Sydän hakkasi ja rintaa puristi niin, että oli vaikea hengittää. Hyvinkääläinen Virpi Kalilainen pelästyi, että häneltä menisi taju. Säikähdystä lisäsi se, että hän oli yksin yöllä kotona kahden lapsensa kanssa. Puoliso oli lähtenyt lentokentälle lomamatkalta palaavia vanhempiaan vastaan.

Virpi hoiperteli naapuriin ja pyysi apua. Naapurinrouva soitti päivystykseen. Virpiä neuvottiin hengittelemään syvään. Kyllä olo siitä rauhoittuisi. Pikkuhiljaa niin kävikin, mutta kun mies palasi kotiin, hän vei vaimonsa varmuuden vuoksi sairaalaan. Virpi lähetettiin kuitenkin takaisin kotiin rauhoittavan lääkkeen kera, sillä mitään hätää kuulemma ei ollut.

Vastaavanlaisia kohtauksia alkoi ilmaantua lisää, ja niihin liittyi rytmihäiriöitä. Mitä enemmän Virpi sydämensä säännötöntä pomppimista kuunteli, sitä enemmän häntä pelotti. Oliko hän saamassa infarktin?

– Kävin moneen otteeseen lääkärissä. Minulle sanottiin, että kyllähän sydän jyskyttää ja verenpaine nousee, kun sitä koko ajan miettii. Lääkäri kehotti hankkimaan paperipussin, johon voisin hengittää. Ihan kuin olisi kehdannut hönkiä pussiin julkisilla paikoilla, Virpi, 51, muistelee 90-luvun puolivälin tapahtumia.

Hän kävi rytmihäiriöiden vuoksi myös pari kertaa päivystyksessä. Siellä häneen suhtauduttiin vähätellen: miksi hän vaivasi hoitohenkilökuntaa niin mitättömällä asialla? Hänellehän oli kerrottu, ettei kyse ollut mistään vakavasta.

– Kukaan ei silti osannut sanoa, mistä oireiluni johtui, ja juuri se kalvoi mieltäni eniten. Aloin uskoa olevani hermoheikko.

Vuonna 2002 Virpin miehen sisko kuoli yllättäen, mikä oli koko suvulle hirveä järkytys. Virpi joutui kannattelemaan sekä puolisoaan että appivanhempiaan. Hänen oma surunsa jäi taka-alalle. Stressiä lisäsi työpaikan vaihto hotellista toiseen.

– Yhtenä iltapäivänä sain junassa matkalla töistä kotiin kaikki sydänkohtauksen oireet. Meinasin pyörtyä siihen paikkaan. Pääsin kuitenkin tajuissani perille Hyvinkään rautatieasemalle, jossa tilasin ambulanssin. Sydänfilmin mukaan kaikki oli kunnossa. Minulla oli ollut hyperventilaatiokohtaus.

Tapahtuneen jälkeen junassa matkustamisesta tuli painajaismaista. Virpi pelkäsi mennä junaan, koska hän pelkäsi uutta kohtausta. Mitä enemmän hän pelkäsi, sitä varmemmin kohtaus iski. Huono olo alkoi aina vatsasta, josta se nousi nopeasti koko kehoon. Sitten päässä humahti. Sydän alkoi laukata ja hengitys tihentyä. Käsivarsi puutui ja silmissä sumeni. Happi tuntui loppuvan.

– Junamatkat olivat kauheita, koska jouduin olemaan suljetussa tilassa kaikkien silmien alla ilman pakomahdollisuutta. Yritin rauhoittaa itseäni lukemalla kirjaa, mutta en pystynyt pelolta keskittymään siihen. Kerran tekstailin yhden kaverin kanssa koko matkan, jotta selvisin Hyvinkäältä työpaikalleni Helsinkiin. Monesti jäin seisomaan ovien viereen, jotta voisin hypätä junasta äkkiä pois.

Ajan myötä muutkin suljetut paikat, kuten elokuvateatterit, alkoivat pelottaa. Virpi kuitenkin tiedosti, että teatterin ovesta pääsisi ulos koska vain. Se rauhoitti mieltä.

– Kerran olin leffassa serkkuni lasten kanssa. Yhtäkkiä tajusin, etten voisikaan lähteä sieltä pois, koska en voisi jättää lapsia sinne keskenään. Ajattelin, että apua, nyt paniikki varmasti nousee. Kuin ihmeen kaupalla sain pelkoni kuriin ja pystyin olemaan näytöksessä loppuun asti.

Lopulta, vasta vuonna 2012 Virpi murtui esimiehensä edessä. Hän itki tälle, ettei päässyt kotiin, koska ei uskaltanut mennä junaan. Hän myös sanoi, ettei voisi tulla seuraavana päivänä töihin.

– Esimieheni lähetti minut yksityiselle lääkäriasemalle, koska työterveydestä ei löytynyt heti aikaa. Siellä oli vastassa ihana lääkäri, joka kuunteli minua. Sitten hän totesi, että minulla oli paniikkihäiriö. Hän sanoi, että siitä ei tarvitse kärsiä, vaan siihen on hyvät lääkkeet. Diagnoosi oli valtava helpotus. En ollutkaan kuolemaisillani tai tulossa hulluksi, vaan ongelmani sai viimein nimen.

Toisaalta Virpi oli vihainen. Hän oli juossut paniikkioireittensa vuoksi lääkärissä monta vuotta. Miten oli mahdollista, että niitä ei ollut tunnistettu?

Hoidoksi määrättiin paniikin syntyä ehkäisevä lääke. Lisäksi hän sai tarvittaessa otettavan kohtauslääkkeen. Virpille myös selvisi, että hänen paniikkioireensa johtuivat ahdistuksesta ja stressistä. Lääkärin mukaan stressin ei tarvinnut aina olla negatiivista.

– Siksi aloin saada kohtauksia työpaikan vaihdon yhteydessä. Olin muutoksesta innoissani, mutta samalla se stressasi minua. Lisäksi taustalla oli kälyni kuoleman aiheuttama ahdistus.

Paniikkioireet eivät loppuneet heti, mutta kohtausten pelkoa lievitti pelkästään tieto siitä, että hänellä oli toimiva lääke. Junassa kulkeminen alkoi sujua ja työnteko maistua hyvälle, kun pelko junamatkaa kohtaan katosi.

– Minusta tuli jälleen oma iloinen itseni, Virpi sanoo.

Paniikkihäiriön hoidossa käytetään myös terapiaa. Virpille terapian mahdollisuutta tarjottiin vasta parisen vuotta sitten, kun hän oli uusimassa lääkereseptiään. Hän ei kokenut enää tarvitsevansa sitä, koska vointi oli ollut pitkään niin hyvä.

Paniikki ei nostanut päätään silloinkaan, kun Virpi joitakin vuosia sitten vaihtoi alaa ja opiskeli lähihoitajaksi, vaikka muutos oli suuri. Hän laittoi hakemuksen eteenpäin viimeisenä hakupäivänä ja sai heti parin päivän päästä kutsun pääsykokeisiin. Seuraavalla viikolla hän kuuli saaneensa opiskelupaikan.

– Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt jännittää. Myös siirtyminen työelämään valmistumisen jälkeen sujui ilman ahdistusta, koska työ oli tullut tutuksi opiskeluun kuuluvan työharjoittelun ansiosta. Tiesin pärjääväni ja olin mielissäni uusista kuvioista.

Virpi sanoo hyväksyneensä paniikkihäiriön osaksi itseään. Hän ei ole ikinä hävennyt sitä, vaan on puhunut asiasta avoimesti. Hän ei koe olevansa sen vuoksi huonompi tai heikompi.

– En ole ainut, joka kärsii paniikkihäiriöstä. Kun tiedostin aikoinaan tämän, annoin tavallaan itselleni anteeksi ja oivalsin, ettei kenenkään tarvitse olla täydellinen. Nykyään en edes ajattele koko juttua. En silti uskalla lopettaa lääkitystä. Kerran yritin, mutta oloni huononi nopeasti. Sitä riskiä en ole rohjennut ottaa uudestaan. Lääkärikään ei ole toistaiseksi ehdottanut moista.

Paniikkihäiriössä keho valmistautuu kohtaamaan äärimmäisen hätätilanteen, vaikka mitään todellista uhkaa ei ole tai todellinen uhka on huomattavasti pienempi kuin reaktio siihen. Paniikkikohtauksia voi ilmaantua eri paikoissa, jopa turvallisessa ympäristössä kotona tai nukkuessa. Usein kohtaukset liittyvät julkisiin paikkoihin, jolloin puhutaan julkisten paikkojen pelosta ja paniikkihäiriöstä.

– Yksittäisiä paniikkikohtauksia kokee moni elämänsä aikana, mutta kyse ei ole vielä paniikkihäiriöstä. Diagnoosi vaatii toistuvaa kohtauksittaista ahdistusta, joka haittaa arkea. Paniikkikohtauksia liittyy myös muihin mielenterveyden häiriöihin, esimerkiksi sosiaaliseen jännitykseen, sekä joihinkin ruumiillisiin sairauksiin, sanoo psykiatrian erikoislääkäri Seppo Hietanen Mehiläinen Töölöstä.

Paniikkikohtauksille on ominaista äkillisyys ja odottamattomuus. Kohtaus saavuttaa huippunsa noin kymmenessä minuutissa ja kestää yleensä alle puoli tuntia.

– Kohtauksiin liittyy jatkuva huoli niiden uusiutumisesta tai kohtausten pelon aiheuttama käytöksen muutos. Lisäksi paniikkikohtaukseen liittyy jonkinlainen hallinnan menettämisen, esimerkiksi pyörtymisen, sairauskohtauksen, sekoamisen tai kuoleman pelko. Siihen kuuluu myös fyysisiä oireita, kuten sydämentykytystä, hikoilua, vapinaa, hengenahdistusta ja huimausta.

Paniikkihäiriö alkaa tavallisesti 20–30-vuotiaana. Se on yleisempi naisilla kuin miehillä. Kaikkiaan paniikkihäiriöstä kärsii jossain vaiheessa elämäänsä 2–4 prosenttia väestöstä.

Häiriön syntyyn vaikuttavat perimä ja ympäristötekijät. Ympäristötekijöistä merkittäviä ovat lapsuuden aikaiset tapahtumat sekä laukaisevat tekijät eli ennen paniikkihäiriötä olleet negatiiviset kokemukset, kuten läheisen kuolema tai pitkittynyt stressi. Myös liiallinen kofeiinin tai alkoholin käyttö voi laukaista kohtauksen.

– Hoitamattomana paniikkihäiriö altistaa masennukselle ja päihteidenkäytölle, jos niitä ei ole aiemmin ollut. Ahdistus puolestaan altistaa ruumiillisille sairauksille, muun muassa sydän- ja verensuonitaudeille, Seppo Hietanen kertoo.

Paniikkihäiriön hoidoksi suositellaan lääkehoitoa ja psykoterapiaa. Lääkkeiden tarkoituksena on estää kohtausten toistuminen. Lääkityksenä voidaan käyttää joko säännöllisesti otettavia mielialalääkkeitä tai tarvittaessa otettavia rauhoittavia lääkkeitä. Psykoterapioista parhaiten toimivaksi on todettu kognitiivinen käyttäytymisterapia. Siinä opetellaan tunnistamaan ja muokkaamaan paniikkia aiheuttavia ajatuksia ja itselle haitallisia käyttäytymistapoja sekä etsitään uusia keinoja rauhoittaa mieltä.

Hoitotulokset ovat usein hyviä. Osalla paniikkihäiriö väistyy, ja lääkehoito voidaan purkaa hitaasti. Alttius paniikkikohtauksiin on kuitenkin edelleen olemassa. Toisilla vaiva on pitkäaikainen, mutta hoidolla pyritään pitämään oireet hallinnassa.

– Nykyiset lääkkeet ovat varsin turvallisia, mutta joillekin voi tulla haittavaikutuksia ja esimerkiksi haavojen hyytyminen voi hidastua. Iän myötä alttius haitoille kasvaa.

Lähde: mielenterveystalo.fi