Tästä alkaa matkani Avun luontomiehenä. Matkaan ympäri Suomen maata ja tutustun luonnon lähellä elävien ihmisten arkeen ja siihen, minkälainen merkitys luonnolla on heidän elämässään. Suomalaisten tarinoiden kautta pääsemme kokemaan, miltä luonto näyttää eri puolilla maatamme. Ensimmäinen matkani vie minut parikymmentä kilometriä Kuopiosta etelään sijaitsevan Vehmasmäen kylän reunamille, perinteisen maaseutuluonnon keskelle.

Ajan vitostien ali kulkevan lyhyen tunnelin läpi, parikymmentä kilometriä Kuopiosta etelään, ja saavun perinteisen suomalaisen kulttuurimaiseman keskelle. Edessäni aukeavat lumen peittämät peltolakeudet. Horisontissa nousevat talousmetsien ryppäät tasaisine hakkuuaukeineen.

On pääsiäissunnuntai, mutta Pohjois-Savossa luonto vasta heräilee pitkään piilossa pysyneen kevätauringon säteiden lämpöön. Peltojen laitamilla harvakseltaan seisovien koivujen oksilla talitintit vielä virittelevät soidinlaulujaan.

Peltojen keskellä kiemurtelevan hiekkatien päässä, pienen mäennyppylän laella, seisoo vanha maatila. Se on määränpääni.

Parkkeeraan autoni aikaa nähneen navetan eteen ja astelen pihan poikki tilan päärakennusta kohti. Samalla ulko-ovi aukeaa ja Riitta Ahtiainen tervehtii tuttavallisesti. Riitan jalkojen juurella naukuu suuri kissa.

– Tyttäreni toi kissan meille aikoinaan Hesasta. Ilmankos Leo tervehtii sinua niin ystävällisesti, hän naurahtaa ja viittoo minut tupaan sisälle kahville.

Tuvan lattialla lojuu siellä täällä monenmoisia leluja ja pelejä. Ruokapöydällä on muutama tussipiirustus. Riitta kaataa kuppeihimme kahvit ja istahtaa pöydän ääreen.

– Lapsenlapset antavat minulle suunnattoman paljon iloa. Vietän heidän kanssaan niin paljon aikaa kuin mahdollista. Meillä on jo seitsemän lastenlasta, joten vilskettä riittää arkena ja pyhänä.

Hetken aikaa istumme hiljaa kahvia siemaillen ja katselemme, kuinka keittiön ikkunan alla sijaitsevalla ruokintapaikalla käy kuhina. Pikkulintujen pitää käyttää suurin osa päivänvalosta ravinnon hankkimiseen. Tulevaksi yöksi on jälleen luvattu useampi aste pakkasta. Yhtäkkiä kuuluu karhea rääkäisy ja ruokinnalle lentää närhi, joka pelästyttää pikkulinnut tiehensä.

– Ei näkynyt närhiä tilallamme minun lapsuudessani. On se luonto muuttunut vuosien saatossa täällä maallakin, Riitta toteaa. Lintujen ruokintapaikan takana aukeavat Ahtiaisten tilan hankien peittämät pellot, jotka iltapäivän kirkas aurinko värjää hehkuvan kellertäviksi.

Ympärillämme kevääseen heräävä maalaismaisema on ollut Riitan koti koko hänen elämänsä ajan. Se kätkee sisäänsä yhden ihmiselämän ilot ja surut.

Riitta aukaisee ulko-oven, ja kissa livahtaa pihalle.

– Leo tykkää vaania sikalassa hiiriä, vaikka se on ollut autio jo vuosikausia.

Riitta haluaa viedä minut kävelylle heidän tilansa takana nousevaan metsään. Hän johdattaa meidät korkeiden hankien keskellä itse tekemäänsä polkua pitkin. Lumikengistä ei olisi vielä hyötyä näin upottavassa hangessa.

– Pian yöpakkaset tekevät kivan hankikannon ja täällä on mahtavaa lumikenkäillä, Riitta maalailee.

Läheisen männyn korkeuksista kuuluu käpytikan nakutusta. Närhen tavoin käpytikka menestyy myös vahvasti muokatussa metsäympäristössä.

Vehmasmäen kylän laitamilla omassa rauhassaan elävien Riitta ja Ilkka Ahtiaisen tilaan kuuluu 15 hehtaaria talousmetsää. Metsä tarjoaa heille pientä lisää eläkkeeseen, mutta ajoittaisia tuloja tärkeämpi merkitys metsällä on Riitan jokapäiväisessä elämässä.

– Minulla on ollut lapsesta lähtien erityissuhde metsään. Jo pikkutyttönä tykkäsin leikkiä ja vaellella lähimetsässä.

Riitta on asunut syntymästään lähtien maatilalla Jäppilässä, joka kuuluu nykyään Pieksämäen seutukuntaan.

Suhde luontoon rakentui maatilan arjen kautta.

– Lypsylehmien lisäksi tilallamme oli myös kanoja ja yksi emakko. Maito myytiin meijeriin, kananmunat ja porsaat naapureille. Perheemme sai elannon kovalla työllä vähistä resursseista.

Seisoessamme kuusikon keskellä Riitta muistelee, että vaikka elämä pientilalla oli äärimmäisen kiireistä ja rankkaa, koti oli turvallinen ja rakastava kasvuympäristö.

Riitan molemmilla vanhemmilla oli viisi siskoa, jotka auttoivat perhettä niin tilan asioissa kuin lasten kouluasioissa.

Riitan lapsuuden onnelliset päivät muuttuivat dramaattisesti syksyllä 1963, kun hänen isänsä kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen.

– Se tuttu ja turvallinen maailma, jossa olin kasvanut, romahti. Jäimme äidin ja kahden veljeni kanssa nelistään. Äiti hoiti tilaa ja me autoimme minkä pystyimme. Ilman tätejämme emme olisi selvinneet. Opin jo tuolloin, miten korvaamattomia voimavaroja lähisuku ja naapuriapu ovat.

Isänsä kuoleman jälkeen Riitta ajatteli, että äiti haluaisi ainoan tyttärensä seuraavan jalanjälkiään. Äidillä oli kuitenkin muita suunnitelmia Riitan varalle.

Seuraavana keväänä isän poismenon jälkeen äiti lähetti 10-vuotiaan, aran ja hiljaisen Riitan Varkauteen oppikouluun.

Jälleen suvun naisten muodostama turvaverkosto oli Riitan perheen selviytymisen perusta. Riitta muutti tätinsä luokse Varkauden keskustaan. Täti asui yksin ja teki kätilönä säännöllisesti myös iltatöitä, mikä tarkoitti, että Riitta joutui viettämään usein iltoja yksin kotona.

– Tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Kivitalossa asuminen keskellä teollisuuskaupunkia oli maalaistytölle rankkaa, varsinkin kun tehdastyöläisten lapset pitivät meitä maalaisia alempiarvoisina ja minua kiusattiin. Aluksi häpesin taustaani.

Nykyään välimatka Jäppilän ja Varkauden välillä taittuisi muitta mutkitta päivittäin, mutta Riitan käydessä oppikoulua hän pääsi kotiin vain sunnuntaisin, silloinkin auttamaan äitiä ja veljiään maatilan töissä.

– Ikävöin äitiäni ja veljeäni kovasti. Halusin takaisin maalle. Tuolloin ei kuitenkaan ehditty paneutua lapsen murheisiin. Leivän hankkiminen maanviljelyllä tarkoitti raakaa työtä. Se vei kaiken ajan, varsinkin kun äitini hoiti tilaa yksin.

Riitta ei antanut periksi. Hän valmistui kiitettävin arvosanoin Varkauden lukiosta. Se arka ja hiljainen tyttö, joka oli kahdeksan vuotta aikaisemmin saapunut maalta kaupunkiin, oli nyt itsevarma 18-vuotias nuori nainen, joka osasi pitää puolensa.

Riitan toiveet maa- ja metsätalouden tai psykologian yliopisto-opinnoista saivat kuitenkin väistyä. Häntä tarvittiin kotona, sillä äidin terveys oli heikentynyt vuosien saatossa. Riitta palasi juurilleen, työskenteli perheen maitotilalla ja opiskeli pari vuotta naapurikunnan emäntä- ja maamieskoulussa.

– Äitini sairasti viimeiset vuotensa nivelrikkoa, josta puhuttiin tuolloin kulumavikana. Häntä hoidettiin Heinolan reumasairaalassa asti. Näin jälkikäteen tuntuu sydänsyrjässä asti miettiä, kuinka rankkaa äidin elämä oli, Riitta sanoo.

Mitä Riitta ajattelee nykyään äitinsä päätöksestä lähettää 10-vuotias tyttärensä maalta kaupunkiin kouluun vasten hänen tahtoaan?

– Äitini oli hyvin avarakatseinen ihminen. Hän ei halunnut minusta tilansa jatkajaa, vaan halusi antaa minulle helpomman elämän kuin hänellä itsellään. Äiti tiesi, että sen saavuttaminen vaatisi uhrauksia. Äiti toivoi, että minusta tulisi koulutettu virkanainen, ja muuttaisin paremman elämän perässä kaupunkiin.

Nousemme nuoren kuusikon keskellä metsäpolkua pitkin mäen harjanteelle, jonka keskellä kököttää kyläyhteisön talkootyönä rakentama laavu. Riitta kaivaa repustaan pussillisen tuohta, muutaman klapin ja tekee tulet.

Äitinsä toiveista huolimatta Riitasta ei koskaan tullut virkanaista, eikä hän enää Varkauden jälkeen palannut asumaan kaupunkiin.

– Kun nuori maanviljelijä Ilkka Ahtiainen astui kuvioihin 70-luvun puolivälissä, äitini ei meinannut aluksi hyväksyä häntä. Meni aikansa, ennen kuin äitini hyväksyi sen tosiasian, että hänen kehotuksistaan huolimatta aioin seurata äidin jalanjälkiä. Minun juureni ovat maaseudulla, kuulun tänne.

Riitta ja Ilkka muuttivat nykyiseen Vehmasmäen kotiinsa vuonna 1978, kun he olivat ostaneet lehti-ilmoituksessa näkemänsä maatilan. Pariskunta perusti sikatilan ja alkoi viljellä tilaan kuuluvia peltoja. Tilan työt määrittelivät vastanaineiden elämänrytmiä.

Vuosien saatossa Riitta ja Ilkka saivat viisi lasta, neljä tyttöä ja pojan. Aivan kuten lapsuudensa tilalla, vapaa-aikaa ei juuri ollut, elämä tilallisena oli rankkaa. Jälleen Riitan hetkittäiset lepotauot veivät hänet retkelle lähimetsään.

– Kun minulla oli kolme alle kouluikäistä lasta, eikä ollut juuri aikaa mennä ihmisten ilmoille, ei jumppaan tai kirkkoon, tajusin, että metsästä oli tullut minun kirkkoni. Oli arki kuinka uuvuttavaa tahansa, metsässä käynti antoi aina voimia jaksaa.

Suomen liityttyä EU:hun sianlihan hinta laski ja Ahtiaisten pientilan kannattavuus putosi kovaa vauhtia. Riitta ja Ilkka kamppailivat tilansa olemassaolon puolesta vuoteen 2007 saakka, kunnes heidän täytyi lopettaa tuotanto kannattamattomana. Miltei 30 vuoden aikakausi sikatilallisena oli päättynyt. Sikala tyhjennettiin ja pellot vuokrattiin tutulle viljelijälle.

– Maanviljelyn loppuminen oli raju muutos. Olin elänyt koko elämäni tilallisena, viisi vuosikymmentä, mutta yhtäkkiä tajusin, että minun oli luotava nahkani uudelleen.

Riitta kouluttautui Tilastokeskuksen haastattelijaksi. Tuolloin hän tajusi, kuinka paljon nuoruudessa Varkaudessa vietetyistä vuosista oli hyötyä, kun uusi elämä päivätöissä vaati säännöllisiä matkoja Helsinkiin.

– On todellinen rikkaus, että myös tällaisena maalaisena osaan nykyään luovia niin pellolla kuin suurkaupungissakin, Riitta naurahtaa.

Ohuet liekin suikaleet tanssivat nuotiossa. Jossain lähistöllä punatulkku jokeltelee haikeasti auringon laskiessa kaukaisten vaarojen yllä.

– Sain äidiltäni ja tädeiltäni vahvan naisen mallin, ja aina olen pärjännyt itsenäisesti, enkä ole koskaan voinut jäädä odottamaan, että muut tekevät asiat puolestani. Tämä on kuitenkin vaatinut veronsa. On välillä ollut todella rankkaa olla se, joka aina huolehtii muista.

Reilut kymmenen vuotta sitten Riitta alkoi saada huimauskohtauksia. Hän voi pahoin ja menetti hetkellisesti kuulonsa. Aluksi syytä oireisiin ei löydetty, kunnes lääkäri totesi Riitan sairastuneen uupumukseen.

Riitan oli myönnettävä omien voimiensa rajallisuus ja vaadittava itseltään vähemmän. Perheen lisäksi rakas kotimetsä oli keskeisessä osassa hänen toipuessaan uupumuksesta.

Prosessin kautta Riitta ymmärsi lähiluonnon merkityksen ihmisen henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

– Luonnon keskellä olen osa jotain suurempaa, eikä minulta vaadita mitään. Täällä minusta pidetään huolta, hän sanoo.

Kokemuksen kautta Riitta alkoi heijastella työntäyteistä elämäntaivaltaan ja omaa perintöään.

– Äitini oli oikeassa, vaikka en vaihtaisi päivääkään entisestä elämästäni sikatilallisena, Riitta vakuuttaa.

Hän myöntää olleensa helpottunut, kun kukaan lapsista ei halunnut seurata vanhempiensa jalanjälkiä.

– Tuimme mieheni kanssa kaikin tavoin lastemme halua opiskella ja tehdä töitä eri puolilla maailmaa Helsingistä Barcelonaan ja Pariisiin. Ehkä äitini toive viimein toteutui, kun meidän lasten elämä on ollut helpompaa. Ja vaikka lapsemme ovat palanneet Pohjois-Savoon, he pärjäisivät missä tahansa.