Kunpa nämä seinät osaisivat puhua, mietin loikoillessani muhkeassa parivuoteessani hotelli Salzburger Hofissa, Itävävallan Bad Gasteinissa. 1800-luvun lopulla rakennetussa jugendtalossa on yöpynyt sadan vuoden aikana legendaarisia vieraita fyysikko Albert Einsteinista Yhdysvaltain presidenttipari Franklin ja Eleanor Rooseveltiin ja laulaja Liza Minelliin.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan huoneisiin mahtui varmasti myös surua ja pelkoa: tuolloin hotelli toimi haavoittuneiden sairaalana.

Parasta sielunhoitoa tarjoaa hotellin ikkunoista avautuva vuorimaisema, joka hohkaa voimakkaan vihreänä ja sinisenä. On helppo ymmärtää, miksi niin moni maailmantähti on vuosikymmenten saatossa rakastunut kilometrin korkeudessa sijaitsevaan alppikylään. Bad Gasteinin arkkitehtuuri on poikkeuksellisen koristeellista, ja rakennusten värimaailma kuin pastellipaletista: täynnä keltaista, hentoa roosaa ja vaaleanvihreää.

Vaikka olen käynyt Bad Gasteinissa aiemminkin, sydäntalvella, nyt tuntuu kuin olisin täällä vasta ensimmäistä kertaa. Kesällä vuoristokylä näyttää ja kuulostaa aivan erilaiselta. Mukulakivikaduilta ja kivitalojen pihoilla ei kuulu laskettelumonojen kolinaa tai humaltuneiden juhlijoiden laulua. Kesällä kylässä sirkuttavat vain linnut. Se tuntuu rauhoittavalta.

Onhan teillä kaikilla hyvät kengät ja sadevarustetta mukana? Vaellusopas Hanne Mäkinen varmistelee, kun tapaamme hotellin pihalla aamuyhdeksältä. Kuuden kilometrin mittainen vuoristoreitti on etukäteen hieman arveluttanut. Entä jos kunto ei riitäkään jyrkissä nousuissa?

Kuvittelen joutuvani keskelle kovakuntoista vuorikiipeilijöiden ryhmää, joka pinkoo matkaan hakut vyötäisillä. Yllätys on melkoinen, kun paljastuu, että valtaosa vaelluskavereistani onkin kuusikymppisiä sauvakävelijöitä.

”Alppivaelluksella jaksavat parhaiten ne, joilla on kestävyyttä ja hyvä peruskunto. On mukanani ollut kahdeksankymppinenkin mies, joka kulki koko matkan reippaasti porukan kärjessä ja näytti nuoremmille mallia”, Hanne kertoo hymyillen.

Esimakua patikointimaastosta saamme nousemalla kylästä tuolihissillä Graukogel-vuorelle. Jyrkkää rinnettä reunustavat tuuheat kuuset, joiden oksilla roikkuu ilman puhtaudesta kertovaa naavaa.

Vaellusrinteet on merkitty värikoodein samaan tapaan kuin laskettelurinteetkin: punainen on vaikea, helpommat vihreät ja siniset reitit sopivat vasta-alkajille. Me lähdemme kulkemaan keskivaikeaa polkua, joka luikertelee aivan vuorenrinteen reunalla.

Hanne kehottaa pysähtymään aina, kun tekee mieli hengähtää tai ottaa lumoavasta maisemasta valokuvia. Täällä ei ole tarkoitus suorittaa, vaan nauttia luonnon parantavasta voimasta.

Kiire ei tunnu olevan vastaan tepastelevilla ulkoilijoillakaan. Lauma lehmiä mutustaa ruohoa jyrkällä vuorenrinteellä ja vilkaisee tulijoita laiskasti. Kauempana vuorella liikehtii puolestaan ruskea sarvipää, vuorikaurista muistuttava gemssi.

”Olen nähnyt täällä usein myös hanhikorppikotkia ja murmeleita”, Hanne kertoo.

Mitä ylemmäs nousemme, sitä kivikkoisemmaksi reitti muuttuu. Nilkkaa tukevat vaelluskengät tulevat tarpeeseen. Moni on ottanut mukaansa myös kävelysauvat, joista on apua jyrkissä rinteissä. Kaiken kaikkiaan reitillä kertyy nousua parisataa metriä. Huippukohta osuu parin kilometrin korkeudelle, jossa hengittäminen on ohuen ilman vuoksi haastavampaa.

Vaelluksen palkitsevin maisema avautuu eteen Palfnersee-järvellä, jonka pinnasta heijastuvat terävät vuorenhuiput. Rohkeimmat pulahtavat uimaan viisitoista-asteiseen veteen. Vilukissat istahtavat kiville syömään eväitä ja tankkaamaan vettä. Vaikka vuoristoreittien varrelta löytyy viihtyisiä kahviloita, pientä murkinaa alppivaelluksella kannattaa pitää mukana.

Oppaan peräänkuuluttamia sadevarusteitakin vielä tarvitaan, sillä lounaan jälkeen taivas täyttyy yhtäkkiä pilvistä. Sään nopeat muutokset ovat Alpeilla tyypillisiä: kirkas auringonpaiste voi kääntyä hetkessä sankkaan sumuun ja sateenropinaan.

Kellun 44-asteisessa ulkoaltaassa ja katselen, kuinka valkoiset hattarapilvet lipuvat ylitseni kohti vuoria. Tunnen kuinka jokainen lihas rentoutuu lämmön voimasta. Bad Gasteinin suurin mineraalikylpylä Felsentherme on parasta lääkettä patikoinnin uuvuttamille jaloille.

Vetensä kylpylä saa vuorten kuumista lähteistä, joten se pysyy lämpimänä myös talvella. Koska altaan vesi vaihtuu koko ajan, se pysyy puhtaana ilman klooria.

Kuumista lähteistä tulevassa vedessä on myös pieniä määriä radonia. Maankuoressa syntyvän jalokaasun terveysvaikutuksista kiinnostuttiin 1900-luvulla, kun havaittiin, että kaivosluolissa työskentelevät miehet pysyivät muuta väestöä terveempinä.

Lääkinnällisiin tarkoituksiin radon-hoitoja on annettu vuodesta 1952. Niistä on todettu olevan apua muun muassa reumatismin, astman, verenkiertohäiriöiden ja hermostoperäisten sairauksien hoidossa.

Bad Gasteinin Heilstollen-hoitola järjestää tunnelikierroksia vuoren sisään, jossa hengitetään kosteaa, radon-pitoista ilmaa. Ennen hoitoa lääkäri selvittää osallistujan

yleiskunnon. Yksi hoitokerta maksaa vajaat 70 euroa, ja sen vaikutuksen luvataan kestävän 6–8 viikkoa.

Minä keskityn hoitamaan kehoa ja mieltä Felsenthermen kylpylän erilaisissa saunoissa, joista yksi yllättää. Seuraan spa-kylttiä kylpylän toiseen kerrokseen, jossa on myös valtava terassi. Ehdin istua ilkosillani saunan lauteilla tovin, kun huomaan, että löylyhuoneessa on myös miehiä. Panen merkille, että saunan ikkunoista avautuu näkymä naturistien auringon-ottoalueelle.

Koska suomalainen ei pienestä häkelly, kerään itseni ja siirryn rauhallisesti saksalaisturistien ohi suihkuhuoneen puolelle.

Jos vuorilla kuluu energiaa, ravintoloiden tuhdit illalliset pitävät huolen kaloritasapainosta. Kylän useimmissa hotelleissa on mahdollista valita puoli- tai täysihoito, joka pitää sisällään runsaan ja monipuolisen buffet-kattauksen.

Pääruokien klassikko on voissa rapeaksi paistettu wieninleike sitruunan, persiljan ja perunoiden kera. Jälkiruuaksi Bad Gasteinissakin herkutellaan omenastruudelia ja sacher-kakkua. Vaellusreittien varrelta löytyy myös kahviloita, joista on mahdollisuus ostaa lähitilojen juustoja, leipiä ja leikkeleitä.

Kauneimmillaan Bad Gasteinin seutu on alkukesästä, kun luonnon värit hehkuvat kirkkaana ja vuorten sulavat lumet ryöppyävät kanjoneista mahtipontisina vesiputouksina. Niitä ajetaan katsomaan sähköpyörillä, jotka ovat nyt Keski-Euroopassakin kuuma villitys.

Olen ensin sähköavusteisia pyöriä vastaan, mutta päivän retken tehtyäni en enää tavallisella fillarilla halua polkeakaan. On huima tunne ampaista ylös jyrkkää vuorenrinnettä ja nousta keskelle satumaisemaa. ●