Teenage angst has paid off well, now I’m bored and old, laulaa 26-vuotias Kurt Cobain Nirvanan kolmannen ja viimeisen albumin, 20 vuotta sitten ilmestyneen In Uteron, avausraidalla Serve The Servants.
Kurt Cobain oli mestari itsensä mystifioinnissa samalla tavalla kuin hän oli mestari ahdistuksensa kanavoinnissa laulujenkirjoittamiseen. Herkkä ja idealistinen punkkari törmäsi kaupallisuuden ja suurten odotusten aiheuttamiin paineisiin – ja tästä kolarista 1990-luvun nuorisolehdet kirjoittivat. Kun Cobain sitten 27-vuotiaana päätti päivänsä, maailman rocklehdet käyttivät samaa mallia itsemurhaa selittäessään.
Selitys herkkyydestä ja idealismista on varmasti totta, mutta ehkä silti Cobainin ongelmista pienimpiä. Jälkipuinti olisi osunut maaliin, jos sen yhteydessä olisi avattu ahdistuksen todellisen syyn, heroiiniriippuvuuden, syntymekanismi ja analysoitu siitä selviytymisen todennäköisyys Cobainin kaltaisen ihmisen tapauksessa. Mutta tämä olisi ollut kirjoittamattomien sääntöjen rikkomista. Rock-artistit ja media ovat aina mystifioineet rockia hyvässä yhteisymmärryksessä. Sävy on yleensä retosteleva, ja vaikka kävisi huonosti, on aina helpompi kirjoittaa uusi luku tarinaan idealismin ja popteollisuuden törmäämisestä kuin perata esimerkiksi lääketieteellistä fakta-aineistoa.
Joka tapauksessa Cobainin riippuvuussairaus määritti jo koko In Utero -levyn sisällön, mutta sillä selitettiin tekijänsä toilailuista ja levyn kryptisistä teksteistä vain osa.
Kun In Uteron kolmen levyn 20-vuotispainosta kuuntelee nyt kaksikymmentä vuotta aikuisempana, se tuntuu hyvin johdonmukaiselta teokselta. Se ei ole monen muun grungeksi kutsutun aikalaislevynsä tavoin taitavasti poseerattua rock-angstia, vaan röntgenkuva lahjakkaan ihmisen aivot vallanneesta kliinisestä masennuksesta. Kun media pyysi Cobainin kanssa työskennelleeltä beat-runoilijalta ja entiseltä heroinistilta William S. Burroughsilta kommenttia Cobainin kuoleman jälkeen, tämä viittasi suoraan In Utero -levyyn: Kun näin In Uteron tekstit, ymmärsin, ettei ne kirjoittanut ihminen ollut enää pelastettavissa, hän oli nämä laulut kirjoittaessaan jo kuollut.
Vaikka levyn nimeksi alunperin aiottu, kaiken oleellisen tekijänsä mielentilasta paljastanut I Hate Myself And I Want To Die, pudotettiin pois, In Utero on inhorealistisella tavalla tosi ja tämä heijastuu levyn musiikkiin. Kuten masennuksessa, In Uterossakin on parempia päiviä ja huonompia päiviä: välillä valonsäikeet suodattuvat mustaan mieleen ja valaisevat sen ainutlaatuisen kauniilla melodioilla, kuten haikeiden viulujen kuljettamissa Dumb- ja All Apologies -kappaleissa, vain jotta kuulija voidaan seuraavaksi hukuttaa Scentless Apprenticen turhauttavaan pimeyteen ja kakofoniaan.
Ero hittilingoksi osoittautuneeseen Nevermindiin oli konkreettinen. Melurock-arkkitehti Steve Albinin tuotanto oli korostetun rujoa, miksauksessa Cobainin aiempaa vereslihaisempi laulu oli tarkoituksella alistettu aggressiivisille ja hälyisille kitaroille; yhtye siis toimi In Uteroa levyttäessään juuri päinvastoin kuin laulusuoritusta korostavissa pophittituottamisen manuaaleissa neuvotaan.
In Uteroa markkinoitiin Nevermindin (1991) jälkeen punkhenkisenä paluuna juurille ja sitä myötä keskisormen näyttönä Nirvanan levy-yhtiölle Geffenille. Antamalla rockmedian mehustaa levyä juuri tästä näkökulmasta, Geffen myi kuitenkin In Uteroa nopeasti yli miljoona kappaletta amerikkalaisten high schoolien skeittaaville pikku-punkkareille. Tuoretta 20-vuotisjuhlapainosta myydään täysin päinvastaisesta syystä: amerikkalaisen rockin sukupolviklassikkona, jonka innoittamana perustettiin tuhansia nu-metal -yhtyeitä.
Sitä emme saa tietää olisko Cobain selvinnyt, jos hän olisi saanut yleisönsä tavoin kasvaa aikuiseksi. Emmekä liioin sitä, olisiko hän silloin onnistunut enää luomaan Nevermindin ja In Uteron veroisia levyjä. ■
Mikko Aaltonen on on helsinkiläinen toimittaja ja dj, joka kärsii kroonisesta vinyylilevyriippuvuudesta.
