Sanotaan, että suomalaiset tuntevat etelän merien koralliriutatkin paremmin kuin oman maamme vedenalaisen luonnon. Väite saattaa pitää paikkansa, ainakin jos katsoo luonto-ohjelmien tarjontaa.
Ilmiölle on yksinkertainen selitys: lämpimien maiden koralliriutat ovat huikean värikkäitä ja täynnä elämää. Lisäksi siellä riittää valoa vuoden ympäri, ja vedet ovat kirkkaita. Siksi koralliriutoilta saa varsin helposti upeita kuvia vaatimattomallakin kalustolla ja kokemuksella.
Suomalainen vedenalaisluonto on paljon vaikeammin havaittavissa. Suurimpia syitä siihen ovat tietysti kylmyys, pimeys ja vesien sameus. Toisin kuin koralliriuttoja ympäröivillä aavikoilla ja trooppisissa sademetsissä, pohjoisissa metsissä vesistöihin putoaa neulasia ja lehtiä, jotka kerääntyvät mutaiseen pohjaan sotkien näkyvyyttä. Pelloilta ja soilta valuvan saven ja humuksen vuoksi monen suomalaisen järven ja lammen vesi on mustaa kuin tee.
Vaikka Suomen vesistöt näyttävät hiljaisilta ja lähes elottomilta, tarkemmin katsottuna niistäkin löytyy paljon mielenkiintoista elämää. Jotkin eliöt ovat muodoiltaan ja elintavoiltaan niin erikoisia, että voidaan melkein puhua kotimaan koralleista, vaikka ne eivät varsinaisesti koralleja olekaan.
Erikoisimpia Suomen vesien asukkaita on järvisieni. Se on sienieläin, joka kasvaa kiinnittyneenä vesistöjen pohjaan tai erilaisiin rakenteisiin, kuten veteen kaatuneiden puiden oksiin.
Järvisieni lisääntyy niin, että siittiösolu ui sienestä toiseen ja hedelmöittää munasolun. Se kehittyy toukaksi, joka ui vedessä uusiin paikkoihin ja asettuu sinne. Samantapaisesti lisääntyvät myös korallit.
Järvisieni elää levien kanssa symbioosissa eli molempia hyödyttävässä suhteessa, ja levät antavat sille vihreän värin.
Laji elää koko maassa, niin joissa, järvissä kuin meressäkin. Järvisieniä ei ole kuitenkaan helppo löytää, koska niitä elää vain tietyissä paikoissa – ja pienessäkin järvessä riittää pohjapinta-alaa koluttavaksi hehtaareittain.
Olen harrastanut vedenalaiskuvausta eri puolilla Suomea parikymmentä vuotta. Eniten järvisieniä olen nähnyt Espoon ja Vihdin rajamailla sijaitsevassa Saarijärvessä, jossa käyn kesäisin sukeltelemassa samalla kuin muu perhe viettää laatuaikaa uimarannalla.
Saarijärven vesi ei ole kristallinkirkasta, mutta näkyvyys on kuitenkin useita metrejä. Toisin kuin monissa Suomen vesistöissä, Saarijärvessä vesi ei ole ruskeaa, vaan siinä on vihertävä sävy. Vesihän yleensä on vihreää silloin, kun siinä ei ole suuria epäpuhtauksia.
Järvisienet elävät Saarijärvessä kohoavan pienen saaren ympärillä, jossa on kivikkoista matalikkoa. Usein siellä törmää myös rapuihin, jotka heristelevät vihaisen näköisinä saksiaan ja tuijottavat tappisilmillään snorklaajaa.
Järvisieni ei siis ole sieni eikä kasvi, vaan sienieläin. Kasveihin ei kuulu myöskään rakkolevä, toinen Suomen vesistöissä elävä, ulkoisesti koralleja muistuttava laji.
Rakkoleviä näkyy yleisesti Suomen kallioisella rannikolla. Tämä levä kuuluu Itämeren niin sanottuihin avainlajeihin: rakkolevät muodostavat laajoja kasvustoja ja tarjoavat ravintoa ja elinympäristöjä monille muille lajeille.
Rakkolevän muodostamissa vedenalaisissa ”metsissä” viihtyvät muun muassa leväkatka, kilkki, sinisimpukka ja leväsiira. Kaloista siellä asuvat esimerkiksi kivisimppu ja kivinilkka sekä ahvenen ja hauen poikaset. Rantakäärme munii rantaan ajautuneiden rakkolevien muodostamille valleille.
Rakkolevämetsää sanotaan Itämeren lastentarhaksi, koska niin moni eläin kasvattaa jälkikasvunsa siellä.
Rantakalliosta törröttävät rakkoleväpuskat tuovat muodoltaan mieleen koralliriutan. Rakkolevän värikkyyttä lisäävät sen lehtien pinnalla olevat pulleat, keltavihreät ilmarakkulat, joista laji on saanut nimensä. Suomen merillä elää kaksi rakkolevälajia.
Veden aallokkoisuus vaikuttaa rakkolevän muotoon. Sen kaasurakkulat toimivat kellukkeina, joiden avulla levä kurkottaa kohti valoa, mutta tyrskyjen pieksämillä luodoilla levään ei kasva rakkuloita lainkaan.
Rakkolevä on herkkä laji, jonka esiintyminen kertoo ympäristön tilasta laajemminkin. Se vähentyi 1900-luvulla Itämeren rehevöitymisen ja saastumisen vuoksi. Laji myös reagoi herkästi veden suolapitoisuuden muutoksiin: ajoittain vähäsuolaiseen Itämereen tulee Atlantilta Tanskan salmien kautta suolapulsseja, ja sellaisten esiintyminen on vähentänyt rakkolevien määrää.
Myös kasvit muodostavat Suomen vesistöihin komeita näkymiä, varsinkin silloin kun yhtä kasvilajia on paljon samalla paikalla. Esimerkiksi järvisätkin, vesitatar ja ahvenvita luovat vedenalaisia metsikköjä, joissa voi törmätä vaikka minkälaisiin vedeneläviin metrin pituisesta hauesta pikkuruisiin hyönteisiin.
Ulkonäöltään korallimaisimpia kasvejamme ovat ärviät. Ne ovat monivuotisia vesikasveja, jotka elävät kokonaan veden pinnan alapuolella, jopa metrien syvyydessä.
Espoossa, Vihdin rajamailla, on Saarijärven lisäksi toinenkin paikka, jossa pääsee hyvin tutustumaan Suomen vedenalaiseen luontoon. Kirkasvetinen, lumpeiden kirjoma Vaakkoin lampi tuntuu erämaiselta niin pinnan ylä- kuin alapuolella.
Vaaleanpunaiset lumpeenlehdet vihreässä vedessä tuovat näkymään trooppista, eksoottista vivahdetta, vaikka itse asiassa kyse on supisuomalaisesta karusta järvimaisemasta.
Vaakkoin lampi on ärviän valtakuntaa. Ärviöiden varret huojuvat rentoina aaltojen tahtiin, ja niiden lehdet ovat hentoja, kiehkuramaisia. Tämän kasvin seassa uiskennellessa tuntuu kuin olisi jonkin lämpimän maan vesissä.
Ja itse asiassa: kyllähän Suomi on pohjoisesta sijainnistaan huolimatta hyvinkin lämmin maa – pari kuukautta vuodesta. Kasveille ja muulle vesiluonnolle sekin aika riittää. ●
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
