Sinisilmäinen onnellinen optimisti, niin Hilkka Ahde kuvailee luonnettaan. Hän on ollut sellainen lapsesta lähtien ja sanoo, että optimismi on hänen elämäänsä yllä­pitävä voima.

– En jää vatvomaan mielessäni ikäviä kokemuksia tai takaiskuja, joita elämässä on tullut eteen. Mitä vanhempi olen, sitä vähemmän mietin, mitä muut minusta ajattelevat. Haluan uskoa ihmisistä hyvää loppuun asti. Haluan myös olla itse hyvä ja ystävällinen kaikille.

Yksi Hilkan motoista on hänen edesmenneen ­puolisonsa, ministeri Matti Ahteen toteamus, että tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Vaikeimpina aikoina se on auttanut nousemaan pystyyn ja jat­kamaan elämää.

Kuluneena kesänä pinnassa ovat olleet enemmän onnen tunteet. Alkukesästä Hilkka kävi Pariisissa viikonloppumatkalla, joka onnistui yli odotusten. Mukana reissussa olivat Ahteitten esikoispoika Timo puolisoineen ja parin viisivuotias poika. Hän on Hilkan toistaiseksi ainoa ja äärimmäisen rakas lapsenlapsi.

– Veljeni Esko on asunut Pariisissa jo kolmisenkymmentä vuotta, ja tapasimme toisemme viimeksi vuonna 2018. Matkustamisen esti pari vuotta koronaepidemia ja sitä ennen Matin sairaus. Nyt saimme jälleen viettää yhdessä kesäisiä päiviä Pariisissa.

Hilkan pojanpoika, valloittava pikkuherra, kiteytti mummilleen ensimmäisen ulkomaanmatkansa annin niin, että parasta olivat lentäminen ja ­Eiffel-torni.

Hilkka on ollut eläkkeellä vuodesta 2017 eikä ole sen koommin kaivannut työelämää. Tosin osa arkipäivistä kuluu Helsingin kaupunginvaltuustossa, jonne hänet valittiin Sdp:n edustajana viime vuoden kunta­vaaleissa.

Lastentarhanopettajana työuransa aloittanut Hilkka toimi sittemmin toiminnanjohtajana Kummit ry:ssä ja toimitusjohtajana Blueswestissä, joka järjesti Leidit lavalla -konserttikiertueen. Välillä hän veti omaa yritystä, kunnes päätyi lopulta Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton AKT:n lehden päätoimittajaksi ja viestintäpäälliköksi.

Pitkästä urastaan ja työkeskeisyydestään huolimatta Hilkka on ollut aina perheihminen. Tärkeitä hänelle ovat myös ystävät. Heistä osa on ollut mukana lapsuudesta asti, ja osaan hän tutustui Matin kanssa vuosikymmenten aikana.

– Suurin ilonaiheeni ja voimanlähteeni on ollut perheeni, jonka perustin Matin kanssa vain 19-vuo­tiaana. Saimme nopeaan tahtiin Timon, Jussin ja Tiinan. Lapset ovat tärkeintä, mitä olen saavuttanut. He opettavat minua esimerkillään edelleen. Vaikeuksiakin on ollut, mutta rakkautta on riittänyt aina.

Viime aikoina Hilkka on esimerkiksi oppinut Tiinalta, että kännykkää ei vilkuilla silloin, kun viisivuotias lapsenlapsi on paikalla.

– Odotan joka viikko tiistaita, jolloin Timon perhe tulee meille saunomaan. Se on parasta ja antoisinta arkea, mitä tiedän.

Hilkka myöntää suoraan, että lapset ovat olleet aina hänen heikko kohtansa. Ehkä sen takia hänellä on ollut äitinä pitkä ja joustava pinna. Venymistä tarvittiin muun muassa silloin, kun nuorempi poika Jussi kipuili ongelmiensa kanssa. Nyt Jussi elää terveellistä, henkisesti rikasta elämää ja pitää suosittuja rakkausretriittejä eri puolilla Suomea.

Haimasyöpää sairastanut Matti Ahde kuoli vuonna 2019. Hilkka hoiti Mattia kotona lähes kolme vuotta tämän kuolemaan asti. Viimeisin vuosi oli raskain.

Matin kuoleman jälkeen Hilkka on asunut kolmen naisen kommuunissa äitinsä, 87-vuotiaan Kerttu Riikosen ja tyttärensä Tiinan kanssa. Saman katon alle he muuttivat keväällä 2020.

Äiti sairastaa aivoverenvuodon ja kahden infarktin jälkeistä Alzheimerin tautia. Tiinan avustuksella Hilkka pystyy toimimaan äitinsä omaishoitajana.

– Korostan aina, että minulla on mahdollisuus ­toimia omaishoitajana. Kaikilla sitä ei ole. Saan omaishoitajuudesta hyvää mieltä, eikä minua kannata sääliä sen takia.

Ajoittain Hilkka kokee kuitenkin riittämättömyyden tunteita. Syynä ovat rutiinit, sillä esimerkiksi äidin vessakäynteihin menee aina paljon aikaa.

– En silti nurise. Joka ilta kun laitan äidin nukkumaan ja suukottelen häntä, olen onnellinen, että voin niin tehdä. Ja muistan aina, että omaishoidossa olevan itsemääräämisoikeus on tärkeää. Äidillä on oma tahto ja omat tarpeensa, joita pyrin kunnioittamaan.

Hilkka toteaa rehellisesti myös, että välillä hän kaipaa elämäänsä spontaaniutta, jota ei äidin hoitamisen vuoksi ole. Tuntuisi hyvältä lähteä tapaamaan ystäviä, teatteriin, elokuviin tai oopperaan ilman erikoisjärjestelyjä.

– Tästä kesästä lähtien äiti on päässyt joka kuukausi viikoksi kerrallaan jaksohoitoon.

Silloin äiti on hoidossa hoivakodissa, mikä tukee omaa jaksamista. Hilkka on auttanut äitiään jo kymmenen vuotta.

– Kun Matti vielä eli, kävin viikonloppuisin äidin luona Valkeakoskella ja hoidin häntä ja hänen asioitaan. Äiti on ollut helppo ja kiitollinen hoidettava. Saan suurta tyydytystä siitä, että näen hänen nauttivan vaikkapa jalkahoidosta tai muusta hellittelystä.

Hyvän tekeminen antaa hyvän mielen molemmille osapuolille. Hilkka sanoo, että hän on ollut nuoresta pitäen maailman­parantaja.

– Uskoni hyvään horjui kieltämättä AKT:ssa niinä vuosina, jolloin olin esimieheni työpaikkakiusaamisen kohteena. Asian selvittäminen kesti kaikkine käänteineen kymmenisen vuotta ja päättyi edukseni korkeimman oikeuden päätökseen vuonna 2018.

Hilkan luottamus elämään palasi sen jälkeen vähitellen. Hänen taistelunsa työpaikkakiusaamista, nöyryyttämistä ja valheita vastaan on ollut monille esimerkki periksiantamattomuudesta ja antanut toivoa työpaikkakiusaamista kokeneille.

Hilkan lapsuudenkoti sijaitsi Valkeakoskella lähellä metsää ja järveä. Myös ensimmäinen koti Matin kanssa Oulussa oli lähellä luontoa.

– Sitten asuimme parikymmentä vuotta Helsingin kantakaupungin urbaanissa miljöössä. Kun jäin eläkkeelle ja aloin viedä pojanpoikaani Mäkelänrinteen uimahalliin, löysin lähimetsien kauneuden ja koin pitkästä aikaa vahvasti luonnon puhkeamisen kevääseen.

Hilkan luontosuhde heräsi uudelleen. Maailman rakkain paikka on Pertunmaan mökki, jonka Hilkka ja Matti hankkivat vuosia sitten. Nyt se on Hilkan sielunmaisema.

– En olisi ikinä uskonut, että rakastan puutarhahommia ja sitä, että saan työntää sormeni multaan. Kevät alkaa kukkapenkkien perkaamisella ja sipulien istuttamisella.

Omasta maasta saadaan kesän ensimmäiset uudet perunat ja myöhemmin marjapensaista herukat ja karviaiset. Lisäk- si Hilkka kasvattaa yrttejä. Pihapiiristä voi poimia korvasieniä ja lähimetsistä kantarelleja ja tatteja.

Mökkielämässä suurimman nautinnon tuovat saunominen ja uiminen. Hilkka on intohimoinen saunoja, joka viihtyy lauteilla pitkään ja käy järvessä kolme neljä kertaa.

Löylyjen pitää olla kovat, eikä saunasta ole kiire pois. Hilkka oppi jo lapsena yli sata-asteiseen saunaan. Laimeista löylyistä ei ole mihinkään.

– Ja mitä kylmempi vesi järvessä, sen parempi olo. Siksi käyn talvella mökillä myös avannossa. Kylmä vesi puhdistaa. Tuntuu, että kaikki paha jää veteen.

Vuosia sitten Hilkka pystyi venyttämään itsensä ­hetkessä spagaattiin. Taito oli peräisin rytmisestä kilpavoimistelusta, jossa Hilkka niitti menestystä 1970-­­luvulla. Nyt hän asettelee tarjoilulautaselle macaron-leivoksia ja naurahtaa:

– Miten tämän vatsamakkaran saisi pienemmäksi? Korona-aika teki tepposet, kun ryhmäliikunta oli jäissä. Takavuosina laihdutin aina Linnan juhlia varten. Osallistuin niihin Matin kanssa yli 40 kertaa.

Enää hän ei näytä spagaattia vaan kahta arpea. Siistit jäljet muistuttavat lonkkien tekonivelleikkauksista. Ensimmäinen lonkka leikattiin vuonna 2011 ja toinen vuonna 2020.

– Lonkkaleikkaukset paransivat elämänlaatuani huomattavasti. Minulla on kova kipukynnys, ja vasta toisen leikkauksen jälkeen kuulin, että lonkassa oli jo luupiikkejä ja tulehdus. Kuukaudet ennen leikkausta olivat aika kivuliaita, sillä jouduin noste­lemaan äitiä enkä pystynyt nukkumaan oikein missään asennossa.

Hilkalla on ollut kahdesti myös erittäin kivulias kaularankatyrä. Se ei enää vaivaa, eikä muutakaan kremppaa ole. Myös kilpavoimistelun jättämät selkä­kivut ovat kadonneet.

Hyvään ja kivuttomaan elämään kuuluu nyt aktiivinen liikunta. Hilkka käy parhaimmillaan kolme kertaa viikossa hydrobicissa, joka on vesiliikuntaa musiikin tahdissa. Kesäisin hän pelaa golfia.

– Hydrobic on kunnon liikuntaa, ja vedän tunnin täysillä. Menen aina ensin saunaan ja kylmäaltaaseen ja hydrobicin jälkeen taas kylmäaltaaseen ja lopuksi saunaan.

Jälkikäteen on tärkeää muistaa nesteytys. Hilkka oppi siitä paljon kilpavuosinaan. Liian kylmä neste menee suoraan lihaksiin ja aiheuttaa kramppeja.

Hilkka toteaa, ettei hän ollut koskaan voimisteluvuosinaan kovin kilpailuhenkinen.

– Äitini valmensi minua ja janosi enemmän menestystä. Minä taas nautin tanssimisesta ja esiintymisestä aivan pienestä pitäen. Ensi kerran esiinnyin julkisesti kolmevuotiaana Valkeakosken Koskenpoikien joulujuhlassa, jossa esitin lumihiutaletta.

Kun Hilkka rakastui Mattiin, hän jätti kilpailemisen kuin seinään ja ryhtyi valmentamaan Hauki­putaan Heitto -urheiluseurassa.

– Hassua on, että näen yhä unia rytmisestä voimistelusta ja muistan unessa liikesarjoja nauhan kanssa.

Golfin Hilkka löysi Matin myötä. Matti oli alun perin tennismiehiä, mutta joutui luopumaan lajista polvivaivojen takia.

– Aiemmin Matti hymähteli golfille, mutta hurahti siihen heti, kun kokeili lajia. Minulle kävi samoin. Golfissa rauhoittaa vihreä, kaunis ympäristö. Pelissä tulee käveltyä aina kymmenisen kilometriä, eikä pelatessa voi ajatella muuta kuin palloa.

Golf vaatii täydellistä keskittymistä ja myös rentouttaa. Viheriöllä saa pelata ennen kaikkea itseään vastaan. Espoossa pelataan elokuun viimeisenä päivänä kolmatta kertaa Matin muistokisa.

– Äidin hoitamisen takia golfin peluu on jäänyt nyt pariin kertaan kesässä. Sitä olen välillä harmitellut.

Musikaalinen Hilkka järjesti jo nuorena tyttönä diskoja kotikaupungissaan Valkeakoskella, mutta ooppera oli hänelle vieras maailma ennen Mattiin tutustumista.

– Matti vei minut ensitreffeillämme vuonna 1976 Kansallisoopperaan katsomaan Faustia. Se oli ensikosketukseni oopperaan, ja opin häneltä, ettei esitystä saa kommentoida ääneen. Vielä saman vuoden syksynä menimme kihlajaispäivänämme Oulussa elokuviin katsomaan La Traviatan.

Ooppera on ollut Hilkalle pitkä opintomatka. Sille matkalle Matti johdatti hänet helpomman klassisen musiikin kautta.

– Ensin kuuntelimme Albinonin Adagiota, sitten Chopinin preludeja. Vähitellen edettiin kohti vaativampaa musiikkia.

Hilkka oppi, että mitä useamman kerran saman oopperan kuulee, sitä tutumpia aarioista tulee. Näin eri esityksiä oppii vertailemaan keskenään.

Oopperaan liittyy myös Hilkan uusi luottamustoimi, jonka hän sai kaupunginvaltuuston jäsenenä.

– Aloitin loppukeväästä Kansallisoopperan hal­lintoneuvoston jäsenenä. Olen nähnyt vuodesta 1976 lähtien lähestulkoon kaikki oopperat, jotka Kansal­lisoopperassa on esitetty. Nyt saan vaikuttaa hal­lintoneuvostossa, hän iloitsee.

Maallikon korvissa yksi vaikeimmista oopperoista on Wagnerin Nibelungin sormus -sarjan Jumalten tuho. Hilkka saa yhä kyyneleet silmiinsä kuullessaan sen loppukohtauksen. Oli jännittävää, miten Wagnerin musiikki alkoi koskettaa ja tuntua ihanalta.

– Matille tärkeää oli vain musiikki, mutta minä saan elämyksiä myös oopperoiden juonista, näyttämöllisestä puolesta ja visuaalisuudesta.

Tänä kesänä koskettavan elämyksen antoi Savonlinnan Oopperajuhlien Aida, jossa lauloi sopraano Helena Juntunen. Tuttu laulaja esiintyi myös Matin siunaustilaisuudessa Kallion kirkossa tammikuussa 2020 ja sen jälkeen muistojuhlassa Alminsalissa.

– Musiikki nostaa vahvat tunteet pintaan. Muistan kaikki yhteiset oopperakokemukset Matin kanssa. Kun Traviata alkaa, kyyneleeni alkavat heti virrata.

Kun Matti joutui ahdistelukohun keskelle vuonna 2001, pari sai voimia keskinäisestä luottamuksestaan, läheisten ystävien vankkumattomasta tuesta ja pitkistä keskusteluista. Myös musiikki lohdutti. Ilta toisensa jälkeen Hilkka ja Matti kuuntelivat Eino Leinon runoon sävellettyä laulua Rauhattoman rukous.

– Kalle Fältin laulama laulu on jäänyt ikuisesti sydämeeni. Se kantoi eteenpäin vaikeimmilla hetkillä ja kantaa yhä, Hilkka sanoo.