Kun sanat loppuvat (WSOY) on ollut Walleille tapa tehdä surutyötä, kunnioittaa esikoisensa muistoa ja siirtää tälle tärkeitä asioita eteenpäin. Kirjan teksti on toimittajana työskentelevän Ingrid Wallin, mutta vaikka surun kokemus on erilainen, viesti on avioparin yhteinen.

– Tämä oli harkittu päätös selvitä edes jotenkin järjissä kauheasta ajasta. Emme antaneet haastatteluja oikeudenkäynnin aikana tai sitä ennen, mutta kirja on sekä naurun että itkun kirja, koska sitä tehdessä vastaan tuli niin paljon muistoja, Ingrid korostaa.

Lapsen kuolema on hirvittävin mahdollinen asia kenelle tahansa, mutta raaka ja käsittämätön murha sekä maailmanlaajuinen mediahuomio tekivät tilanteesta vielä pahemman. Walleille oli koko ajan tärkeää, että he saivat puhua asiasta omaa tahtiaan ja että ihmiset uskalsivat kohdata heidät.

– Ei niin, että meitä väistetään kadun toiselle puolelle. Emme me ole tehneet mitään pahaa. Murhaaja on, mutta hän ei ole tämän tarinan keskushenkilö. Haluamme, että Kimin elämä muistetaan: hänen työnsä, rohkeutensa ja se, mihin hän uskoi, Ingrid sanoo.

– Emme puhu murhaajasta, koska hän on vienyt meiltä jo tarpeeksi. En mainitse hänen nimeään. Jos hänestä on pakko puhua, kutsun häntä murhaajaksi, koska se hän on – myös kahden oikeuden päätöksen mukaan, Joachim Wall vahvistaa.

Valokuvaajaisän äänensävy ja elekieli eivät jätä tulkinnanvaraa.

Kim Wall ilmoitti konkreettisesti tulostaan maailmaan, kun Ingrid tunsi ensimmäiset potkut vatsassaan – John F. Kennedyn lentokentällä New Yorkissa vuonna 1986. Nuoripari oli sitä ennen reppureissannut pitkin Yhdysvaltoja ja Karibiaa kuukauden ajan.

Esikoistytär ja tämän pari vuotta nuorempi veli Tom kasvoivat samaan liikkuvaan elämään, älylliseen uteliaisuuteen ja yhteiskunnallisten asioiden seurantaan. Wallit asuivat – ja asuvat yhä – Trelleborgissa, mutta Kim oli ylittänyt Atlantin neljästi ennen ensimmäistä matkaansa Ruotsin pääkaupunkiin.

Kirjan kuvista kameraan katsoo avoin ja utelias punapäinen tyttö – ensin pikkutyttönä, sitten teininä ja nuorena aikuisena. Useimmiten hän näyttää voitonmerkkiä mitä erilaisimmissa kohteissa ympäri maailmaa.

– Kim oli lapsesta asti hyvin päättäväinen, oikeudentuntoinen, kyseli paljon ja vaati perusteltuja vastauksia. Jos hän halusi jotakin, hän teki töitä niin kauan, että hän saavutti sen, Ingrid muistelee.

Kim Wall kävi kansainvälisen IB-lukion, jotta hänellä olisi valmiudet ja kielitaito lähteä Ruotsin ulkopuolelle. Lahjakkuus ja sinnikkyys avasivatkin ovia huippuyliopistoihin. Kim suunnitteli myös diplomaatin uraa, mutta harjoittelu lähetystöissä ja niiden hierarkkisuus ja viestinnän koukeroisuus muuttivat mielen: toimittajana voisi vaikuttaa paremmin.

– Kim uskoi vakaasti, ettei päätteen äärellä istumalla tai vain ylätahon tietoihin ja kokemuksiin luottamalla synny kunnon journalismia – ja me olemme samaa mieltä. Siksikin perustimme säätiön. Se jakaa joka vuosi Kimin syntymäpäivänä (23.3.) apurahan nuorelle naistoimittajalle, jonka voi katsoa jatkavan Kimin työtä, vanhemmat sanovat.

Vaatimattomasta keräyksestä alkanut Kim Wall Memorial Fund on kasvanut satojen tuhansien dollarien arvoiseksi säätiöksi, jota pyöritetään Yhdysvalloista.

Kim Wall nimitti metodiaan ”kengänpohjien kuluttamiseksi”. Hänellä oli tapana lähettää freetoimittajakollegalleen sisäpiirivitsinä kuva valkoisista tennareista milloin mistäkin päin maailmaa, kun hän oli saanut työt tehtyä ja myytyä.

Ne valkoiset tennarit löytyivät muiden vaatteiden mukana upotettuna Juutinrauman pohjaan.

Sen, mitä tapahtui elokuun 11. päivän iltana ja yönä vuonna 2017 Peter Madsenin sukellusveneessä, tietävät lopulta vain Madsen itse ja osin viranomaiset. Oikeuden pöytäkirjoja ei annettu julki, koska niiden sisältö katsottiin liian väkivaltaiseksi julkisuuteen.

Oleellista on kuitenkin tämä: vaikka keksijä tiedettiin omalaatuiseksi, hänellä ei ollut minkäänlaista väkivalta- tai rikoshistoriaa. Hänestä oli tehty satoja juttuja, myös sukellusvenematkoilta.

Kim Wall ei liioin ollut naiivi. Hän oli tehnyt palkittuja reportaaseja niukalla budjetilla ja enemmän tai vähemmän omillaan pitkin maailmaa, myös Kenian, Sri Lankan ja Intian kaltaisissa maissa.

– Kimillä ei ollut mitään syytä epäillä turvallisuuttaan. Se oli työkeikka, jonka lähes kuka tahansa olisi voinut tehdä ja jonka kaltaisia olen tehnyt itsekin. Kim valikoitui uhriksi järjettömän sattuman oikusta. Viimeinen asia, jota hän olisi halunnut, olisi se, että naistoimittajat tai ylipäätään toimittajat ryhtyvät pelkäämään työssään, Ingrid korostaa.

Torso löytyi puolitoista vuorokautta sukellusveneen uppoamisen jälkeen, mutta Tanskan poliisi teki uupumatta työtä saadakseen tutkintaan kaiken tarvittavan.  Madsen vaihtoi monta kertaa tarinaansa, ja oikeudenkäynti kesti kaikkineen seitsemän kuukautta.

Peter Madsen tuomittiin 25. huhtikuuta 2018 Kööpenhaminan Byrettenissä elinkautiseen vankeuteen murhasta, törkeästä seksuaalirikoksesta ja hautarauhan rikkomisesta. Hän valitti rangaistuksesta Landretteniin eli Tanskan hovioikeuteen, mutta se vahvisti elinkautisen tuomion 26. syyskuuta 2018.

Wallit olivat aina tilanteen salliessa läsnä oikeussalissa, koska he halusivat Madsenin näkevän heidät.

– Se oli hänelle silmin nähden vaikeaa, ja hyvä niin. Meille oli tärkeää, että Kim oli läsnä meidän kauttamme – että se mies joutui näkemään, mitä hän oli tehnyt, joutui katsomaan meitä silmiin. Mutta nyt, kun hänet on tuomittu, häntä ei ole enää meille olemassa.

Wallien sanoin ”Kim on”.

– Vaikka hän on poissa ja vaikka tämän ei olisi ikinä pitänyt mennä näin päin, hän elää niin kauan, kuin hänet muistetaan ja hänen sanoistaan puhutaan. Sanat loppuvat, mutta eivät kuitenkaan lopu.