Liisa Rinteellä, 45, oli tapana istua kahvilassa Tammerkosken rannan tuntumassa tehdessään esikoisromaaniaan.

”Täällä on tarpeeksi rauhallista, mutta kuitenkin elämää ympärillä.”

Liisa Rinteen teos Odotus kertoo kirjailijalle varsin läheisestä aiheesta, adoptiosta. Liisa adoptoitiin tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen muutaman kuukauden ikäisenä vauvana 60-luvun lopulla. Äiti oli opettaja, mutta jäi pitkäksi aikaa kotiäidiksi. Isä teki matkustustyötä.

Vanhemmat eivät voineet saada biologisia lapsia.

”Luulen, että lapsettomuus oli ollut heille kipeä asia ennen kuin saavuin. Minulle ei kuitenkaan välittynyt, että lapsettomuuden kokemuksesta olisi jäänyt heihin arpea. Mutta lapsihan ei osaa sellaista huomata, ellei se ole ihan ilmeistä. Lapsi ajattelee vain, että minä olen nyt tässä ja riitän ihanuudessani”, Liisa kertoo.

Kun Liisa alkoi lapsena kysellä, mistä vauvat tulevat, vanhemmat kertoivat hänelle adoptiosta.

”Tuntuu, että olen tiennyt asian aina.”

Teini-iässä Liisa halusi kuulla lisää biologisesta taustastaan.

”Suhteeni vanhempiin on aina ollut hyvä. Kun halusin puhua, äitini kertoi kaiken, minkä tiesi.”

Liisa pohtii, että olisi ehkä osannut kysellä adoptiostaan tarkemmin aikuisena. Liisan äiti kuoli sairauteen tyttären ollessa parikymppinen.

”Äidin sairastuttua mietin, että jos haluaisin muodostaa jonkinlaisen suhteen biologiseen äitiin, se kannattaa tehdä ajoissa. Elämä on niin arvaamaton ja lyhytkin.”

Vain perustiedot adoptiosta

Liisa keskusteli adoptioasioista avoimesti myös isänsä kanssa. Hän kertoi isälleen äidin kuoleman jälkeen, että on harkinnut tutustuvansa adoptiopapereihinsa.

”Isä sanoi, että ilman muuta kannattaa ottaa asioista selvää, jos se tuntuu oikealta. Isä rohkaisi ja luotti terveeseen järkeeni.”

Isä kuitenkin kehotti miettimään asiaa rauhassa.

”Siinä vanhemman suojeluvaisto tuli esiin. Kun adoptiohistoriaansa selvittää, on valmistauduttava siihen, että esille voi tulla ikäviä ja järkyttäviäkin seikkoja esimerkiksi siitä, mitä biologiselle äidille on tapahtunut ja miksi adoptioon on päädytty.”

Liisan isä kuoli kymmenen vuotta äidin menehtymisen jälkeen. Liisalle ei kuitenkaan jäänyt oloa, että jotakin olisi jäänyt adoption suhteen lausumatta.

Tietoa Liisa Rinteen biologisesta äidistä oli joka tapauksessa vähän. 60-luvun adoptioasiakirjoista selviävät vain perustiedot, kuten se, että äiti oli Liisan perheen tapaan pääkaupunkiseudulta kotoisin.

Tarkkaa tietoa siitä, miksi Liisan biologinen äiti oli antanut lapsensa adoptoitavaksi, ei ollut. Mutta Liisa arvelee, että tarina on se tavallinen: nuori äiti, jolla ei ole taloudellisia tai sosiaalisia mahdollisuuksia huolehtia lapsestaan.

Liisan romaanissa päähenkilö, teini-ikäinen Emilia, saa tietää adoptiosta vahingossa. Seurauksena on vaikea välirikko adoptioäidin ja tyttären välillä.

Liisalla teini-iän mullistukset eivät liittyneet adoptioon. Identiteettiään pohtiva teini-ikäinen Liisa kuitenkin mietti, millaisia seurauksia sillä olisi ollut, jos biologinen äiti olisi pitänyt hänet.

”Minulla olisi voinut olla aivan toisenlainen elämä. Pohdin usein, kuinka paljon ihmisen muokkautuminen omaksi itsekseen on kiinni kasvuympäristöstä ja kuinka paljon biologiasta. Itse ajattelen, että se mitä minusta on tullut, on läheisteni ansiota, eikä johdu biologisista ominaisuuksistani.”

Ainakin kyky nauraa elämän vastoinkäymisten edessä on peräisin kotoa.

”Olen perinyt sen asenteen, että vaikka elämä on vakava asia, ei kannata ottaa itseään liian vakavasti. Olen oppinut vanhemmiltani, että tavalla tai toisella selvitään.”

Muutama fakta riitti

Romaanissa Emilia etsii muista ihmisistä piirteitä, jotka muistuttaisivat häntä itseään. Liisa ei ole kaivannut tunnistamisen tunnetta. Mutta jos kotona asiat olisivat menneet huonosti, olisi ehkä syntynyt tarve etsiä läheisiä muukalaisten joukosta, hän jatkaa.

”Joskus saatoin miettiä, että jossain tosiaan liikkuu ihmisiä, jotka näyttävät minulta. Mutta uskon, että muokkaannumme kasvuympäristömme näköiseksi ja tavalla tai toisella meistä tulee saman oloisia kuin läheisistämme – biologiasta huolimatta.”

Joillekin adoptoiduille on hyvin tärkeää etsiä juuriaan ja selvittää kaikki mahdollinen biologisista vanhemmistaan. Toiset haluavat myös tavata vanhempansa.

Liisakin selvitteli aikuisiällä asiaa ja pohti samalla, onko varma, että tahtoo ottaa sen askeleen. Hän päätti lopulta tutustua adoptioasiakirjoihinsa.

”Sain tietää muutaman faktan äidistäni, esimerkiksi sen, että hän on elossa. Se riitti minulle. Tiedonjanoni ei ollut polttava, vaan ajattelin, että minulle tekee hyvää selvittää asiat. Sitten saatoin jatkaa elämää levollisena eteenpäin.”

Liisa ei halunnut tavata biologista äitiään.

”Lapseni olivat pieniä, ja minusta tuntui, että siinä elämäntilanteessa minulla ei olisi ollut voimavaroja muodostaa täysin uutta ihmissuhdetta aivan vieraan ihmisen kanssa.”

Liisan mukaan niinkin merkittävän ihmisen kuin biologisen äidin kohtaamisen jälkeen olisi oltava valmis jonkinlaiseen suhteeseen.

”Tuntui, että on helpompaa olla kokonaan tapaamatta, kuin antaa toiselle vain vähäsen. Olisi epäreilua olla laittamatta itseään likoon.”

Vanhempien suhtautumisen vuoksi adoption käsittely ei ollut Liisalle loppujen lopuksi vaikeaa.

”Adoptio saattoi vaikuttaa myös siihen, että olimme varsin lojaaleja toisillemme ja hitsautuneet tiiviisti yhteen. Tunsimme toisistamme kiitollisuutta, emme velvollisuudentunnetta.”

Adoptiovanhempiin pätevät hänen mielestään silti samat seikat kuin perinteisiin vanhempiin.

”Kun lapsi käy läpi kielteisiä tunteita tai pelkoja, vanhemman ei pidä ottaa niitä itseensä. On vain kuunneltava ja oltava se keskusteluväylä, jonka lapsi tarvitsee.”

Ei vauvakuumetta

Liisa ei koskaan saanut vauvakuumetta. Hän tahtoi opiskella, matkustella ja tehdä töitä, nähdä ja kokea. Pelko mahdollisesta lapsettomuudesta ei käväissyt mielessä. Ja ainahan sitä voisi yrittää adoptiota, Liisa mietti.

Sitten lapsista tulikin äkkiä ajankohtainen asia. Esikoisensa Liisa sai 37-vuotiaana. Toinen lapsi syntyi kolme vuotta myöhemmin.

”Meillä asiat kävivät helposti. Ennen kuin ehdin toivoakaan lasta, olin melkein raskaana. Olin jo sen ikäinen, että olisi voinut käydä toisin.”

Raskauden aikana ja lapsen syntymän jälkeen nainen käy läpi joukon ristiriitaisia tunteita. Liisan kohdalla tunteisiin kietoutui oivalluksia adoptiosta.

”Sillä konkreettisella hetkellä, kun sylissä on pieni vauva, ymmärsin, että minäkin olin ollut joskus samanlainen. Ja minut synnyttäneen naisen on täytynyt tehdä ratkaisu, että antaa minut pois. Silloin tajusin, kuinka ison ja raskaan päätöksen biologinen äitini oli tehnyt.”

Liisa ymmärtää järkisyyt adoptiopäätösten taustalla. Tunteiden tasolla kyse on silti aivan eri asiasta.

”En voi kuvitellakaan, miltä biologisesta äidistäni on mahtanut tuntua.”

Lastensa syntymien aikoihin Liisa on käsitellyt myös omaa hylätyksi tulemisen kokemustaan.

”Olin surullinen, mutta oikeastaan tunsin kiitollisuutta. Minun ei tarvinnut tehdä raskasta valintaa, vaan minun oli mahdollista pitää lapseni.”

“Mitä minä asialle voin”

Vaikka Liisan tilanne on täysin erilainen kuin hänen biologisen äitiinsä, hän tuntee olevansa osa samaa naisten ja äitien historiallista jatkumoa.

Yksinhuoltajaäiteihin 60-luvulla kohdistunut paheksunta ja tuen puute kismittävät Liisaa, mutta biologisen äitinsä kohtaloa hän ei ole ottanut taakakseen.

”Järjen tasolla hänen kohtalonsa tuntuu epäoikeudenmukaiselta, mutta adoptiolapsena ajattelen, että mitä minä asialle voin. En ole vastuussa hänen ratkaisustaan ja elämästään, se olisi liikaa vaadittu.”

Tuska biologisten vanhempien mahdollisesta ahdingosta voi kuitenkin tarttua adoptiolapseen, Liisa uskoo.

”Syyllisyys iskostuu meihin niin helposti. Sitä ei kannata ottaa harteilleen.”

Romaania kirjoittaessaan Liisa pohti vanhemmuuteen liittyviä odotuksia. Hän tunnistaa itsekin riittämättömyyden tunteen vanhempana.

”Vanhemmuuden vaatimukset saattavat tulla ilmi absurdeissa asioissa, kuten siinä, etten koe olevani riittävän hyvä äiti, jos en järjestä lapselleni maailman parhaita synttäreitä.”

Romaanissa vanhemmuuden odotukset korostuvat, kun kuvioon lisätään adoptio. Perheen 50-luvulla kasvanut äiti Aila on oppinut tarkat raamit siitä, millainen kunnon äidin ja perheen on oltava.

Halu tulla äidiksi on ollut niin voimakas, että kun lapsi on saapunut, kaiken pitäisi olla täydellistä. Kun Aila ei onnistu ylläpitämään ihanteitaan, kokee hän olevansa epäonnistunut äiti.

”Lapsi on pieni mysteeri, yksilö, joka ei aina toimi niin kuin olettaisi tai toivoisi. Kaikki vanhemmat joutuvat oppimaan saman. Onneksi vanhemmuuteen on tullut vuosikymmenten kuluessa lisää sävyjä. Nyt on mahdollista olla äiti ja isä monella eri tavalla.”

Sivullisuus loukkaa

Adoptiovanhemmat saattavat tuntea olonsa myös sivullisiksi. Romaanissa suvun naiset kuiskivat keittiössä synnytystuskistaan Ailan kuunnellessa korvat punaisina ja loukattuna.

”Adoptioäiti on äiti, mutta silti suljettu joidenkin avainkokemusten ulkopuolelle. Joistakin äideistä se tuntuu varmasti todella pahalta.”

Biologisesta isästään Liisa Rinne ei tiedä mitään. 60-luvulla asiaa ei vaadittu kertomaan eikä siksi myöskään rekisteröity.

”Se, etten tiedä isästäni, saattaa tarkoittaa sitä, ettei hänkään tiedä minusta. Mietin, mitä biologinen vanhemmuus on: Voiko olla jotain, jos ei tiedä olevansa sitä? Voiko hän olla isäni?”, Liisa pohtii.

Toisaalta Liisa haluaisi tietää jotain isästään, toisaalta ei.

”En oikein osaa kaivata sitä. Koska isäni tausta ei ole tiedossa, en jää asiaan jumiin. Elämässä on asioita, jotka eivät selviä. Niiden kanssa on elettävä.”

Liisan romaanissakin biologisesta isästä nähdään vain häivähdys. Myös adoptioperheen isä tuntuu jäävän sivullisen rooliin. Hän on kunnollinen mies, joka huolehtii perheestään, mutta on paljon työmatkoilla. Kun äiti ja tytär kipuilevat, isä jää syrjään.

Liisa arvelee, että adoptiotarinat kiertyvät äitien ja tyttärien ympärille sen vuoksi, että naisella on kulttuurissamme usein puhujan rooli.

”Naiset sanallistavat asioita, käyvät tunteita läpi ja tulkitsevat niitä toisille. Ehkä siksi kommunikaatiota syntyy herkästi juuri äidin ja tyttären välille.”

Opituista rooleista on hankala pyristellä irti, vaikka tunteisiin liittyvä puhevalta on Liisan mukaan muuttumassa. Yhä useampi mies puhuu ja käsittelee tunteitaan avoimesti. Siten miehen rooli perheessä laajentuu, Liisa uskoo.

Adoptioon liittyvät tunteet ovat olleet moninaiset ja hankalat eritellä. Silti ne on pitänyt käsitellä omassa mielessään, Liisa sanoo.

”Romaanin kirjoittaminen on ollut minulle eräs tapa käsitellä adoption aiheuttamaa tunnevyyhtiä.”

Kaikkien näkökulmat

Liisan esikoisromaanin teemana ei alun perin ollut adoptio. Tarinan keskiöön aihe kuitenkin nousi. Vaikka kirja ei ole omaelämäkerrallinen, Liisa mietti tarkkaan, mihin ryhtyy kirjoittaessaan niin henkilökohtaisesta aiheesta.

”Vaikka taustani ei ole ollut salaisuus, en ole tottunut puhumaan omista asioistani. Ei ylipäänsä ole luontevaa hetkeä julistaa: moi, oon Liisa, ja mut on adoptoitu”, hän sanoo ja nauraa.

Liisa tahtoi kirjallaan nostaa esiin kaikkien osapuolten näkökulmat.

”Usein adoptiotarinat keskittyvät uuden perheen muodostumiseen. Minua kiinnosti myös biologinen äiti: miten hänen tarinansa jatkuu, ja millaisen elämän hän itselleen rakentaa.”

Liisa piti huolen siitä, että hänen romaaninsa biologinen äiti on inhimillinen ja moniulotteinen hahmo, ei pelkkä poloinen, joka hylkäsi lapsensa.

”Syyllisyyden ei tarvitse raunioittaa. Niin kuin adoptiolapsenkaan ei pidä määrittyä aina adoption kautta, uskon, että biologisella äidillä on oikeus rakentaa oma itsenäinen elämänsä, jota ei määritä vain lapsesta luopuminen.”

Biologisen vanhemman osasta ei ole helppo kertoa.

”Toivon, että tulossa olisi biologisten äitien tarinoita, kertomuksia siitä, miksi nainen antaa lapsen adoptoitavaksi ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Biologisen äidin ääni on mielestäni tässä asetelmassa se kaikkein vaikein paikka puhua, sillä syyllisyys ja yhteiskunnan asenteet ovat niin voimakkaita.”

Eniten Liisaa on yllättänyt kirjaa kirjoittaessa se, että adoptio tuntuu yhä herättävän ajatuksia ja kiinnostusta ihmisissä.

”Koska adoptio on minulle niin arkipäiväistä, hämmästelen joskus, että siitä halutaan vieläkin puhua. Ymmärrän nyt, että adoption kautta esiin nousee perheisiin liittyviä yleisiä kysymyksiä, jotka ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä.”

Toimittaja: Ninni Sandelius

Kuvat: Ari Ijäs

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 04/2015.