Mieli on kuin parikymppisellä, mutta peilistä katsoo harmaantunut ja ryppyyntynyt, vieraalta näyttävä ihminen. Moni kokee vuosien kertyessä, että mieli ja keho alkavat kulkea eri tahdissa. Kroppa vanhenee, mutta mieli ei. Ristiriita voi aiheuttaa vaikeita tunteita.

– Suurin osa suhtautuu kehon muutoksiin melko neutraalisti, mutta on myös heitä, joille rupsahtaminen on valtava sokki, sanoo filosofian tohtori ja psyko­terapeutti Marja Saarenheimo, joka on tutkinut vanhuutta.

Peilikuvan vanheneminen näyttäisi huolettavan etenkin naisia, tai ainakin he tuovat miehiä herkemmin asiaa esiin.

– Naiset kertovat, ettei heitä enää katsota samoin kuin nuorena. Katseet lipuvat ohi, ja heistä on tullut näkymättömiä. Osalle tämä on helpotus – ei tarvitse enää miettiä, miten muut ulkonäköön reagoivat. Osa tuntee itsensä arvottomaksi.

Rupsahtamiseen liittyvä ahdistus voi olla yllättävä tunne ihmiselle, joka on ­ajatellut, etteivät pinnalliset ulkonäköpaineet kosketa itseä. Hän saattaa jopa nolostua omasta huolestaan. Miksi annan ryppyjen häiritä, kun maailmassa on isompiakin murheita? Aihe voi olla kipeä varsinkin näinä kehopositiivisuuden aikoina, jolloin odotetaan, että ihminen on tasapainossa ryppyjensä kanssa.

– Aivan ensimmäiseksi kannattaa kuitenkin luopua itsekritiikistä, sillä se johtaa moninkertaiseen kärsimykseen. Hyväksy, että välillä peiliin katsoessa voi tuntua siltä, että apua. Tunteet tulevat ja menevät, eikä niihin kannata takertua.

On yleistä, että ihminen ajattelee itsestään ja ulkonäöstään kriittisesti. Pahimmillaan voi ajaa itsensä noidankehään, jossa ei enää murehdi pelkkiä ryppyjä, vaan ongelma paisuu kehoahdistukseksi. Silloin saattaa haluta eristäytyä muista.

Murheen taakka yleensä kevenee, kun sen jakaa. Saarenheimo kehottaa puhumaan samanikäisen ystävän kanssa.

– Silloin keskusteluun tulee usein huumorin sävy. Huomataan, että yhdellä riippuu tuo ja toisella roikkuu tämä. Vertaistuki keventää ahdistusta.

Huolet rupsahtamisesta eivät tarkoita, että on ihmisenä ulkonäkökeskeinen.

– Koko kulttuurimme on ulkonäkökeskeinen. Siihen, miltä näytämme, liittyy niin paljon symboliikkaa.

Elämme visuaalisessa maailmassa, jossa iän tuoma viisaus ja kokemus eivät välttämättä suojele ulkonäköpaineilta. Sosiaalista mediaa varten ihmiset opettelevat ottamaan selfieitä kuvakulmista, joissa kaksoisleuka ei näy, ja käyttävät suodattimia, joilla rypyt siliävät. Jos some luo paineita näyttää ikinuorelta, Saarenheimo kehottaa pitämään siitä taukoa.

Kertooko rupsahtamiseen liittyvä ahdistus huonosta itsetunnosta? Psykologisesta vinkkelistä kyllä. Juurisyy on kuitenkin nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassamme.

Aktiivisesta vanhuudesta tuli jo 1980-luvulla eräänlainen normi. Odotetaan, että ihminen pysyy terveenä, urheilullisena ja oppivaisena pitkälle eläkeikään asti. 65–80-vuotiaista on jopa alettu käyttää nuorekkaampaa termiä myöhäiskeski-ikäiset, jolla alleviivataan, ettei olla ihan kohta hoivan kohteina saati kolkuttelemassa taivaan portteja.

– Suuret ikäluokat ovat olleet luomassa uutta vanhenemisen kulttuuria. Kun he olivat nuoria, he loivat nuorisokulttuurin, jossa oltiin villejä ja vapaita. Nyt sama mentaliteetti on siirtynyt vanhuuteen, Saarenheimo sanoo.

Odotusten myötä voi tulla tunne, ettei saa vanheta rauhassa tai ainakaan niin kuin haluaa. Mitä parempi itsetunto ihmisellä on, sitä rauhallisemmin hän voi kuitenkin suhtautua näihin odotuksiin.

– Hyvä itsetunto tarkoittaa, että on hyvä käsitys omasta arvostaan ihmisenä. Kelpaaminen ei ole riippuvainen siitä, miltä näyttää, Saarenheimo sanoo.

Elämän varrella itsetuntoon on vaikuttanut moni asia, myös lapsuuden kokemukset.

– Jos omaan kehollisuuteen on lapsuudenperheessä tai koulussa kohdistunut liikaa odotuksia tai jos on tullut kiusatuksi ulkonäkönsä takia, voivat vanhat kipeät asiat nousta pintaan, kun joku nykyhetkessä muistuttaa niistä.

Ulkonäkökriisin voi laukaista myös iso elämänmullistus. Sairastuminen, läheisen menettäminen, avioero tai jopa eläköityminen voi kääntää ajatukset itsestä ja ulkoisesta olemuksesta synkiksi.

Isossa elämänkriisissä ihminen tarvitsee usein vertaistukea ja joskus myös lyhytaikaista ammattiapua. Sitä kannattaa hakea etenkin, jos elämä tuntuu raskaalta, alkaa vetäytyä sosiaalisista suhteista, on ahdistunut tai masentunut ja nukkumisesta tulee vaikeaa. Apua voi hakea esimerkiksi omasta terveyskeskuksesta. Myös monet järjestöt tarjoavat psyko­sosiaalista tukea ikäihmisille.

Ammattilaisen kanssa voidaan yhdessä tutkia, mikä on vanhenemiseen ja ulkonäköön liittyvän ahdistuksen ydin.

– Usein pintaan nousee mielikuvia ­elämän päättymisestä, yksin jäämisestä, arvottomuudesta ja muiden armoilla olemisesta, Saarenheimo sanoo.

Jotkut saattavat yrittää karkottaa vanhenemiseen liittyvää ahdistusta ostamalla kalliita ryppyvoiteita ja ottamalla kasvoihinsa silottavia pistoshoitoja.

– Ahdistus, jota yritetään vältellä, palaa aina takaisin. Paremmin auttaa, kun oman ahdistuksensa käy läpi ja suostuu katsomaan, mistä siinä on kyse.

Emme voi muuttaa sitä tosiasiaa, että vanhenemme, mutta voimme muuttaa sitä, mitä kehostamme ajattelemme.

– Ihailla ei tarvitse. Riittää, että hyväksyy, että nyt näytän tältä.

Samalla voi huomioida, mihin kaikkeen keho on yhteisten vuosien aikana pystynyt ja mihin se yhä pystyy. Usein sekin auttaa, että päättää keskittyä ajattelemaan itsensä sijaan muuta. Maailmassa on paljon kaikkea kiinnostavaa ja merkityksellistä. Viime kädessä voimme itse valita, millaisia ajatuksia ruokimme. Se ei ole välttämättä helppoa, mutta se on mahdollista.

– Kannattaa muistaa, että muut tuskin uhraavat ajatuksiaan sinun ulkonäkösi miettimiseen. Heillä on kiire ajatella omia ryppyjään, Saarenheimo sanoo.

Asiantuntija: filosofian tohtori ja psyko­terapeutti Marja Saarenheimo.