Onneksi polkupyörässä oli hyvä valo, Inka ajatteli lähtiessään polkemaan kotiin päin. Riston luona vierailun aikana oli ehtinyt tulla jo pilkkosen pimeä. Erotessaan he molemmat lupasivat palata heti asiaan ja kertoa toisilleen, jos jotain uutta tulisi mieleen.
Pian Inkasta alkoi kuitenkin tuntua, että fillari eteni kovin raskaasti ja tahmaisesti. Joko hä- nen kuntonsa oli loppumassa tai sitten…
Hän pysäytti pyörän ja tutki renkaita. Molemmat olivat löysät, melkein tyhjät. Oliko pyörätiellä ollut lasinpaloja?
– Ei voi olla totta! hän huomasi. Sekä etu- että takarenkaan venttiileistä puuttuivat korkit. Joku oli tehnyt typerän jäynän ja vienyt ne sillä aikaa kun pyörä oli parkissa. Alakouluikäisten metkuja varmaan. Mutta sitten mieleen nousi inhottavampi ajatus. Näinhän Anunkin vainoaminen oli alkanut, näennäisestä pikkujutusta.
Niin tai näin, hän joutui taluttamaan polkupyörän kotiin koko matkan. Kaksi tuntia siihen meni, ja kotipihalle päästessään Inka oli lopen väsynyt ja kiukkuinen kuin ampiainen. Hän kallisti pyörän seisomatuelle, kaiveli kotiavaimen taskustaan ja työnsi sen ulko-oven lukkoon. Mitä kummaa? Ovi ei ollutkaan lukossa.
Hän astui sisään, riisui pyöräilykypäräänsä ja huhuili Mattia.
Kukaan ei vastannut.
Oliko Matti lähtenyt jonnekin rakkaan golf-Jokkensa kanssa? Kuinka mies oli jättänyt tarkistamatta, että ovi painuu kunnolla lukkoon? Asuinalueella oli liikkunut asuntovarkaita, kyllä Matti sen tiesi. Ärtyneenä Inka viskasi kypärän hyllylle, kävi keittiössä hörppäämässä lasillisen vettä ja paineli portaat ylös. Viis Matista, hän soittaisi nyt Anulle, kertoisi Riston merkillisistä taulukoista ja myös kirjeitten ”kunnonmies”-yhteyksistä.
Mutta kun hän pääsi Hennan entiseen huoneeseen, kirjeet eivät enää olleetkaan siinä, mihin hän oli ne jättänyt, sängylle levälleen. Oliko Matti nostanut ne jonnekin? Kirjepinoa ei näkynyt huoneessa muuallakaan. Eikä sitä löytynyt kotoa mistään muualtakaan, kun hän kävi kaikki huoneet läpi.
Inka otti tukea keittiönpöydästä. Täällä on käynyt joku, hän ajatteli. Kuka? Samako, joka sotki Tomijaakon maalauksen punavärillä? Onko varas vienyt muutakin kuin kirjeet? Soitanko ensin Matille vai suoraan poliisille?
Silloin keittiön ikkunan läpi näkyi, miten auto pysähtyi postilaatikon luo. Joku tuli ulos. Valopiste lähti lähestymään taloa pimeää pihatietä pitkin. Kännykän valo, vai taskulampun? Kulkijaa ei valon takaa pimeässä erottanut. Inka kuunteli henkeään pidättäen miten askeleet pysähtyivät oven taakse.
Inka hiipi eteiseen sydän sykyttäen. Ulko-oven samennetun lasin läpi erottui epämääräinen miehen hahmo. Kädessään mies piti jotakin pitkää esinettä, keppiä tai asetta. Kun mies äkkiä riuhtaisi ovea voimallisesti, se aukeni – ja silloin Inka jo kirkui!
– Mitä sä kiljut, Matti sanoi melkein yhtä säikähtäneenä kuin Inka itsekin. Ulko-oven kynnyksellä toden totta seisoi hänen oma rakas aviomiehensä – tosin ei juuri sillä hetkellä erityisen rakas. Inka katsoi golfmailaa, jota oli ehtinyt luulla oven kuultolasin läpi vääristyneenä joksikin aseeksi väkivallantekoon.
– Missä sinä olit? Täällä on käynyt varkaita, Inka huusi.
– Mitä on viety? Matti pelästyi.
– Kirjeet!
Matti naurahti epäuskoisena. – Sun kaverille Lauralle lähetetyt kirjeet? Eikö muuta?
– Siinä on ihan tarpeeksi! Inka kivahti. Raivostutti tuo, miten helpottuneelta ja myös huvittuneelta Matti kuulosti.
– Tässä ei ole mitään hauskaa. Meidän kotona on käynyt joku sillä aikaa, kun me on oltu poissa. Sä olit jättänyt oven auki. Mikset tarkistanut, että se menee kunnolla lukkoon. Sitä pitää painaa kunnolla. Ja missä edes olit?
– Me lähdettiin aika ex tempore Joken kanssa vielä käymään sen luona, sillä oli tämä ylimääräinen wedgemaila. Odotin jo autossa, kun Joken vielä piti käydä meillä sisällä. Vessassa. Sori, olisi pitänyt tarkistaa ovi.
Inkan sydän jumputti kuin tanssibiitti.
– Kauanko se viipyi sisällä? Oliko sillä kirjeet mukana, kun se tuli ulos?
– Mitä se niillä olisi tehnyt?
– Pullottiko takintaskut?
Matti katsoi häntä pitkään. – Mitäs jos rauhoittuisit. Mietitään yhdessä, mihin sinä olet voinut laittaa ne kirjeesi ihan itse.
– Minä en ole niitä itse laittanut yhtään mihinkään, Inka huusi, vaikka oli jo itsekin epäillyt moista. – Soita sille. Soita ja kysy, mitä se teki niille kirjeille!
– En muuten soita.
– Soitan sitten itse! Mikä sen sun Joken oikea nimi oli? Jouni... Paajanen?
Matti tajusi, ettei hän luovuttaisi.
Inka kulki Matin perässä olohuoneeseen ja seurasi, miten mies otti puhelimensa ja soitti kaverilleen. Jokin oli kuitenkin alkanut hiertää Inkan mieltä. Tuo nimi. Jokke. Kuka muu oli puhunut Jokesta vastikään… Ja äkkiä hän muisti.
Anu se oli ollut. Siellä kahvilassahan he olivat muistelleet menneitä pari päivää sitten – puhuneet lähettipojastakin, joka kuljetti lehti-ilmoituksia ja valokuvia samana kesänä kun hän, Anu ja Laura olivat töissä ilmoituskonttorissa. Poika oli ollut niin lätkässä Lauraan, että sen katsominen ihan säälitti, mutta Anua, silloin kovin rempseää ja rääväsuista, poika oli suorastaan pelännyt. Sillä Anu varsinkin oli poikaparkaa kiusannut, vaikka muuta oli muistavinaan.
Inka mietti kuumeisesti. Saattoiko olla niin, että…
Inka tönäisi Mattia, joka nyt oli saanut pelikaverinsa puhelimeen.
– Kysy siltä, kuunteliko se nuorena Juliet Jonesin sydäntä!
Matti vain mulkaisi häntä. Käänsi hänelle selkänsä ja marssi puhelin korvallaan portaat yläkertaan puhuakseen rauhassa. Inka kuuli, miten makuuhuoneen ovi painui kiinni.
Inka kihisi kiihtymystä. Koko kuvio oli äkkiä selvänä kuin pläkki hänen edessään. Miten he kolme olivatkin kikatelleet Henkilökohtaista-ilmoitustensa ja niiden vastauksien kanssa… Tietenkin lähetti-Jokke oli kuullut sen ja käyttänyt tilanteen hyväkseen.
Hän oli ratkaissut arvoituksen! Jouni Paajanen oli nimimerkki ”Kunnonmies”. Hän, juuri hän, oli kirjoittanut kirjeen heille jokaiselle.
Anun kirje oli ollut ujon nuoren miehen kosto kokemistaan nöyryytyksistä. Inkan saama kirje roisine seksifantasioineen taas – noh, ehkä Inka sittenkin oli hännystellyt Anua useammin kuin olisi halunnut vieläkään myöntää, ja siis ansaitsi nuoren, kokemattoman pojanklopin pornokirjeen. Ainakin tämän itsensä mielestä.
Mutta Lauran suhteen pojalla oli ilmeisesti ollut todellisia toiveita. Kirje, jonka hän suloiselle Lauralle oli kirjoittanut, oli kauttaaltaan yltiöromanttinen ja liki säädyttömän rehellinen.
Kun Laura ei ollut edes tavannut häntä, hän oli pettynyt verisesti. Oli siksi kostanut Lauralle alkamalla seurata ja vainota häntä. Ja samaan syyssyyn myös Anua, jonka kenties oletti vaikuttaneen asiaan ja kieltäneen Lauraa vastaamasta.
Nyt on tullut minun vuoroni, Inka ajatteli. Jokke oli ujuttautunut elämääni pahaa-aavistamattoman Matin avulla...
Odotus tuntui loputtoman pitkältä. Vihdoin Matti palasi alakertaan.
– No? Inka hoputti. – Tunnustiko?
– Juliet Jonesin sydän, eikös se ollut joku bändi ennen vanhaan?
– Tunnustiko?
– Jokke sanoi, ettei tiedä kirjeistä muuta kuin että sellaiset oli keittiössä, ja sitten sinä veit ne pois jonnekin. Vessassa piti käydä, koska kahvi vaikutti.
– Se valehtelee! Sinun uusi paras kaverisi on stalkkeri ja kiusantekijä ja varas! Se on vainonnut Anua vuosikaudet ja Lauraa varsinkin, se on aiheuttanut Lauran kuoleman, ja nyt se on minun kimpussani. Se on hankkiutunut sinun kaveriksesi vain, jotta pääsisi kiusaamaan. Minulta vietiin pyörän venttiileistä korkit, ihan varmasti nekin ovat Joken taskussa!
Matti pudisti päätään ja huokasi.
– Sä olet sekaisin.
Nukkumisesta Matin vieressä ei tullut mitään. Aviomiehen rauhallinen, piittaamaton kuorsaus sai Inkan raivon partaalle, teki jo mieli painaa tyyny tämän naamalle. Inka kääntyili kyljeltä toiselle mutta kroppa ei rauhoittunut enempää kuin mielikään. Lopulta hän raahasi petivaatteensa olohuoneeseen ja paiskasi ne sohvalle.
Mutta hikinen piehtarointi vain jatkui. Kello oli jo puoli kolme, kun Inka luovutti. Hän kävi avaamassa ikkunan, ilmeisesti keski-iän kuumat aallotkin jo vaivasivat. Sitten hän otti puhelimensa ja kirjoitti Anulle pitkän viestin, jollaisen lähettäminen olisi lopulta väistämätöntä.
Hän kirjoitti käynnistään Risto Korhosen, Lauran pitkäaikaisen ystävän luona. Ja siitä, että tärkeät kirjeet olivat kadoksissa. Joku oli täysin harkiten ja suunnitelmallisesti käynyt varastamassa ne hänen kotoaan. Mutta – ja tämä loistouutinen hyvitti toivottavasti jotakin – hän oli saanut selville, kuka oli paitsi kirjeiden varastaja myös niiden yksi kirjoittaja, ja samalla Lauran ja Anun vainoaja.
Se oli Jokke, lähettipoika lehden ilmoituskonttorista. Jouni Paajanen oli ollut mustasukkainen kaikista Lauran suhteista ja aiheuttanut niiden tuhon. Ja nyt tämä samainen hyypiö oli ujuttautunut Inkan miehen golfbuddyksi. Ulkonäkö oli kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut niin paljon, ettei häntä enää tunnistanut, mutta hän se toden totta oli!
Saatettuaan viestin matkaan Inka kallistui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Anu lukisi viestin vasta aamulla, ja sitten he voisivat yhdessä miettiä, mitä he tekisivät. Jokohan hän nyt onnistuisi edes lyhykäisesti torkahtamaan uneen.
Inka yritti rentouttaa jäsenensä yksi kerrallaan ja kuunnella hengitystään, keskittyä siihen, eikä yläkerrasta yhä vaimeana kantautuvaan kuorsaukseen.
Puhelin päästi kilahduksen. Kas vain, Anukin oli hereillä. Lähettipojan nimi ei ollut Jokke, oli Anu kirjoittanut viestiksi. Olihan, Inka ajatteli ja kirjoitti vastausviestin. Niin sinä sanoit kahvilassa. Tsuppari-Jokke.
Uusi vastaus tuli saman tien. Tsuppari-jonne taisin kyllä sanoa. Jos et tiennyt, niin jonne on nykyään teinikieltä. Yleisnimitys sellaiselle vähän nololle perusjätkälle. Lähetin nimi oli muistaakseni Petri. Ellei sitten Pekka.
Pekka. Inka pureskeli nimeä mielessään. Saattoiko olla silkkaa sattumaa, että he olivat viime päivinä jututtaneet myös erästä Pekkaa…
Ajatusrakennelman kehkeytymisen katkaisi vaimea kolahdus.
Inka jähmettyi kuuntelemaan. Aivan kuin joku olisi nykäissyt ulko-ovea kokeillen, oliko se auki.
Oliko auki yhä...
Viimeinen osa ilmestyy huomenna.
