se sinne juhlapuheisiin jää. Toivoisin, että terveyskeskuksiin ihan oikeasti resursoidaan enemmän ja annetaan mahdollisuus selviytyä niistä kaikista töistä, jotka meille on annettu, Ritala sanoo.

Lue myös: Terveyskeskusten jättiongelma: Kukaan ei halua meille töihin

Ritalan mukaan sotevalmisteluun käytetyt miljoonat olisivat jo ratkaisseet asian.

– On juustohöylätty niin, että lääkäriin ei enää pääse.

Lue myös:

Suomessa erikoissairaanhoito, yksityinen puoli ja työterveyshuolto vievät lääkärit.

Ritala lupaa heti palkata lääkärin ja sairaanhoitajan, jos sellaisia suostuisi tulemaan tänne. Omakotitontti kyllä järjestyy.

– Ei henkilökunta paineita pelkää. Tietysti kiire tyhjentää takin keneltä tahansa, mutta toisaalta on hiljaisempiakin päiviä.Saarikan terveyskeskus.

Tuleeko virheitä, jos pienen paikkakunnan kiireiset lääkärit tuntevat jokaisen potilaan ja tietävät kaiken?

– Ennakko-olettamukset ovat kaikkein pahinta. Ei saa sokeutua, vaan pitää olla analyyttinen, Kiminkinen sanoo.

Lääkärit tarkistavat diagnoosiohjeet ja hoitosuositukset omasta nettipalvelusta. Ne eivät ole silti koko totuus.

– Pitää ymmärtää potilaiden yksilöllisyys.

Jokainen tekee joskus virheitä ja vääriä diagnoosejakin.

On pysyttävä nöyränä. Esimerkiksi syöpä on vaikea havaita.

– Teet diagnoosin ja luulet, että ei tässä sen kummempaa. Sitten se onkin syöpä. Sitä ei usein voi mitenkään tietää päältä päin. Ja joskus menee virtsakatetri suolen läpi, kyllähän se ottaa päähän. Jos rupeat liikaa varmistamaan, niin pistät potilaat kaikkiin mahdollisiin kokeisiin ja lähetät pillit vinkuen ensiapuun. Eihän niinkään voi tehdä, Kiminkinen miettii.

Onko vakavasti sairas potilas tullut koskaan haukkumaan, jos diagnoosi on mennyt pieleen?

– Ei täällä ole käyty kimppuun, ei tässä yhteisössä. Olisi mukavaa, jos sellaisessa tilanteessa voisi puhua potilaan kanssa avoimesti. Ottaisit sen potilaan syliin, halattais ja itkettäis yhdessä.

Vaikka ultraäänet ja tietokoneet näkevät tarkasti sisuksiin – ja hyvä niin – Kiminkinen löytää ihmislääkärille tärkeän roolin.

Vastaanottoon mahtuu keskimäärin kolme potilasta tunnissa ja muutama puhelu päälle. Joku voi olla huoneessa puoli minuuttia, toinen puoli tuntia.

– Ahdistun, jos tulee jonoa. Joskus menen keskelle käytävää ja huudan, että anteeksi, en voi tälle mitään. Otan teidät vastaan heti, kun on mahdollista, Kiminkinen sanoo.

Terveyskeskus hoitaa koulutarkastukset, vanhusten ja kehitysvammaisten terveydenhoidon, neuvolat ja valtaosan mielenterveyspuolesta. Pyöritetään vastaanottoja, päivystystä, akuuttisairaalaa ja kunnan työntekijöiden ja yrittäjien työterveys­vastaanottoa. Ja hoidetaan paperityöt.

Eipä ihme, että vastaanottoihin ei jää paljon aikaa.

Jyväskylän puolella yksityiset terveysasemat ja hoivakodit lähettävät tavallisia räkäisiä asiakkaita ja vanhuksia tukkimaan keskussairaalan päivystystä. Ambulansseja käytetään pikkuasioihin.  

Jos harvaan asutulla seudulla sattuisi vakava onnettomuus, olisi katastrofi, jos ambulanssit olisivat toisarvoisissa tehtävissä.

Lue myös: Kiminkinen vastaa lukijoiden sairauskysymyksiin

Käytävällä odottaa 68-vuotias Lauri Kinnunen. Hän tietää, että lääkäriaikaa joutuu joskus odottamaan jopa puolitoista kuukautta. Viime aikoina on ollut tavallista akuutimpaa asiaa. Sormi meni poikki pilkkireissulla, ja nyt pitäisi vaihtaa uusi side.

Kinnunen on tyytyväinen terveyskeskukseen ja pitää Kiminkisestä.

– Kyllä mä tykkään. Ottaa asian asiana ja sanoo suoraan. Saattaa olla, että joidenkin naisten mielestä liiankin suoraan.

Saarijärvellä ei ole yksityisiä lääkäriasemia. Terveyskeskuksessa käyvät köyhät niin kuin rikkaatkin.

Lähellä asuva 91-vuotias kanttori ja leskimies Juho Nisula ei pääse yksin kotoaan mihinkään.

Kiminkinen ripustaa valkotakin naulaan ja nappaa oranssin kevyttoppatakin päälleen. Nyt tehdään kotikäynti Skodalla ja vaihdetaan virtsakatetri. Yleensä terveyskeskuslääkärit eivät tee kotikäyntejä, mutta Kiminkinen pitää sitä käte­vänä.

Helpompi hänen on mennä sinne kuin kiikututtaa vanhus lääkärille. Vanhus tarvitsisi saattajan ja kulkuneuvoksi pirssin.

– Ei tämä vaadi minulta suurta viitseliäisyyttä.

Kiitokseksi Nisula kumauttaa rukousaiheisen laulun ja hauskan sävelmän, jossa on pitkä osuus kanan kotkotusta.

Ääni on komea ja sanat soljuvat.

– Äänenmuodostus lähtee munista! Kiminkinen huikkaa.

Pitää tuntea vanhusten tyypilliset ongelmat ja käyttää luovuuttaan.

– Jos mummo pyörtyy ruokapöytään, häntä ei tarvitse lähteä viemään ensiapuun Jyväskylään, Kiminkinen sanoo.

Pikakikka heti hoivakodissa, tämän on hoitokodissa työskentelevä vaimo Ulla Kiminkinen opettanut: Vanhuksen tuoli kipataan lattialle selälleen. Jalat nousevat, veri virtaa takaisin päähän ja ihminen tokenee. Ei tuntikausien turhaa, kallista hoitoa.

Sitten myöhemmin kuunnellaan aorttaläppä ja tutkitaan vanhuksen paimenpoika eli sydämen tahdistuminen.

Lounaan jälkeen poistamme luomen. Anne Lähteenmäki lepää lavitsalla, kun Kiminkinen lehahtaa paikalle. Luomet vatsan päällä ovat kasvaneet ja hankaavat.

– Niin kuin puuhun kasvaa naavaa ja kääpiä, meihin kasvaa luomia ja ulokkeita. Iho on ohjelmoitu kestämään 70 vuotta. Vanhempien ihmisten ihosyövät ovat lisääntyneet valtavasti, Kiminkinen sanoo.

Muutama puudutuspiikki ja viiltoja. Annen veri ei valu juuri lainkaan, sillä puudutteessa oleva adrenaliini vähentää vuotoa.

Kiminkinen muistelee, että eräs kirurgi totesi ihonalaisen rasvan olevan naisessa kauneinta. Mutta täsmentää, että Annella sitä ei ole liikaa. Anne väittää, että on.

Lääkäri pakkaa luomet, jotka lähetetään Jyväskylään patologille. Se on sääntö.

– Ei sattunut, Anne kiittää ja nousee ylös.

Jokaisella maalaislääkärillä on vastuualueensa. Kiminkisen käsissä on 80 asukasta eri hoivakodeista.

– Koti on koti, en siellä alvariinsa ramppaa. Tunnen jokaisen lampaani. Riittää, että minulle voi soittaa ympäri vuorokauden.

Vanhanaikaiset, viralliset kierrot ovat Kiminkisen mielestä tehottomia. Sellaisen hän silti tekee vähintään kerran kuussa, soittelee ja pistäytyy, jos on asiaa. Vanhukset saavat sairastaa ja nukkua ikiuneen omassa vuoteessaan.

– Jos ystävät, sukulaiset ja naapurit kysyvät apua, ei voi sanoa, että ei käy. Jokin siinä minua hivelee. Jotakin siitä saa.

Piipahdamme hoivakoti Attendo Mannilassa. Sitä johtaa Kiminkisen vaimo Ulla.

Kun lääkäri ja valokuvaaja astuvat sisään ja hymyilevät, muistisairaisiin naisiin tulee vipinää. Laina Tarvanen, 84, istuu tohtorin polvelle. Uusi asukas Aino Ketola, 95, katsoo nuoren tytön vilpittömillä silmillä.

Terveyskeskuslääkäri viihtyy. Hän rakastaa vanhoja mummoja. He tuovat mieleen oman rakkaan mummon. ●