Hoitolaitoksissa likaisissa vaipoissa makaavia vanhuksia, makuuhaavoja. Liian vähän henkilökuntaa, töykeää kohtelua, ymmärryksen puutetta. Kotihoidon minuuttiaikataulut, ateriapalvelujen kehno ruoka. Suoranaista heitteillejättöä.

Vanhustenhoidon nykytilanteesta kuulee jatkuvasti sellaisia kauhutarinoita, että vanhuus on alkanut vaikuttaa helvetin esikartanolta. Siitäkin huolimatta, että työeläkejärjestö Ilmarisen teettämä vuonna 1935 syntyneiden tutkimus paljastaa aivan muuta. Sen mukaan tämän päivän kahdeksankymppisistä seitsemänkymmentä prosenttia on tyytyväisiä elämäänsä ja taloudelliseen tilanteeseensa.

Voiko vanhustenhoidosta löytää onnistumisia? Siihen vastaavat Suomen toiseksi suurimman vanhusten palvelukeskuksen Kustaankartanon johtaja Leena Pohjola ja Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Satu Helin.

Kustaankartano sai viime vuonna sosiaali- ja terveysministeriön tunnustuspalkinnon. Se sijoittui kahdentoista parhaan sosiaali- ja terveysalan työpaikan joukkoon.

Talon johtaja Leena Pohjola sanoo, että Kustaankartanon henkilökunta on hyvin sitoutunutta työhönsä.

– Suurin osa asukkaistamme ja heidän omaisistaan on tyytyväisiä täällä annettavaan hoitoon. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, etteivät kaikki omaiset ymmärrä, mihin kaikkeen resurssiemme pitäisi riittää. Toisaalta henkilökunnan ei pitäisi ottaa omaisten palautetta niin henkilökohtaisesti kuin joskus tapahtuu.

Kustaankartanossa vuodesta 1996 lähtien työskennellyt Leena Pohjola on nähnyt palvelukeskuksen muuttumisen varsin byrokraattisesta laitoksesta yhteisöllisyyttä ja asukkaiden yksilöllisyyttä korostavaan suuntaan. Hän aloitti työnsä talossa osastonhoitajana ja on johtanut sitä vuodesta 2005 lähtien.

Pohjolan perspektiivi on pitkä, ja hän on muun muassa nähnyt, miten asukkaiden psyykeen ja sosiaalisuuteen on ruvettu kiinnittämään enemmän huomiota kuin takavuosina.

– Yhteisöllisyys, yksilöllisyys ja turvallisuus sekä aktiivisen arjen malli ovat olleet jo monta vuotta kehittämiskohteina, ja olemme saaneet niistä paljon myönteistä palautetta. Omaisilta saamme asukasmäärään nähden hyvin vähän valituksia, ja valitukset liittyvät useimmiten kuntoutusyksiköissä tapahtuviin kotiutustilanteisiin. Pitkäaikaispuolella valitukset ovat harvinaisia.

Kustaankartanossa on yhteensä 446 asukasta, joista enemmistö on muistisairaita, mutta vain kolme prosenttia on vuodepotilaita. Talossa työskentelee yhteensä 400 hoitohenkilökuntaan kuuluvaa naista ja miestä.

Aina voisi toivoa lisää henkilökuntaa, lisää käsipareja tai lisää kärsivällisyyttä.

– Jos asiaa kysyy henkilökunnalta, on vastaus varmasti se, ettei työvoimaa ole riittävästi. Silti meillä on mitoituskriteereiden mukaan hyvä tilanne, enkä voi tässä taloudellisessa tilanteessa edes toivoa lisäyksiä, Leena Pohjola sanoo.

Yksi omaisten huoli koskee yöpäivystystä, jolloin yksi sairaanhoitaja päivystää kokonaista kerrosta.

– Hätätilanteessa yöhoitaja saa apua muilta osastoilta. Ja jos saisin jotain toivoa, niin mieluummin väkeä lisää päivävuoroihin kuin öihin.

Kun uusi asukas tulee Kustaankartanoon, hänen elämänhistoriansa käydään tarkasti läpi hoitokokouksessa. Siellä ovat paikalla asukkaan lisäksi hoitohenkilökunta ja omaiset.

– Hoitokokouksia voidaan järjestää tarvittaessa useampia ja järjestetäänkin, jos asukas tai omaiset niin toivovat. Yritämme ymmärtää omaisten näkökulmaa mahdollisimman pitkälle.

Hoitotyö on hoidettavien ja hoitajien välistä kanssakäymistä. Siihen mahtuu erilaisia persoonallisuuksia puolin ja toisin.

Leena Pohjola sanoo, että hänellä on suuri luottamus henkilökuntaansa. Sinisilmäinen hän ei silti ole.

– Jos huomataan, ettei joku sovellu alalle ja käyttäytyy sopimattomasti asukkaita kohtaan, siitä seuraa varoitusmenettely. Jokaisella vanhustenhoitotyöhön tulevalla on oltava halu tehdä tätä työtä, jota ohjaavat vahvat eettiset periaatteet. Kiinnitämme paljon huomiota rekrytointiin.

Kustaankartanon henkilökunnasta on jo nyt lähes puolet maahanmuuttajataustaisia. Heitä tulee eniten Virosta, Venäjältä ja Afrikan maista.

Maahanmuuttajataustaisilta työntekijöiltä vaaditaan tietenkin asianmukainen koulutus, mutta myös riittävä suomen kielen taito. Muuten työstä ei tule mitään.

Elämän loppuvaihe ei ole nousukautta, vaan fyysisten ja henkisten voimavarojen hiipumista.

– Ovatko odotuksemme siihen nähden liian korkealla? Tarkastellaanko vanhuutta irrallaan muusta elämästä? Moni ikäihminen suhteuttaa tilannettaan realistisemmin kuin omaisensa, sanoo Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Satu Helin.

Ikuista nuoruutta palvovassa länsimaisessa yhteiskunnassa ei tunnuta hyväksyttävän sitä, ettei elämä jatku samanlaisena kuin nuorempana ja että kehityskulkua ei voida muuttaa.

– Tärkeä lähtökohta on, että vanhus saa viimeisinä aikoinaan riittävästi turvaa, tarkoituksenmukaista lääkitystä ja tarvittaessa myös saattohoitoa. Ensi syyskuussa käynnistymässä olevassa Terhokodin koordinoimassa saattohoitohankkeessa etsitään tuen lisäksi keinoja muun muassa kuoleman läheisyyden pelkoon ja avuttomuuden tunteeseen. Hankkeessa on mukana kymmenen eri järjestöä.

Helin nostaa esille tärkeän näkökulman.

– Kaikki ihmiset eivät vanhene samalla tavalla. Koulutustason mukaan selittyvät sosioekonomiset erot määrittävät vanhuusiän hyvinvointiakin. Näyttää siltä, että korkea koulutustaso ohjaa valintoihin, jotka ylläpitävät terveyttä ja toimintakykyisyyttä.

Satu Helin näkee vanhustenhoidon nykytilanteessa paljon hyvää.

– Yksittäisten epäkohtien perusteella ei sovi leimata koko vanhustenhoitoa. Monet kehittämishankkeet, järjestöjen tuottama tuki ikääntyneille ja heidän omaisilleen sekä fyysisen ympäristön kehittäminen ovat parantaneet tilannetta.

Hän sanoo, että myönteisillä esimerkeillä motivoidaan henkilökuntaa ja saadaan nuoremmat ikäluokat arvostamaan vanhustyön arvokkuutta.

– Jokainen voi myös suunnitella omaa tulevaisuuttaan onnistuneiden esimerkkien voimalla. Sellainen oli Ylen televisioon tekemä Hoivakoti kuntoon -kampanja, jossa oli mukana yli viisisataa hoivakotia.

Kampanjassa kohdattiin vanhus yksilönä ja rikottiin liian organisaatiolähtöistä arkea.

Vanhusten kotihoitoon on ollut tarkoitus panostaa jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja tulevaisuudessa yhä enemmän.

Jokainen meistä haluaisi asua kotonaan loppuelämänsä. Kaikilla ei ole kuitenkaan siihen mahdollisuutta, varsinkaan silloin kun omaiset asuvat eri paikkakunnalla tai sisarukset ovat eri mieltä vanhempiensa hoidosta.

– Olen huolissani iäkkäiden omaishoitajien jaksamisesta. Heidän pitäisi saada nykyistä enemmän ymmärrystä ja tukea. Kaksikymmentäneljä tuntia päivästä toiseen muistisairaan omaisen kanssa on kyllä aika tanakkaa hommaa, Satu Helin muistuttaa.

Helin sanoo, että jos kotihoito olisi oikeasti ollut strateginen valinta, se näkyisi jo panostuksissa ja tuloksissa.

– Paljon on tekemistä myös vanhuspalvelujen ulkopuolella. Hissittömiä kerrostaloja on Suomessa yhä liikaa, eikä liikennesuunnittelussa ole otettu riittävästi huomioon ikääntyvää väestöä. Esimerkiksi Tanskassa on kehitetty yhteisöllisen asumisen muotoja, joista voisi hyvin ottaa mallia. Suomen Setlementtiliitto onkin kehittänyt tällaisia malleja.

Helin haluaisi eduskuntavaalien alla ohjata keskustelua myönteiseen suuntaan.

– Pitäisi nostaa esille vanhustenhoidon onnistumisia, ei aina vain epäkohtia. Koska yhä iäkkäämpien kotona asuvien määrä kasvaa, on oleellista löytää konkreettiset keinot siirtää voimavaroja kotihoitoon. Tehostaminen ei yksin riitä.

Pelottelu suurten ikäluokkien vanhenemisella ei ole Satu Helinin mielestä myöskään mitenkään asianmukaista.

– Suurissa ikäluokissa on enemmän työelämässä mukana olleita naisia, ikäluokat ovat edellisiä paremmin koulutettuja ja niillä on enemmän varakkuutta kuin ennen. Siksi suuriin ikäluokkiin kuuluvien ihmisten tilanne tulevaisuudessa on erilainen kuin heidän vanhemmillaan.

Juttu on julkaistu alun perin Avussa 12/2015.