Tyypin 2 diabetes ei ollut yllätys. Olin osannut odottaa sitä, koska veren­sokerini oli ollut koholla jo muutaman vuoden. Minulla oli esidiabetes.

Olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja tiesin, että se johtaa varsinaiseen diabetekseen, jos sokereita ei saada elintapamuutoksilla kuriin. En ollut tehnyt mitään muutoksia, koska en ehtinyt. Olin melkoinen työnarkomaani. Painoin pitkää päivää Suomen Syöpäpotilaat -yhdistyksen toiminnanjohtajana. Olin huolissani muiden terveydestä, en omastani.

Jaaha, nyt se sitten napsahti, tuumin, kun diabetes todettiin. Elettiin vuotta 2014, ja olin silloin 64-vuotias.

Diabeteslääkitys alkoi heti. Lääkäri suositteli, että alkaisin liikkua ja kiinnittäisin huomiota ruokavaliooni. Painoa pitäisi saada alas.

Mutta minulla oli liian kiire.

Matkustin paljon ja haukkasin nälkääni usein hampurilaisen. Kokouksissa söin pasteijoita ja wienerleipiä, koska muutakaan ei ollut siihen aikaan tarjolla. Syömiseni oli myös epäsäännöllistä, koska sitä olivat työajatkin. Liikuntaa en harrastanut lainkaan.

En pitänyt diabetesta maata mullistavana sairautena. Itse asiassa en edes kokenut olevani sairas. Minulla ei ollut mitään oireita. Muut voivottelivat, että ”otan osaa, kun semmoinen kauhea tauti tuli”. Itse en ollut järkyttynyt. Ajattelin, että tauti hoituisi lääkkeillä.

Sokerit laskivatkin nopeasti ja olin tyytyväinen: eipähän tarvinnut muuttaa elintapoja. Laiska mikä laiska! Käytin kiirettä tekosyynä: kyllä minä muuten, mutta kun ei ole aikaa. Ehkä taustalla olivat myös aiemmat pettymykset.

Olin ollut reilusti ylipainoinen lasteni syntymästä saakka. Tyttäreni syntyi vuonna 1976 ja kaksospojat kuutta vuotta myöhemmin. En päässyt eroon raskaus­kiloista, vaikka yritin laihduttaa monesti.

Kerran pudotin 30 kiloa kuudessa ­kuukaudessa. Söin vain purkkiananasta, tonni­kalaa ja näkkileipää. Kimmokkeen dieetille antoi se, ettei minulle voitu tehdä erästä tähystystoimenpidettä ylipainon vuoksi. Otin nokkiini ja päätin näyttää.

Kun lääkäri tapasi minut laihtumisen jälkeen, hän ihmetteli, olenko ollenkaan sama ihminen. Nyt tajuan, että näytin ihan hirvittävältä – tekee pahaa katsoa sen aikaista valokuvaa. Olin näännyttänyt itseni niin, että kärsin rasvaliukoisten vitamiinien puutoksesta.

Työkaverini kehottivat minua lopettamaan dieetin ja istumaan välillä, koska olin niin heikossa kunnossa. Lopetinkin heti, kun tähystystoimenpide oli tehty. Vajaassa vuodessa puntari näytti samaa kuin ennenkin.

Kokeilin pikakuureja sen jälkeenkin. Paino putosi, mutta kilot tulivat aina takaisin. Jaksamiseeni jojoilu ei vaikuttanut. Elin ihan tavallista arkea: hoidin lapsia ja tein vuorotyötä leikkaussalissa.

Kun täytin 40 vuotta, koin jonkinlaisen ikäkriisin. Eräänä yönä katselin eläkeikää lähes­tyvää työkaveriani, joka juosta piipotti leikkausalin käytävää pitkin hiki hatussa. Tajusin, etten halunnut olla samassa tilanteessa siinä iässä. Halusin näyttää, että minusta on muuhunkin. Nyt oli viimeinen hetki päättää, jäisinkö nykyiseen vai lähtisinkö eteenpäin.

Ensin mietin lääke-esittelijän työtä. Sitten bongasin lehdestä ilmoituksen, jossa haettiin suunnittelijaa Suomen Syöpä­potilaisiin. Sain paikan ja parin vuoden kuluttua etenin yhdistyksen toiminnanjohtajaksi.

Työ osoittautui äärettömän antoisaksi, mutta myös haastavaksi. Syöpää sairastavien ja heidän läheistensä kohtaaminen sekä antoi että vei voimavaroja. Ehdottomasti enemmän työ kuitenkin antoi. Tuntui hyvältä, kun onnistuimme auttamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevia.

Siksi en antanut sellaisen pikkujutun kuin diabeteksen pysäyttää minua. Minulla oli kiinnostavampaakin tekemistä kuin miettiä sitä. Porskutin tukka putkella eteenpäin – aina siihen asti, kun jäin eläkkeelle vuoden 2016 alussa.

Aluksi minua pelotti, etten olisi enää mitään, kun minulla ei ollut työn tuomaa tiettyä asemaa yhteiskunnassa. Mitä tekisin, kun kalenterini olisi tyhjä? Päätin ryhtyä hoitamaan itseäni. Nyt siihen olisi viimein aikaa. Vanhenisin koko ajan ja kremppoja tulisi todennäköisesti enemmän. Uhkana olivat esimerkiksi diabeteksen liitännäissairaudet.

Korkea verensokeri lisää sydän- ja verisuonisairauksien riskiä ja silmänpohjamuutoksia sekä aiheuttaa hermo- ja munuaisvaurioita. Näihin voisin vielä toivon mukaan vaikuttaa elintavoilla.

Olen vesi-ihminen, ja aloin harrastaa vesijuoksua. En pysty lenkkeilemään, koska minulla on paha nivelkuluma. Vesijuoksu sen sijaan sujuu hyvin ja on riittävän rasittavaa. Käyn uimahallissa kolmesti viikossa ja juoksen tunnin kerrallaan.

Kun käyn vesijuoksemassa, puolisoni Kalevi ui. Tsemppaamme toisiamme, jos jompikumpi yrittää laistaa liikunnasta.

Aika pian huomasin, että jalkojen lihakset vahvistuivat ja käsivoimat lisääntyivät. Jaksoin kävellä paremmin. Psyykkinen hyvinvointikin parani, koska olin tyytyväinen liikkuvaan itseeni. Minulla on aina altaasta noustessani hyvä minä -­fiilis. Se on ehdottomasti isoin motivaattori koko hommassa.

Aloin myös syödä säännöllisesti ja terveellisemmin. Teen nykyisin ruokani itse ja huolehdin, että syön riittävästi vihanneksia, marjoja ja pähkinöitä.

Lisäksi alkoholi jäi pois. Ennen olin kohtuukäyttäjä: nautin alkoholia lähinnä erilaisissa tilaisuuksissa sekä viikonloppuna ruoan kanssa. Nyt se ei enää yllättäen maistunut. Ehkä elimistöni on niin viisas, että se kertoo minulle, ettei juominen kannata.

Myöskään punainen liha ei mene alas, ja viime elokuussa luovuin makeasta. Pari kertaa kuussa pidän herkkupäivän, mutta muuten makeannälkä hoituu hedelmillä.

Painoni on pudonnut kuudessa vuodessa 20 kiloa ilman minkäänlaista laihdutuskuuria, vain ruokavaliota ja ruokailuaikataulua muuttamalla.

Eläkkeelle jääminen merkitsi myös muuttoa Helsingistä Kuopioon, jossa toinen pojistani lapsineen asuu. Se oli elämäni järkevin temppu. Minua hieman jännitti ilmoittaa muuttoaikeistani Kaleville, jonka olin tavannut vasta edellisvuonna. Sanoin, että pelin henki on ota tai jätä. Hän otti rohkean askeleen ja lähti mukaan.

Minulle on tyypillistä hypätä seikkailuun. En mieti asioita etukäteen. Jos jokin asia ei miellytä, muutan sitä. En tyydy epätyydyttävään elämään.

Kuopio on aivan ihana kaupunki. Minut otettiin lämpimästi vastaan, ja uin heti täkäläiseen järjestöelämään. Kalenteri alkoi täyttyä kuin itsestään. Hoidan myös pojanpoikiani, kun heidän vanhempansa ovat töissä.

Arki siis jatkui tyydyttävän kiireisenä, muttei enää niin kiireisenä, etten olisi asettanut terveyttäni etusijalle.

Tekemistäni elintapamuutoksista ja painon putoamisesta huolimatta diabeteslääkitystäni jouduttiin nostamaan kaksi vuotta sitten, koska verensokeri alkoi jälleen kohota. Lisäksi sain yhden uuden lääkkeen.

Olin varautunut, että näin kävisi, kun ikää tulee lisää. Voi myös olla, että tarvitsen jonain päivänä insuliinia. Jos niin tapahtuu, se ei kaada maailmaani. Sairautta on tärkeää hoitaa.

Pari vuotta sitten minulla todettiin polymyalgia eli lihasreuma. Sillä ei ole mitään tekemistä diabeteksen kanssa.

Tauti alkoi oirehtia pahoina kipuina pakaroissa, takareisissä ja olkavarsissa. Kävely oli todella vaikeaa. Olin huolissani, että kyse on jostain vakavasta. Diagnoosi oli helpotus. Sain lääkkeeksi kortisonia ja seuraavana päivänä hyppäsin sängystä ylös.

Nyt tämäkin tauti on rauhallinen, enkä vaivaa sillä päätäni. Hötkyileminen ja vatvominen eivät kuulu luonteeseeni.

Olen oppinut, että minulla on vastuu itsestäni. En voi syyttää diabeteksestani ketään muuta, sillä minulla ei ole minkäänlaista sukurasitusta. Monen muun tilanne toinen: he eivät ole voineet sairastumiselleen mitään. Minun tapauksessani syyllinen katsoo peilistä.

Jos olisin esidiabetesvaiheessa tehnyt elintapamuutoksia, en olisi tässä tilanteessa. Se on ollut pakko hyväksyä.

Entisenä sairaanhoitajana minulla on diabeteksesta paljon tietoa. Se rauhoittaa. Olen kuitenkin huolissani siitä, että yleisesti sairaudesta tiedetään hämmentävän vähän. Osa etenkin tyypin 2 diabetesta sairastavista on ihan pihalla. Hoito ei ole kaikilla ajan tasalla ja tasa-arvoista.

Siksi pidän tärkeänä jatkaa vaikuttamistyötä, nyt eläkkeellä harrastuksenani. Olen aktiivisesti mukana muun muassa Suomen Diabetesliiton valtakunnallisessa toiminnassa. Olen 45 työvuoden aikana kerännyt tietoa – miksen jakaisi sitä? Oikeastaan pidän sitä velvollisuutenani. Minulla riittää myös virtaa ja innostusta.

En aio missään nimessä myöntää olevani vanha nyt 71-vuotiaana. Äitini sanoi aina: Ihme juttu, että kalenterin mukaan olen jo 90-vuotias, mutta olen silti vasta viisikymppinen. Äiti eli 94-vuotiaaksi, ja tähtään samaan.

Toki elämässä on tietyt rajat tässä iässä. Vitsailemme puolisoni kanssa, että enää ei lähdetä polkalle. Kaikkea ei pysty tekemään, mutta monia asioita pystyy. Asenne ratkaisee.