Lanzaroten saarella on piilotettuna luonnonihmeitä, arkkitehtuuria ja Kanariansaarten parhaat rannat. Kiersimme paikkoja, joita saaren asukkaatkin rakastavat.
Jos ei tuulisi, se olisi tämä näkymä, joka salpaisi hengen. Mirador del Ríon näköalakeskus sijaitsee satoja metrejä korkealla jyrkänteellä. Alas ei uskalla heittää edes kiveä, koska pelkää, että menisi itse mukana.
Edessä aukeaa meri, johon piirtyy alhaalla näkyvä La Graciosan saari. Vesi temmeltää, saaren edustalla keikkuu paatti ja siinä kalastaja pienenä kuin nukke. Vuoren rinteet hehkuvat ruskean kaikissa sävyissä.
Mirador del Río on yksi lanzarotelaisen taiteilijan César Manriquen upeiden luontokohteiden ääreen suunnittelemista paikoista. Taiteilija rakasti Lanzaroten tulista, oikukasta luontoa ja halusi näyttää sen muillekin. Manriquen löytämää ainutlaatuisuutta mekin olemme tulleet täältä etsimään.
Auto pomppii lähes holtittomasti hiekkaisella tiellä. Ympärillä leviää kivinen maasto. Tien vieressä näkyy autioitunut talonräyskä, johon on maalattu lilakasvoinen nainen.
Olemme matkalla rannalle. Niitä täällä Lanzarotella riittää enemmän kuin yhdelläkään toisella Kanariansaarella.
Jos miettii maailman upeita saaria, Lanzaroten kaltaista, monille jo tuttua aurinkokohdetta ei tule ajatelleeksi ensimmäisenä. Nyt kuitenkin haluamme löytää saarelta uutta: paikallisten rakastamia ravintoloita, viinitiloja, arkkitehtuuria, kävelyreittejä, pieniä, kauniita kalastajakyliä, silkkihiekkaisia rantoja, joilla voi olla omassa rauhassa.
Kuten Playa de Papagayon, jonne olemme matkalla. Rantaa ei kuitenkaan näy vielä silloinkaan, kun auto on pysäytettävä ja jatkettava matkaa jalan. Hiekka upottaa askelten alla. Vanhan miehen partaa muistuttavat kasvit väpättävät tuulessa.
Mutta sitten. Ranta aukeaa edessä jyrkän amfiteatterin tavoin. Jalat kipristelevät auringon lämmittämässä hiekassa. Jossain tuolla horisontissa, Atlantin takana, on Afrikka.
Lanzaroten ilmastossa tosiaan on enemmän Afrikkaa kuin Eurooppaa. Täällä ei sada juuri koskaan, vain muutaman kerran vuodessa. Varsinkin täällä saaren eteläosassa paistaa melkein koko ajan.
Etelässä sijaitsevat myös saaren suurimmat turistikeskittymät, Playa del Carmen ja Playa Blanca. Vähän pohjoisempana sijaitsee myös Costa Teguise, jonka ranta on paikallistenkin suosiossa. Moni on nähnyt Lanzarotesta vain tämän puolen, ja sille on selitys: saaren melkein kaikki hotellit ovat täällä.
Luonnonsuojelualueella sijaitseva Papagayon ranta etelässä on upea, mutta muuten Lanzaroten kiinnostavampi puoli sijaitsee sen pysähtyneissä kylissä ja luonnon luomissa piilopaikoissa. Siksi suuntaamme hiljaiseen pohjoiseen. Monen mielestä aidoin Lanzarote sijaitsee siellä.
Yksi Lanzaroten parhaista puolista on sen kompakti koko. Saari on vain 60 kilometriä pitkä, joten sen päästä toiseen ajaa alle parissa tunnissa.
Kun lähtee ajamaan kohti pohjoista, viljelmät mustassa maassa alkavat nopeasti häiritä silmää. On vaikea uskoa, että näin karun näköisessä ympäristössä kasvaa mikään. Mutta kasvaa hyvinkin. LZ-30-tien varrella on useita piipahtamisen arvoisia viinitiloja, joista monista saa viinin lisäksi pientä purtavaa. Tietä kutsutaankin Lanzaroten viinitieksi.
Yleistäen voi sanoa, että Lanzarotella punaviinit eivät ole kovin erityisiä, mutta valkoviinit ja kuohuviinit oikein hyviä.
Tien tunnetuimmalla tilalla, El Grifossa, pääsylipun hinnalla pääsee myös maistelemaan. Kylkeen voi valita Lanzaroten herkullisia juustoja.
Nainen El Grifon vastaanottotiskin takana neuvoo kuitenkin aluksi kiertämään viinitilan, jossa ei käytetä keinotekoista kastelua. Lanzaroten tuliperäinen maa säilöö veden. Viereisen viinikellarin hän kertoo olevan Lanzaroten vanhin. Sitten on maistelun vuoro. Hyvää on, punainenkin, kuplivasta ja valkeasta puhumattakaan.
Hetken maisteltuamme puhe kääntyy Lanzaroten urbaanimpaan puoleen. Mistä sitä kannattaisi etsiä?
Meille suositellaan saaren entistä pääkaupunkia Teguisea, jota pidetään edelleen Lanzaroten kulttuurisena keskuksena. Siellä asuu vajaa parituhatta ihmistä, iso se ei siis ole, mutta tapahtumia kuulemma riittää. Sunnuntaisin kaupungissa järjestetään suositut markkinat.
Teguisen kujilla tuulimyllyn ratas heijastuu sinistä taivasta vasten ja hento tuuli heiluttaa palmunlehviä. Kukko kiekuu. Horisontissa vuoret kylpevät usvassa ja auringonkullassa.
Sitten jostain kuuluu, kuinka pyörä kyntää asvalttia. Skeittiramppi! Ja kas, istuupa aukiolla pari nuorta naistakin. Minne täällä kannattaa mennä?
”La Cantinaan”, Kathya Bonilla Delgadoksi esittäytyvä nainen ilmoittaa.
Yli 400 vuotta vanhassa rakennuksessa sijaitsevan ravintola La Cantinan ruokalistat kertovat laadusta, ja viinejä on moneen makuun. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tarjoilija kantaa eteen puiselle laudalle asetellun tapaslajitelman, suusta pääsee onnellinen huokaus.
Viereisen pöydän saksalaispariskunta on samaa mieltä: ruoka on herkullista. ”Rakastan tätä jälkiruokaa”, iloitsee Birgitta Bartosik maistaessaan ensimmäisen lusikallisen banoffee-jälkiruuastaan.
Meidän ja saksalaisten lisäksi ravintolassa ei taida olla muita matkailijoita. Kissa nauttii laskevan auringon lämmöstä kuluneenvihreää ovea vasten.
Jos iltaa haluaa jatkaa, sopiva paikka löytyy läheltä.
Lanzaroten kuuluisin illanviettopaikka, tuliperäisen vuoren kylkeen rakennettu Lag-O-Mar, sijaitsee vain kivenheiton päässä Teguisesta. Paikassa järjestetään klubeja, ja lisäksi sieltä löytyy museo ja ravintola.
1970-luvulla Lag-O-Marin omisti näyttelijä Omar Sharif. Hän ihastui siihen ikihyviksi ollessaan kuvaamassa elokuvaa Lanzarotella. Omistussuhde ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään. Tarina kertoo, että paikan entinen omistaja haikaili ainutlaatuista kotiaan takaisin. Legendan mukaan hän tiesi Sharifin petollisen rakkauden uhkapeleihin ja pelasi tämän ulos asunnostaan.
Lanzaroten pohjoispuolella sijaitsee myös Jameos del Aguan maanalainen järvi. Sen luona on jälleen yksi César Manriquen keskuksista, niin kuin Mirádor del Ríokin. Kaikki seitsemän keskusta on rakennettu poikkeuksellisen hienojen luontokohteiden tai kulttuurisesti arvokkaiden paikkojen ympärille. On kaktuspuutarhaa ja arkkitehtonisesti merkittävä Al Campesino, joka toimii nykytaiteen museona.
Kaikkein massiivisin paikoista on Timanfayan kansallispuisto. Sinne Manrique on suunnitellut rakennuksen, jossa toimii ravintola. Vieressä näkee, kuinka kuuma maa täällä tuliperäisellä alueella on: kun kuoppaan heittää vettä, se sihahtaa kovaäänisesti.
Timanfayasta löytää myös yhden Lanzaroten komeimmista kävelyreiteistä. Toisella puolella myllertää Atlantti ja toisella puolella avautuu laava-aavikko. Reitti päättyy kuvaukselliselle El Golfon rannalle. Vieressä meri paiskoo Los Hervidosin kivimuodostelmia kuin haluaisi syödä ne.
Manrique todella tiesi, minne keskuksensa pystytti. Niissä voi nähdä paikkoja, jotka ovat poikkeuksellisia koko maailmassa. Niin kuin tämä maanalainen järvi Jameos del Agua. Sisäänkäynnin jälkeen edessä on portaat mutta sitten: luolan sisältä paljastuu maagisen sininen pieni järvi. Se syntyi tulivuoren purkauksen seurauksena noin 3 000 vuotta sitten.
Onkalon toiselta puolelta kajastava valo saa Jameos del Aguan hohtamaan. Lähempää katsoessa huomaa, että osa loisteesta tulee veteen heitetyistä kolikoista. Ne saisivat Manriquen raivoihinsa, sillä kolikot haittaavat järvessä asuvan harvinaisen rapulajin elämää.
Järven äärelle asetelluilla tuoleilla kelpaa istuksia, katsoa hiljaisena väreilevää vettä ja tunnelin katon aukosta lähes yliluonnollisena hohtavaa valonsädettä.
Mitä enemmän Lanzarotea kiertää, sitä varmemmaksi asiasta tulee – Manrique on olennainen osa Lanzarotea. Hän on kuin Kekkonen Suomessa: kaikilla on miehestä mielipide. Ja vaikka se olisi aluksi kriittinenkin, lopulta myönnetään, että ihan hyväähän hän teki.
Manriquen elämään voi tutustua tarkemmin hänen entisessä kotitalossaan Tahíchessa.
”Hän oli kuin pikkupoika, halusi aina tehdä jonkun jipon”, kertoo museossa työskentelevä biologi Idoya Cabrera.
Taiteilijan leikkimielisen asenteen huomaa, kun katselee ympärilleen. Asunto on rakennettu viiden laavakuplan sisään, jotka Manrique yhdisti käytävillä. Musta laavakivi valuu sisään yhdestä ikkunasta. Muodostelmat syntyivät 1730-luvulla tulivuorenpurkausten seurauksena.
Pihamaan arkkitehtuurissa on ripaus Joan Miróa, himppunen Antoni Gaudía ja paljon hienostunutta luonnon arvostusta. Oppinsa Manrique sai maailmalla, Madridista ja New Yorkista.
Voi olla, että jos hän ei olisi palannut Lanzarotelle, hänen maineensa ei olisi kasvanut niin myyttiseksi. Noin
140 000 asukkaan saari on riittävän pieni tulla kuuluisaksi.
Vielä 1960-luvulla Lanzarote oli köyhin Kanariansaari, Cabrera kertoo. Vesipula ajoi väkeä Fuerteventuralle. Ongelma ratkaistiin uudella suodatusmenetelmällä, joka hyödynsi merivettä. Samoihin aikoihin New Yorkista takaisin saarelle muuttanut Manrique julkaisi kirjan Lanzarotesta.
”Hän sanoi, että me emme kopioi muita, muut tulevat kopioimaan meitä. Kopiointi ei tosin onnistunut, koska luontomme on niin erityinen”, Cabrera kertoo.
Moni muu asia kuitenkin onnistui. Paljolti César Manriquen ponnistelujen ansiosta Lanzarote pääsi vuonna 1993 Unescon perintökohdelistalle sekä kulttuurinsa että luontonsa ansiosta.
Manrique ei koskaan päässyt todistamaan hetkeä, jonka eteen hän oli työskennellyt vuosia. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1992. Jotain vielä Unescon listallekin pääsyä tärkeämpää oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua: lanzarotelaiset olivat alkaneet arvostaa kotipaikkaansa.
”Oma isoisäni kertoi minulle aina, ettei pidä mennä tuhkapelloille juoksemaan, koska jälki on rumaa. Pitää olla varovainen. Tämä on lanzarotelaisten mentaliteetti. He haluavat suojella saartaan.”
Cabrera kertoo olevansa itsekin paluumuuttaja. Hän palasi Madridista Lanzarotelle juuri saaren luonnon takia. ”Niin kuin Manrique, minäkin kaipasin takaisin”, Cabrera sanoo.
Kaikkein eniten Lanzarotella Manrique rakasti kuitenkin pohjoisen Famaraa, jossa hän vietti lapsuutensa kesät.
Kalaravintolan terassilla mies yrittää pummia kyytiä kaupunkiin. Bussi kulkee Famarassa vain harvoin.
”Famara on rauhallinen koko vuoden. Ennen tämä oli kalastajakylä, nyt surffikylä”, itsekin surffikoulua Famarassa pyörittävä Juan Torre sanoo ja kaitsee lapsikatrasta, joka leikkii yhdessä hiekkatienvarren veneistä.
”Vene ei ole minun, toivottavasti ei tule ongelmia”, Torre sanoo ja naureskelee.
Hän kertoo, että Famaran alue on paras surffauspaikka Kanarialla. Harvoista ohikulkijoista suurella osalla onkin märkäpuvut päällään. Kun kävelee rantaa pohjoiseen, pääsee Punta Ganadaan, jonka maisemia moni famaralainen ylistää.
Vivahteikas kylä teki vaikutuksen myös elokuvaohjaaja Pedro Almodóvariin. Täällä Famarassa on kuvattu avainkohtauksia elokuvaan Särkyneet syleilyt. Elokuvassa näkyvät erityisesti bungalowit, puolikuun malliset asunnot rannalla.
Palaamme takaisin saaren eteläosaan. Jäljellä on vielä yksi kohde: pääkaupunki Arrecife.
Kaupunki ei hurmaa heti: se näyttää toimistorakennusten valtaamalta sotkulta. Olemme onneksi väärässä paikassa, bisneskeskustassa. Sen takaa löytyy San Ginesin laguuni, joka on täynnä värikkäitä pikkuveneitä. Aurinko laskee.
Naisporukka viettää iltaa ravintola La Bullan terassilla. Paikalliseen tyyliin seurueessa on lapsia, nuoria ja vähän vanhempiakin. Bullan tapasvalikoimasta löytyy ihania pikkupaloja, hampurilaisia, salaatteja ja juustoja iltanälkään.
Viini kirvoittaa terassilla istuvan Noemi Gonzalezin kielenkannat. Viikonloppua viettävä pankkivirkailija innostuu kertomaan kotisaarestaan.
”Olemme lähellä Eurooppaa, mutta silti Lanzarote on erilainen kuin mikään muu paikka”, hän sanoo.
”Vaikkapa Harian kaupunki, se on ollut aina samanlainen, muuttumaton. Meillä on luontoa, rantoja, paikallisia juhlia… Yhdistelmä, jota muilla Kanariansaarilla ei ole.”
Tätä ei välttämättä tajua heti. Lanzarote on kuin saaren rotkoissa kasvava villiartisokka.
Sydämen löytääkseen pitää jaksaa kuoria.
