Apu

Tapani Kiminkinen jyrähtää: Älkää kikkailko hoitajilla ja auttakaa vanhukset ylös!


– Kirjatkaa lakiin vanhusten oikeus päästä ylös sängystä kerran päivässä, maalaislääkäri Tapani Kiminkinen sanoo.
Kuvat Kari Kaipainen

Suomea viime aikoina järkyttäneeseen vanhustenhoidon tilaan on tulossa muutoksia.

Lakiin ollaan todennäköisesti kirjaamassa hoitajien minimiluvuksi 0,7, mikä tarkoittaa seitsemää hoitajaa 10:tä hoivattavaa vanhusta kohden.

Avun sivuilta tuttu maalaislääkäri Tapani Kiminkinen toteaa, ettei kiinteä mitoitus takaa oikeasti hoitajien määrää.

– Lukuun saa laskea vain ne hoitajat, jotka ovat oikeasti asukkaiden kanssa vuorossa klo 07–21. Siihen ei saa laskea esimiehiä esimiestyössä eikä hoitajia siivous-, vaate- ja ruokahuollossa. Nyt saattaa käydä niin, että myös nämä työtehtävät sisällytetään hoivaan. Se on väärin.

Kiminkisen mukaan minimilukuun ei pidä laskea myöskään hoitajia, jotka ovat lomalla tai koulutuksessa.

–Joka päivä pitää katsoa, ketkä ovat töissä tänään ja pitää huoli siitä, että minimityötuntimäärä on täytetty. Pitää tarkastella reaalisesti toteutunutta työvuorolistaa.

Tapani Kiminkinen on kirjoistaan, keikoistaan ja Apu-lehdestä tuttu lääkäri ja yhteiskunnallinen keskustelija.

Hänellä on Saarijärven terveyskeskuksessa hoidettavanaan runsaasti senioreita. Kiminkisen vastuulla terveyskeskuslääkärinä on 80 hoivakotipaikkaa Saarijärven keskustassa ja 15–35 kilometrin etäisyydellä.

Lue lisää humaanista hoitokoti Mistelistä, jossa Kiminkinen muun muassa työskentelee.

Hoivaraha ei kasva puissa

Hoivakeskustelu on tuonut näkyväksi sen, mikä on hoidon hinta ja mistä se muodostuu. Se on Kiminkisestä oikein hyvä asia.

– Nyt julkisellakin puolella työskentelevät alkavat pikku hiljaa ymmärtää, että jos ei rahaa ole, sitä ei ole. Puissa se ei kasva. Yksityisellä on totuttu laatimaan budjetti, ja sen on pakko pitää. Jokaisen toimijan niin julkisella kuin yksityisellä on sisäistettävä kustannustehokkuus.

Kiminkisen mielestä pelkällä rahalla ei luoda hyvää hoitoa.

– Paljon on kiinni hoivakodin esimiehestä, henkilökunnasta, asenteista, koulutuksesta ja toimintatavoista.

Omaisille iski syyllisyydentunne

Kiminkisen käytännön kokemuksen mukaan hoivakodeissa elää melkoisesti vanhuksia, joita omaiset eivät juuri käy katsomassa saatikka sitten hoivaamassa.

– Nyt otetaan esiin kauheimpia esimerkkejä ja liioitellaan epäkohtia. Usein ne aikuiset lapset, jotka eivät juuri hoida läheisiään, ovat nyt syyllisyydentunteensa vuoksi vaativia.

Nyt aikuiset lapset kyttäävät hoitajia.

– He kyttäävät hoitajia, ruokahuoltoa, siisteyttä ja muuta vastaavaa. Kannattaa muistaa, ettei hoivakodeissa kaikki ole huonosti. Yhtä lailla vanhus voi kaatua ja kuolla kotona. Vuoteessa makuuttamalla estetään kaatumiset, mutta samalla tuhotaan ihmisen elämä. Ei ole mitenkään mahdollista se, että joku valvoo aina ja iankaikkisesti ihmisen jokaista askelta.

Hoidon häpeäpilkut 1970-luvulla

Kiminkisen mielestä vanhustenhoito on mennyt todella parempaan suuntaan. Hänellä on surullinen muisto 1970-luvulta, jolloin hän työskenteli muun muassa Koskelan sairaskodissa Helsingissä.

– Siellä oli sellaisiakin osastoja, joiden oven avatessa vallitsi hiljaisuus. Kaikki makasivat puolitajuttomina vuoteissa, ja ovelle asti kuului vain hento hengityksen ääni ja leijaili suolikaasun tuoksu.

– Jos vanhus syötetään sänkyyn, eikä häntä liikuteta, hänet riisutaan kaikista aisteistaan lopulliseen sikiöasentoon.

Meidän on syytäkin tuntea syyllisyyttä vanhustemme hoidosta.

Kiminkinen sanoo, että nyt meidän aikuisten on ehkä syytäkin tuntea syyllisyyttä omien vanhustemme hoidosta.

– Koskela Helsingissä, Koukkuniemi Tampereella ja lähes joka kunnan vanhuksien ”sairasosastot” olivat ja ovat suomalaisen vanhustenhoidon häpeä, mihin me kaikki silloin toimineet olemme syyllisiä. Me sokeuduimme. Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka keskimäärin ei hoida itse omia vanhuksiaan. Edistys ympärivuorokautisessa hoivassa on ollut menneeseen peilaten valtavaa.

Kiminkinen kammoaa isoja, steriilejä laitoksia, joissa vanhukset saattavat maata yksinään kalpeissa huoneissa. Sellaisessa käydessään hänelle on iskenyt tunne:

– Oho, onko tämä obduktiosali (ruumiinavaushuone)!

Mitä on hyvä hoiva ja hoivakoti?

Kiminkisen mielestä kaikki lähtee siitä, että hoivakodissa tai -laitoksessa on kodinomaista ja yksilöllistä. Kodinomainen ympäristö helpottaa vanhuksen orientaatiota. Hän pystyy paremmin hahmottamaan paikan ja oman olonsa siellä. Kiireet pitää heittää narikkaan.

Tutut asiat säilyvät vanhan ihmisen muistissa.

Tuoksut, tunteet, läheisyys ja kosketus ovat muistisairaallekin merkityksellistä.

– Yhteisissä tiloissa raikavat lapsuuden virret, Olavi Virta ja keittiöstä kantautuvat tutut tuoksut. Juhlat juhlitaan ja pyhät pyhitetään.

Omaiset valittavat, että vanhukset laihtuvat, koska hoitolaitosten ruoka on huonoa/maistuu pahalle.

– Omaiset eivät aina ymmärrä sitä, että etenevät muistisairaudet johtavat vääjäämättä kuolemaan. Ne riisuvat ihmisen, ja muiden kroonisten sairauksien tapaan yleensä myös laihduttavat. Syy siihen ei yleensä piile ruokahuollossa.

Karjaa ulkoilutetaan, mutta ei hoivakotien asukkaita.

Ylös sängystä kerran päivässä!

Yksi asia on Kiminkisen mielestä selvä:

– Jokaisen suomalaisen pitää päästä sängystä ylös edes kerran päivässä. On häpeällistä, että karjan ulkoilutuksesta huolehditaan ja vangeillakin on omat ulkoilusääntönsä, mutta ei hoivakotiasukkailla. Tämä pitäisi kirjata suorastaan lakiin.

Vaikka vanhus on menettänyt liikkumiskykynsä, hänet voi nostaa kinestetiikka ja apuvälineitä hyödyntäen gerituoliin. Sillä pääsee vaivatta yhteisiin tiloihin, ulos, turuille ja toreille. Gerituolissa pääsee invataksin viemänä minne tahansa, vaikka kirkkoon, konsertteihin ja lohiongelle.

Vain luovuus ja asenteet ovat rajana. Osittain siihen vaikuttaa hoitajamitoitus.

Moni miettii, onko kovin muistisairaalle vanhukselle nyt niin olennaista päästä jonnekin vierailulle.

– Ei kukaan voi tarkalleen tietää, mitä sairas vanhus ymmärtää ja aistii, mutta se on hänelle kuitenkin tärkeää, Kiminkinen sanoo.

Katsokaapa, mitä koirien ja päiväkotilasten vierailut vanhainkodeissa aiheuttavat. Ne tuovat kummasti vipinää ja iloa huonokuntoisillekin ihmisille.

Laitoksen omistaja ei estä hyvää hoitoa

Isot kansainväliset sijoittajafirmat ostavat nyt hoivakoteja, valtaavat maata ja tekevät bisnestä.

– Pian ovat maakunnat niiden armoilla. Onko yhteiskunnallisesti viisasta antaa isojen yritysten kaapata suuri osa vanhusten hoivasta? En oikein usko, että on. Bisnesajattelu sopii huonosti sosiaali- ja terveydenhuoltoon, mutta julkisen toimijankin on pakko oppia ajattelemaan kustannustehokkaasti.

Kiminkisen mielestä itse asukkaan kannalta on lopulta yhdentekevää, kuka laitoksen omistaa. Tärkeintä on hoito.

– Käytännössä laitoksen antama hoito on kiinni johtamisesta ja henkilökunnan osaamisesta ja asenteista.

Julkaistu: 12.2.2019