Kirjekuori lojui lipaston laatikossa pohjimmaisena. Tavallinen, pieni ja valkoinen, viattoman näköinen kirjekuori. Se oli kiilautunut kulmastaan laatikon taustalevyn ja pohjan väliin, ja kun Inka tarttui siihen ja nykäisi sen irti, se tuntui ihan panevan vastaan. Kuin ei haluaisi paljastaa salaisuuttaan.

Mieleen juolahtanut ajatus oli hassu, mutta ehkä siihen olisi kannattanut luottaa, Inka mietti myöhemmin. Ehkä se oli viesti: älä avaa, älä katso, älä lue.

Elämä olisi voinut jatkua eteenpäin kuten tähänkin asti. Ehkä.

Hän sentään oli vain luullut tekevänsä vähän perusteel­lisempaa siivousta ja raivausta nyt, kun mahdollisuus oli. Tytär Henna oli lentänyt pesästä, niin kuin sanotaan, muuttanut opiskelijayksiöön toiselle puolen maata.

Vapautuneesta yläkerran huoneesta löytyisi vihdoin paikka Inkan omalle vanhalle klaffilipastolle, joka viimeiset kaksikymmentä vuotta oli seissyt hänen ja Matin muutenkin ahtaassa makkarissa lähinnä tilaa viemässä. Sen kaksi isoa vetolaatikkoa olivat vuosien varrella täyttyneet muistoista, jotka Inka oli niihin työntänyt talteen.

Alkuun se täyttyi oman elämän muistoista, sittemmin lapsiperhearjen pikku tapahtumista ja isommista juhlista.

Nyt kun he olivat taas Matin kanssa kahdestaan, hänellä olisi hyvä tilaisuus konmarittaa vaikka koko talo mieleisekseen. Tai kuolinsiivota. Sana raapi korvia ja nosti ihon kananlihalle. Niin pitkällä tässä ei sentään oltu! Hän oli vasta pari vuotta sitten täyttänyt viisikymmentä.

Oli parempi ajatella, että nyt hänellä olisi aikaa vihdoin itselleen. Matille tietysti myös. Tosin kuinka Matin saisi ajattelemaan samoin hänestä? Mies oli viime aikoina ottanut ilon irti lähinnä golfharrastuksestaan. Tämän lauantaipäivänkin Matti aikoi viettää viheriöillä, peliseuranaan joku Jokke. Tyyppi kuulosti taas yhdeltä fanaattiselta peliharrastajalta. Auto oli huollossa, mutta uusi golffarikamu oli ystävällisesti tarjonnut kyydin ja hakenut Matin bägeineen postilaatikolta jo aamuseitsemältä.

Miehet aikoivat kiertää kahdeksantoista reikää kahteen kertaan, jos suinkin ehtisivät ennen pimeän tuloa. Kahdeksan tuntia siihen menisi vähintään, kuin kokonainen työpäivä, ja matkat ja pelin jälkikäteispuinnit päälle.

Inka tuhahti. Huvinsa kullakin. Hyvähän se vain oli, että mies piti kunnostaan huolta. Joka tapauksessa Matista ei siis ollut apua lipaston siirtämisessä. Se painoi julmetusti. Oli selvää, ettei Inka saisi raahattua sitä toiseen huoneeseen, ellei tyhjentäisi ensin sen laatikoita.

Hän oli luullut, että lipaston tyhjennys hoituisi mukavan rivakasti. Mutta kun hän pitkästä aikaa nyhti auki lipaston kahdesta laatikosta päällimmäisen ja näki ohjelmalehtiset tyttären ylioppilasjuhlista ja musiikkiluokan äitienpäiväkonsertista, ne kihauttivat kyyneleet silmäkulmiin. Tällaiseen nostalgiatrippiin hän ei ollut varautunut.

Hän oli alkanut poimia esiin sekalaisia lippusia ja lappusia menneistä joulujuhlista, kuoroesityksistä ja tyttöjunnujen futisjoukkueen kotikisojen buffettiohjeista. Hän oli tutkinut niitä ja nauranut ääneen, välillä itkeä tirauttanutkin, useimmin kyllä ihmetellyt miksi oli tuonkin paperin edes halunnut tallettaa – ja käytettyään lopulta kolme tuntia muisteluun ilman, että paperikasan yläreuna olisi näkyvästi laskenut, hänen oli ollut pakko vaihtaa strategiaa.

Hän oli ottanut ison Ikea-kassin ja ruvennut yksinkertaisesti mättämään siihen alempaa muistojen kerrostumaa sen enempää perkaamatta. Muistelu jatkukoon myöhemmin.

Kirjekuori oli tullut vastaan, kun Inka oli tyhjentänyt laatikon pohjalta lopulta omia vanhoja muistojaan, useimmat ajalta ennen tytärtä. Ja Mattia. Hän olisi voinut heittää senkin Ikea-kassiin avaamatta ja unohtaa sen saman tien. Jokin kuitenkin pani hänet katsomaan kuorta tarkemmin. Ei postimerkkiä, ei osoitettakaan. Kuoren päällä luki vain Neiti XXX.

Inkalla ei ollut pienintäkään muistikuvaa, mistä oli kyse, vaikka oli hän kirjeen kuitenkin joskus avannut. Hän veti esiin taitellun ruutupaperin ja avasi sen taitoksistaan. Teksti oli kirjoitettu kuulakärkikynällä, huolellisin tekstauskirjaimin.

Hän alkoi lukea tekstiä. Ja mitä pidemmälle hän siinä pääsi, sitä enemmän sydän alkoi jyskyttää.

Kun hän pääsi loppuun, suu tuntui rutikuivalta. Kasvoja kuumotti, paine sykki ohimoilla ja jokin hankalammin myönnettävä kuumotti jalkovälissä. Jos hän jostain oli nyt kiitollinen niin siitä, että Matilla oli harrastuksensa, eikä mies ollut tässä kysymässä, mikä hänelle tuli. Sielunsa silmin Inka näki, miten hän olisi piilottanut kirjeen selkänsä taakse ja än­kyttänyt jotain sekavaa punastuneena kuin joskus teini-ikäisenä.

Teini-ikäiseksi hän itsensä tunsikin, jälleen.

Kyllä vain, hän muisti jo, mikä tuo kirje oli. Mihin se liittyi. Vaikka olihan hän silloin sentään jo täysi-ikäinen. Yhdeksäntoista... vai kaksikymmentä... No, hädin tuskin.

Kesä oli ollut kahdeksankymmenluvun viimeinen. Seuraavan vuosikymmenen lama antoi vielä odottaa itseään, Euroopan keskeltä kulkeva rautaesirippu tutisi jo, mutta netistä ei ollut vielä tietokaan. Inka oli aloittanut opinnot pääkaupungin yliopistossa edellisenä syksynä, hänestä tulisi opettaja! Vuosi oli ollut jännittävää ja kiihdyttävää aikaa alkaen muuttamisesta maakunnan pikkukaupungista Hoasin soluun.

Luentosaleissa ja opiskelijapippaloissa Inka oli tutustunut oman naisvoittoisen ainejärjestönsä väkeen ja saanut muutaman hyvän tutun, joista oli tullut pitkäaikaisia ystäviä, ja oli hän ehtinyt kevyesti ihastua pariinkin kauppislaiseen ja yhteen teekkariin niinä iltoina, kun juhlia oli jatkettu diskopallojen ja strobovalojen välkkeessä Arkadiassa, K.Y:llä tai muissa muodikkaissa diskoissa.

Mitään vakavampaa niistä tapaamisista ei kuitenkaan ollut kehkeytynyt, ei myöskään, hmmm, synnillisempää, vaikka kotiväki oli ollut hänestä niin kovin kovin huolissaan. Kun hän oli puhelimessa maininnut käyneensä treffeillä elokuvissa yhden Teemun kanssa, hän oli ihan kuullut miten äiti oli pyöritellyt suussaan kysymystä, jonka oli onneksi jättänyt kysymättä. Et kai tärvää kallista aikaasi ja opiskelurahojasi siellä houkutusten keskellä mihinkään turhanaikaiseen... humputteluun, äiti oli lopulta sanonut, ja Inka oli irvistänyt luuri korvallaan.

Älä huoli, äiti. En tietenkään. Tärvää.

Eikä niukasta opintotuesta riittänyt muutenkaan saldoa kovin usein tapahtuvaan humputteluun. Ruoka yliopiston kuppilassa oli halpaa, mutta kaikki muu pääkaupungissa maksoi ikävän paljon.

Kesätyöpaikka sanomalehden ilmoituskonttorissa oli tullut kaikin puolin tarpeeseen. Palkka ei ollut kummoinen, mutta välillä saisi tehdä ylitöitä, oli konttorin päällikkö Mirjami Naakka kertonut. Mirjami oli hymyillyt, kätellyt ja toivottanut tervetulleeksi, ja Inka oli pitänyt hänestä heti. Myös muut konttorin rouvat, useimmat jo viisikymppisiä, olivat ottaneet uuden tulokkaan hyvin vastaan ja neuvoneet auliisti työn alkuun.

Ja sitten olivat toiset kaksi kesätyttöä. Räväkkä ja uhkea Anu Katves, joka ei vastoin nimeään suostunut olemaan katveessa. Anun kova ääni ja räjähtävä naurunrätkätys raikasi konttorissa välillä niin estottomasti, että Mirjami joutui huomauttamaan siitä, omaan sävyisään tapaansa kuitenkin. Anu opiskeli viestintää ja oli mukana ylioppilaspolitiikassa eikä kuulemma ikinä aikonut alentua kenenkään vaimoksi, miehen käskyvaltaan. Ja sitten oli Laura.

Sukunimeä Inka ei muistanut, se oli jokin tavallinen nen-päätteinen. Mutta Laura ei ollut tavallinen. Päinvastoin kuin Anu, hän oli aivan tavattoman valoisa, lempeä ja ystävällinen. Ennen kaikkea hän oli kaunis sellaisella klassisella, melkein ylimaallisella, sisäistä valoa hehkuvalla tavalla, jota Inka ei ollut kuunaan myöhemmin kohdannut. Pitkät vaaleat hiukset, kuulas iho ja isot siniset silmät, jotka eivät kaivanneet edes ripsaria. Lucia-neito, Elovena-tyttö ja Marilyn Monroe samassa paketissa, oli Anu joskus kiteyttänyt. He kaikki olivat nauraneet sille, Laurakin. Ja vaikka Anun äänensävyssä oli ollut rippunen kateutta, olivat he kyllä nähneet, että överikauneudella oli myös kääntöpuolensa.

Ei mennyt työpäivääkään, ettei joku konttorissa asioiva mies, joskus nainenkin, jäänyt toljottamaan suu ammollaan Lauraa, joka vain ahersi työssään kuten he muutkin, naputti lehden tilaustietoja sen ajan alkeellisille tietokoneille tai otti tiskillä vastaan asiakkaiden ilmoituksia. Eräs vaimonsa kuolinilmoitusta tuonut pappa puhkesi niin holtittomaan itkuun Lauran nähdessään, että hänelle oli kiikutettava tuoli alle ja vesilasi käteen. Olisiko luullut enkeliksi... Ja se ujo poika, joka juoksutti aineistoja sisälähettinä konttorin ja painon välillä, ei ikinä saanut sanaa suustaan jos Laura oli näköyhteyden päässä.

Pahimpia taisivat olla silti auto- ja kiinteistöjobbarit, lipevät äijät, jotka olivat luottokiellossa ja joutuivat siksi tekemään ja maksamaan ilmoituksensa käteisellä konttorissa. Heistä moni suuntasi aina Lauran tiskille. Nyt Inka saattoi vain kuvitella, millaisia törkeyksiä Lauran kaltainen nuori, kiltti ja äärimmäisen kaunis tyttö mahtoi joutua kuulemaan.

Äkkiä Inkaan iski suorastaan ruumiillinen tarve saada selville, mitä Lauralle ja Anulle nykyään kuuluu. Oliko Laura ikääntynyt kauniisti, kuten olettaa sopi ja suhtautuiko hän yhä me too -aikana rauhallisesti lähentely-yrityksiin, jos niitä vielä sai. Ja miksei hän ollut kuullut mitään Anusta? Hänen jos kenen olisi luullut näkyneen ja kuuluneen joko valtakunnan politiikassa tai uutismediassa!

Jalat olivat jo puuduksissa, kun Inka kömpi ylös lattialta ja kävi hakemassa puhelimensa. Hän teki haun, ja eikös vain esille noussutkin nimi Anu Katves-Moilanen. Harvinaisesta sukunimestä oli hyötyä. Onneksi Anu ei ollut luopunut siitä, vaan oli ilmeisesti ottanut puolisonsa sukunimen sen jatkoksi.

Ei ollut sitten pitänyt naimattomuuslupaustaan, Inka hymähti.

Osuma oli jonkinlaisen pr-toimiston sivulla. Nimen yllä kuvassa oli viisikymppinen, hämärästi tutun näköinen nainen tittelinään Key Customer Brand Manager. Avainasiakkaiden brändin managerointia, mitähän se käytännössä oli?

Kehtaisiko soittaa näin viikonloppuna, Inka mietti. Hän päätyi naputtamaan tekstiviestin:

Hei Anu, olimme samassa kesätyöpaikassa kauan sitten 1980-luvun lopulla, lehden ilmoituskonttorissa. Olisi kiva kuulla, mitä sinulle kuuluu. Itse asun Hyrylän lähellä ja opetan lukiossa uskontoa ja terveystietoa. Perheeseeni kuuluu mies ja tytär, joka on jo aikuinen ja muutti vastikään kotoa. Kai tämä on nostalgiaa (tai sitä kuuluisaa tyhjenevän pesän syndroomaa, heh!), mutta vastaani tuli yksi vanha kirje siltä kesältä ja muistin, että oli se kyllä aika jännä kesä. Terkuin Inka Niemi, entinen Saarelainen.

Anu vastaa jos vastaa, Inka ajatteli. Ja jos en kuule hänestä mitään, niin sekin on hyväksyttävä.

Hän taitteli paperin takaisin kuoreen ja yritti päättää, mitä tekisi tuolle omituiselle kirjeelle, joka oli palauttanut hänet niin äkisti kauas menneisyyteen ja nuoruuteen yli kolmenkymmenen vuoden taakse, kun samassa puhelin jo soi.

– Moi Inkku. Anu täällä.

Ääni oli tuttu heti. ja Anu käytti hänestä jopa samaa lempinimeä kuin ennen vanhaan. Inkan huulille nousi hymy.

– No moi! Ihanaa että soitit, minua jo rupesi nolottamaan että tunkeilen.

– Kirje, Anu sanoi. – Sä mainitsit kirjeestä.

Anun ääni ei ollut enää lämmin. Mitä nyt, Inka ihmetteli.

– Niin tuota, hän jäi änkyttämään. – Raivasin tässä vanhoja papereita ja rupesin ihmettelemään –

– Tavataan, Anu sanoi. – Ota kirje mukaan. Haluan nähdä sen.

Inka nielaisi. – Tuota noin. Se on aika... erikoinen. En tiedä, muistatko –

– Minä haluan nähdä sen, Anu toisti.

Oli selvää, ettei kyseessä ollut pyyntö, vaan käsky. Inka huomasi jo toivovansa, ettei olisikaan ottanut yhteyttä Anuun. Tai edes lukenut koko hemmetin kirjettä.

Puhelun jälkeen hänellä oli ikävä olo. Nihkeä, pahaenteinen. He olivat sopineet Anun kanssa tapaamisen vielä samaksi illaksi.

Kesädekkarin seuraavat osat julkaistaan peräkkäisinä päivinä.