Näyttelijä Pirkka-Pekka Petelius on sosiaalinen erakko, jolle luonto puhuu ympäri maailmaa.
Kerran Etelä-Afrikassa safarilla käärme yritti tappaa Pirkka-Pekka Peteliuksen. Hän ei ottanut sitä henkilökohtaisesti, tuollaiset asiat kuuluvat matkailuun. Harmitti vain ettei hän koskaan saanut selville, minkä lajin käärme häntä oli puraissut.
”Luulin ensiksi, että tuuli puhalsi päin jonkin terävän roskan”, Petelius innostuu. ”Mutta nopeasti jalka tuli niin kipeäksi, ettei ollut epäilystäkään. Onneksi oli antiseerumeita ja antibiootteja mukana.”
Petelius makasi päiväkausia ilmastoidussa safarimajoituksessa kovassa kuumeessa, jalka oli turvonnut valtavaksi.
”Tuuli heilutti harsomaisia verhoja, ja kun afrikankukaalit kukkuivat, aloin vastata niille. Kaikki soi. Tuntui, että olin yhtä luonnon kanssa, kuumekin tuntui vain ihanalta.”
Koomikkoina tunnetut taiteilijat ovat usein haastatteluissa joko maanisia hauskuuttajia tai päättäväisen totisia. Puhuessaan luontomatkailusta Pirkka-Pekka Petelius ei kuitenkaan ole kumpaakaan vaan pikemminkin sekoitus biologia ja löydöistään tohkeissaan olevaa pikkupoikaa.
Töölöläisessä Hopia-kahvilassa hän puhuu reissuistaan kuin olisi myymässä niitä. Ja kaupaksi menisi, varmasti. Kaikista hurjistakin kokemuksista huolimatta.
”Brasiliassa tulikärpäset ovat hieno juttu. Yhtäkkiä kuuluu naps ja sattuu niin saatanasti. Niiden ei pitäisi pistää tai nipistää, mutta jotain ne silti tekevät, usko pois”, hän intoilee ja jatkaa:
”Swasimaassa oli niin vaarallinen myrsky, etten ole koskaan nähnyt, salamoi kuin viimeistä päivää ja puita kaatui ryskyen ihan viereen! Vietnam oli unohtumaton, siellä oli skorpioni sadevesipaljussa, johon olin juuri laittamassa jalkaani huuhdeltavaksi!”
Sitten Petelius rauhoittuu ja vakavoituu hetkeksi.
”Mutta olen loppujen lopuksi aika varovainen matkustaja”, hän summaa. ”Mitään oikeasti pahaa ei ole koskaan tapahtunut. Ihmistä olen matkoilla pelännyt, mutta luontoa en koskaan.”
Jos kenenkään voi sanoa olevan televisiosta tutun, niin Pirkka-Pekka Peteliuksen. Hän mullisti koomisella neroudellaan 1980-luvun suomalaisen huumoriviihteen, pilkkoi komiikan 1990-luvulla hokemia suoltaviksi hahmoiksi ja myöhemmin ideoi ja ohjasi hienovaraisempia tv-komedioita.
Kaikkia näitä hahmoja Petelius kantaa tahtomattaankin mukanaan haamusaattueena, ne muodostavat hänen ylleen oman auransa.
Petelius on myös esiintynyt vakavammissa rooleissa useissa elokuvissa. Tammikuun 29. päivä saa ensi-iltansa Aleksi Mäkelän ohjaama Love Records - Anna mulle Lovee, jossa Petelius näyttelee säveltäjälegenda Toivo Kärkeä.
”Luulin, että Kärki oli aikamoinen jääräpää, jyräävä persoonallisuus”, Petelius kertoo. ”Mutta käsikirjoitus toikin esille isällisen ja lämpimän puolen. Hän ihan oikeasti ymmärsi ja arvosti Love Recordsin nuoria kundeja. Kun tajusin sen, kiinnostuin roolista. Elokuva kuvaa murrosaikaa, jotka ovat aina antoisia näyttelijälle, enkä ollut näytellyt Kärjen kaltaista hahmoa aikaisemmin.”
Jotain uutta, sitä Petelius etsii sekä taiteesta että maailmalta. Ja vaikka häneltä on haastattelupäivänä ilmestynyt Irti-niminen albumi, juuri matkailusta hän haluaa Mondolle puhua.
Hän puhua pulputtaa Prahan villiintyneiden hautausmaiden kasvustosta, siitä kuinka Karibialla kaikki sykkii latinoa, merengueta ja reggaeta…
Usein puhetulva saa padon, kun tulee puhe linnuista, kuten vaikkapa Prahassa nähdystä vihertikasta. Tai siitä, että Kätilön kuvauksissa Vilnassa Petelius näki samassa paikassa luhtakerttusen, kehrääjän ja käen. Hänet tunnetaan kiihkeänä luontoharrastajana, joka vetää myös Ylen suosittua Luontoilta-ohjelmaa radiossa.
”En laske näkemiäni lintulajeja”, Petelius sanoo. ”En ole numeroiden mies. Niihin takertuminen estää näkemästä monimuotoisuutta. Mutta kun kysyit, arvelisin nähneeni ehkä 1 500–2 000 lajia. Se on vähän, koska lintulajeja on maailmassa melkein 10 000”, Petelius sanoo.
Joku päivä hän haluaisi nähdä kiivilinnun. ”Tiedän missä päin Uutta-Seelantia niihin voi törmätä. Nisäkkäistä ilveksen näkeminen on suurin haave. Se on todella vaikeata, vaikka tiedän reviirit. Ei ilves etsimällä eteen osu, tulee jos tulee.”
Kun omat lapset olivat pieniä, Petelius matkusti heidän kanssaan, mutta nykyisin hän rakastaa kaikista eniten yksin reissaamista. Hän sanoo olevansa maailman sosiaalisin erakko: hän viihtyy omissa oloissaan mutta ollessaan muiden seurassa hölpöttää jatkuvasti.
”Luonnosta saa parhaiten irti, kun on hiljaa”, hän sanoo. ”Ja itse asiassa myös kaupungeista. Silloin suhde kohteeseen on kahdenkeskinen. Jos vieressä on toinen ihminen, se vie suurimman osan huomiosta. Sellaisia me ihmiset olemme. Vaikka kyllä minä juttelen puille ja pensaillekin, kehun niitä ja kysyn mitä kuuluu. Jos jokin pensas näyttää kovin ryytyneeltä, kysyn siltä miten voin auttaa sitä.”
Erityisen mieltynyt Petelius on safareihin, joilla hän on käynyt eri mantereilla jo vuosikymmenten ajan. Kokemusta on kertynyt niin paljon, että häntä itseäänkin on pyydetty safarioppaaksi Afrikkaan tai Väli-Amerikkaan. Tällaiseen pyyntöön hän haluaa vielä joskus vastata kyllä, silloin kun aikataulut sallivat.
Mitä ominaisuuksia safarioppaalta vaaditaan? Petelius pohtii.
”Uteliaisuutta ennen kaikkea, se on ihmisen perusmotiivi, johon kaikki tangeeraa. Avarakatseisuutta, monipuolisuutta, kielitaitoa, kykyä olla ihmisten kanssa. Ja lisäksi tietoa kohteen luonnon erityispiirteistä ja myös maan historian ja luonnon vuorovaikutuksesta. Ja jos sattuisi mukaan oikein hyvä porukka, kyllä myös laulaisin niille iltaisin.”
Jos sanasta ”safari” tulee ensimmäisenä mieleen hemingwayhenkinen villieläinten metsästys, se mielikuva kannattaa päästää heti päiviltä.
Petelius on mukana Trofeeton EU -työryhmässä, jonka tavoitteena on kieltää lailla salametsästyksen avulla syntyneiden trofee-tuotteiden, kuten pään tai taljan, tuominen EU:n alueelle.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa metsästys on suosittu bisnes, ja villieläimiä jalostetaan ja kasvatetaan maatiloilla. Peteliusta puistattaa ajatus siitä, että eläimiä tarhataan ja sitten vapautetaan jonkun ammuttavaksi.
Tai vielä pahempaa, yritetään risteyttää lajeja, jollaisia luonnonoloissa ei voisi syntyä, jotta metsästyksen harrastajilla olisi jotain erikoista ammuttavaa. Tällaisia ovat esimerkiksi tiikerin ja leijonan risteytykset.
Petelius on innokas luonnonsuojelun puolestapuhuja ja WWF:n hallintoneuvoston jäsen. Silti hän sanoo, ettei harrasta ”ekotrippejä”, hän ei halua mennä katsomaan saasteiden vaikutuksia ympäristöön vaan haluaa päästä matkoillaan keskelle turmelematonta luontoa.
Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, monesta eri syystä.
”Omanissa oli kauheasti alueita, joille ei safarilla päässyt”, Petelius kertoo. ”Se harmitti aivan julmetusti. Teki mieli huutaa, että tämä kuuluu minulle! Ja sinulle! Ihan kaikille.”
Peteliusta harmittavat sellaiset maat kuten Irak, joissa olisi paljon nähtävää mutta joihin ei tulenaran poliittisen tilanteen vuoksi ilkeä mennä. ”Sehän on Kaksoisvirranmaata, siellä on valtavasti kulttuurihistoriaa ja mieletön kasvusto!”
Matkalla Omanin ja Jemenin rajalla hänet pidätettiin.
”Menin sinne etsimään erästä lintua. Näytin kirjasta linnun kuvaa, tuota minä tulin tänne katsomaan, en vakoilemaan. Eivät uskoneet, päästivät pois mutta veivät autolla kauas raja-alueesta.”
Ohjaaja Matti Ijäs on sanonut, että jos Peteliuksen elämästä tehtäisiin elokuva, sen nimeksi pitäisi antaa ”Transithallien mies”, niin paljon aikaa hän viettää lentokenttien odotushalleissa.
Mutta mitä mieltä Petelius on lentokentistä: ovatko ne vain kuollutta aikaa määränpäiden välillä, limbon kaltainen epäolevaisuuden tila?
”Ehei”, Petelius innostuu. Hän rakastaa lentokenttiä. Hän vetelehtii kaupoissa, käy ravintoloissa ja tarkkailee ihmisiä.
”Lentokentillä ihmiset ovat irti omasta elämästään, he ovat kiinnittyneet vain liikkeeseen”, Petelius filosofoi ja muistuttaa, että kaikki ympärillä oleva on aina mahdollisuutta.
”Jos vuorovaikutus loppuu, ihmisestä tulee seisova lätäkkö, eikä sellainen synnytä mitään muuta kuin itikoita. Ja mitä ne tekevät? Imevät verta. Minä haluan olla kuin kirkas vuoripuro, menen ja solisen mennessäni.”
