Silja Europan Starlight-yökerhossa tapahtuu kummia. Isokokoinen, valkotukkainen mies seisoo esiintymislavalla loihtien kitarastaan pirullisen kauniita säveliä. Tunnelma sähköistyy. Näkymässä on jotakin kalevalaista.

Tästä ei puutu kuin valtava hauen leukaluu ja reuhaava Lemminkäinen. Maaginen musisointi lasittaa katseet. Ihmetyttää, kuinka iso mies pystyy kohtelemaan kitaraansa niin hellästi.

Hasse Wallin johtama Power Trio ei anna armoa. Komppi kiihtyy, ja basisti flirttailee härskisti yleisön kanssa. Jykevän rytmisoittimen kaula kohottautuu kattoa kohden täydellisen viriilissä kulmassa. Aivan kuin Suomi-filmiin olisi roolitettu saksalainen aikuisviihdetähti.

Tiukan progetiluttelun vaihtuessa bluestunnelmiin muistan, miltä tuntui nuoruuteni limudiskoissa, kun illan viimeiset hitaat alkoivat. Katseet ihmisten silmissä kertovat kaipuun olevan ylisukupolvinen kokemus.

Yleisössä joku nojaa rollaattoriin.

Tekisi mieli lohkaista vitsi lonkkaproteesien kulutuspiikistä risteilyn jälkimainingeissa, mutta sellainen vesittäisi vaikeasti tulkittavan tunnelman. Vaikka ihmiset ovat juhlatuulella, asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Moni on aikamatkalla nuoruuteensa, johon on jo lähes ihmisikä.

Olen ulkopuolinen, 80-luvun nuori. Made by sukkahousuhevi. En ymmärrä itseäni tässä hetkessä. Vasta, kun pääsen seuraavana päivänä kotiin, tunnen surun iskevän. Elämä on lyhyt, kaunis ja kipeä.

En ajatellut koskaan pääseväni 60-luvulle. Tilastokeskuksen tuoreimman elinajanodotelaskurin mukaan vuonna 1972 syntynyt poikalapsi poistetaan väestökirjanpidon elävien sarakkeesta noin kolme viikkoa ennen 80-vuotispäiväänsä.

Puuduttavalta vastamäeltä tuntunut elämä ei ole antanut lupauksia tilastollisesta poikkeamasta.

Kun Back to the Sixties-yhdistys (BTS) ilmoitti järjestävänsä aikamatkan 60-luvulle ja Apu-lehti tarjosi mahdollisuuden kirjoittaa reportaasin tästä ihmeestä, rinnassani tuntui kuuma läikähdys, joka ei ollut sydänkohtaus. Mieleeni nousi kuvia maailmaa syleilevistä yläosattomista hippitytöistä Woodstockissa ja The Beatlesista ikuisessa jumissa jossakin suojatiellä.

Torstaina 5. maaliskuuta olin hyvissä ajoin Helsingin Länsisatamassa. Suhtauduin aikamatkaan Tallinnan-laivalla hiukan varauksellisesti, sillä yleensä vastaavat reissut ovat johtaneet lähinnä ajan katoamiseen ja hankaluuksiin luottokorttiyhtiön kanssa, mutta päätin lopulta tarttua haasteeseen avoimin mielin.

Satamassa kohtasin noin 1 600 globaalia koronavirusepidemiaa uhmaavaa risteilyvierasta. Laukkuuni olin laittanut ruisleivän ja salmiakin lisäksi selviytymispakkauksen karanteenin varalle.

Ilmassa oli vaaran tuntua, kun pääosin myöhäiskeski-ikäiset aikamatkalaiset astelivat alukseen. Suhtauduin tilanteeseen luottavaisesti, sillä pääsin kättelemään ennen lähtöä Markku Veijalaista. Hänen lähellään ei voi tapahtua kuin hyviä asioita. Lisäksi taskussani oli pullo markkinoiden tehokkainta käsihuuhdetta.

Yläosattomia hippityttöjä ei näkynyt missään. Kättelemäni Veijalaisen juontama risteilyn avaus Silja Europan teatterissa toi lavalle lähes

60 vuotta sitten perustetun rautalankabändin. Silmäys yleisöön vahvisti jo satamassa syntyneen vaikutelman; tämä aikamatka ei olisi tieteisseikkailu, vaan se tehtäisiin suurimmaksi osaksi osallistujien mielissä. Hyvän musiikin ryydittämänä tietenkin. Ja sitä oli risteilyohjelman mukaan luvassa: The Original Scaffoldsin lisäksi saisimme kuulla The Strangersia, The Roostersia ja Topmostia.

Rautalankaa oli tiedossa niin paljon, että siitä vääntäisi helposti YK:n ihmisoikeuksien julistuksen jokaiselle ison populistipuolueen jäsenelle.

Tietenkään nämä bändit eivät sanoneet minulle mitään, mutta suurimmalle osalle yleisöstä ne olivat osa heidän nuoruuttaan. Mietin itseäni parinkymmenen vuoden päästä Back to the Eighties -risteilyllä. Laittaisinko jalkaani tiukat nahkahousut ja sirkkelinterän vyönsoljeksi? Puraisisiko juontajana toimiva Jone Nikula alkajaisiksi lepakolta pään irti?

Arvo Feldt perustelee osallistumistaan BTS-risteilylle.

–Kun kerran saa beatlestartunnan, siitä ei pääse koskaan eroon.

Nuoruuden Kuusamossa Feldtiin iskenyt 60-luvun tauti vaivaa myös puoliso Inkeri Järvi-Feldtiä. Rouvan kohtaloksi koitui aikoinaan kotimainen Ernos, jonka kautta sairaus eteni myöhemmässä vaiheessa CCR:ään ja progeen.

– Nykyään käymme kuukausittain Back to the Sixties -illoissa Savoyssa, Järvi-Feldt kertoo todistaen kitaramusiikkiriippuvuuden taipumuksen kroonistua.

Elämänpituisesta potemisesta huolimatta tämänkertainen risteily on Arvo Feldtille vasta toinen. Inkeri Järvi-Feldt on mukana ensimmäistä kertaa.

– Hyvän musiikin lisäksi odotamme tietysti leppoisaa tunnelmaa samanhenkisten ihmisten kanssa.

Samoissa mietteissä on myös risteilyn junioriosastoa edustava kaverinelikko Vantaalta. Yksi heistä on ensikertalainen, mutta muilla on vyöllään useita risteilyjä. Porukan veteraaniksi osoittautuva Jaana Ritvanen on tanssinut Suomenlahden aalloilla jo toistakymmentä kertaa.

– Tämä on kuin luokkakokous tai perhetapaaminen, Ritvanen tuulettaa palatessaan tanssilattialta.

Ystävykset eivät ehdi juuri istua paikoillaan risteilyn aikana. Kun bändi esittää hyvän biisin, on mentävä. Vaikka 60-luku ei ole osa kenenkään nuoruutta, musiikki ja hyvä tunnelma vetävät osallistumaan BTS-tapahtumiin yhä uudelleen. Tuttujen kesken ei nipoteta, muttei myöskään lyödä läskiksi.

– Täällä ei kukaan örvellä, viidettä kertaa tapahtumaan osallistuva Marja Karjala kertoo.

Jo lähtösatamassa silmiini osui tuttu hahmo.

Pitkän ja raamikkaan miehen siniset silmät ja vaalea tukka koristivat lapsuudessani huoltoasemien ja kauppojen kasettihyllyjä. Ihonmyötäiset ja kimaltavat tanssiasut naurattivat pientä poikaa. Ehkä ne olivat ajan hengen mukaisia. Mitäpä maalaiskylän lapsi olisi ymmärtänyt suuren maailman viihdebisneksestä. Mutta siinä hän nyt oli, Danny. Ilmielävänä, ruskettuneena ja ajan hellästi kohtelemana.

Myöhemmin illalla ravintola Starlightin backstagella Iso D istuskelee rennosti jutustellen. Risteilylle vieraaksi saapunut ikoni on tullut tervehtimään ystäviään. Dannyn ojentaessa minulle kätensä olisin ostanut häneltä vaikka käytetyn Peugeotin. Aivan kuin olisin ollut Dannylle juuri sillä hetkellä maailman tärkein ihminen.

Samalta tuntui myös BTS-kansasta Dannyn astellessa yllättäen lavalle The Oldiesin soittaessa settiään. Kolme ikivihreää biisiä riitti hullaannuttamaan yleisön riehakkaaseen ylistykseen.

Tunnustan, ettei lyhyt kohtaaminen Dannyn kanssa ole hellittänyt vieläkään. Joillakin meistä on karismaa ja rohkeutta. Ja jotkut kurkkivat yleisöä, kuin unelmiaan, backstagen verhojen takaa.

Viidentoista metrin matka backstagelta ravintolan halki ulko-ovelle kesti Dannylta pitkään. Kaikki halusivat osansa Lipsasesta. Selfieitä otettiin ja käsiä puristettiin. Huolestuin Dannyn hitaasti loittonevaa selkää katsellessani hänen infektioalttiudestaan. Halusin juosta hänen peräänsä ja lorauttaa pehmeisiin kämmeniin kunnon tujauksen käsidesiä.   

Se oli ihmeellistä aikaa, huokaisee Back to the Sixties -risteilylle viidettä kertaa saapunut Erkki Tanninen kuvaillessaan 60-luvun alkua ja ensimmäisten rautalankabändien esiinnousua.

Tuolloin Briteistä oli alkanut kuulua kitarasoundeja, jotka räjäyttivät nuorison tajunnan.

– Ensin oli Olavi Virta, jossa ei ollut siis varsinaisesti mitään vikaa, mutta sitten kaikki muuttui, ja bändejä nousi esiin kuin sieniä sateella, sekä Suomessa että ulkomailla.

Uusi musiikki haastoi lavatähtien lisäksi myös perinteiset arvot. Kapina edellisiä sukupolvia kohtaan johti 60-luvun edetessä rauhanliikkeen syntyyn ja vapaaseen rakkauteen. Rajoja rikottiin, mutta samalla rakennettiin jotakin, joka muutti yhteiskuntia.

Tietoisuus lisääntyi, ja sitä alettiin laajentaa myös kemiallisesti. Vaikka mikään ei ollut enää pyhää, se mahdollisti

Suomessa lopulta hyvinvointivaltion ja mahdollisuuksien tasa-arvon syntymisen.

Politiikka ei silti ollut vielä nuorten mielessä silloin, kun erikoiset kitarasoundit saavuttivat tajunnan 60-luvun alkupuolella.

– Se oli puhdasta musiikin iloa ja ihmettelyä. Lähes päivittäin tapahtui jotakin, joka vei mukanaan. Ja sitten tuli Beatles.

Kun Jiri Nikkinen oli kuusivuotias, hän oli ilmoittanut haluavansa isona Beatlesin jäseneksi. Pienen pojan innostus oli syvää, se ei lähtenyt kulumallakaan. Elämä ei silti vienyt poikaa liverpoolilaisbändin riveihin, mutta nosti vaikutteillaan Nikkisen johtaman Cliftersin suursuosioon 80-luvulla.

– 60-luku oli popmusiikin merkittävin vuosikymmen, Nikkinen toteaa Back to the Sixties -risteilyn backstagella.

Vaikka Nikkinen syntyi liian myöhään elääkseen nuoruutensa 60-luvulla, hän näkee ajassa ja rockmusiikin nousussa puhtautta, jota ei nykyään enää löydä.

– Silloin bändejä perustettiin siksi, että haluttiin soittaa ja pitää hauskaa. Ei kukaan tähdännyt julkisuuteen, kun ei sellaisesta ollut oikein mitään malliakaan.

Nikkinen kertoo lukeneensa uraansa aloitelleen Rolling Stonesien turhautumisesta, kun perässä kirkuneet pikkutytöt häiritsivät bluesuraa havitelleen bändin keskittymistä.

– Nykyään tuntuu siltä, että kuuluisuus ja suosio ovat ne asiat, joita lähdetään ensisijaisesti hakemaan, kun hypätään mukaan musiikkibisnekseen.

Jiri Nikkinen bändeineen on kutsuttu Back to the Sixties -risteilylle esittämään Beatlesin albumi Abbey Road kokonaisuudessaan. Pääosassa risteilyn ohjelmistossa ovat kuitenkin Back to the Sixties -yhdistyksen viralliset bändit. BTS-statuksen saa, kun jo 60-luvulla soittaneessa yhtyeessä on mukana vähintään kaksi alkuperäisjäsentä.

Nikkinen kritisoi varovaisesti linjausta. Hänen mukaansa 60-luvun henkeä ja musiikkia voisi viedä eteenpäin myös nuorten perustamien bändien avulla.

– Nyt tämä näyttäytyy enemmänkin vanhan säilyttämisenä viimeiseen asti kuin viestin viemisenä tuleville polville.

BTS ry:n puheenjohtaja Arto Vilkko on tohkeissaan. Jo 90-luvulta asti toiminut yhdistys tuntuu kiinnostavan jatkuvasti suurenevaa yleisöä. The Scaffoldsin nykyisessä kokoonpanossa kitaroiva Vilkko kertoo oivaltaneensa tämänvuotisella risteilyllä jotakin uutta ja kaunista.

– Tämä koko yhdistys on ollut meille jäsenille hauskanpitoa, joten emme ole juuri ajatelleet, mitä muut siitä ajattelevat. Tarkoitus on ollut soittaa hyvää musiikkia loistavassa seurassa, vaikka kukaan ei tulisi sitä kuuntelemaan, mutta risteilyvieraiden suuri määrä ja laivalla vallinnut uskomaton yhteishenki vetävät mielen nöyräksi.

Vilkon oivallus siitä, että samanhenkiset ihmiset luovat ainutlaatuisen tunnelman, toistuu kaikkien haastateltavien puheissa. Monia 60-luvulla nuoruuttaan viettäneitä vaivaa samalla kaihomieli. He surevat sitä, että 60-luvun ainutkertaisuus uhkaa painua unholaan. Harva luottaa nuorten laajamittaiseen innostumiseen aiheen parissa, vaikka uskookin musiikin elävän ikuisesti.

Toistaiseksi 60-luvulla menee lujaa. Vilkko kertoo, että yhdistyksen jäsenillä on tällä hetkellä yhteensä kaksitoista bändiä, joiden mahduttaminen yhdistyksen keikoille ja tapahtumiin on oma taiteenlajinsa.

– Sitten, kun rivit alkavat tosissaan harveta, nuorempien bändien mukaan ottamista harkitaan varmasti uudelleen, Vilkko vastaa usein kuulemaansa huolenaiheeseen.

Jos olisin lääkäri, kirjoittaisin aikamatkan kohteena olleesta 60-luvusta seuraavanlaisen sairauskertomuksen:

Potilas saapuu vastaanotolle lanteet keinuen. Vaikuttaa ikäisekseen hyväkuntoiselta, mutta fokus on vahvasti menneisyydessä. On innostunut metallialasta, varsinkin rautalangasta, josta puhuessa kädet tulevat herkästi mukaan ilmaisuun.

Potilas edelleen työelämässä, mutta eläkevuosiin ei ole enää kovin monta risteilyä. Perusterve. Tinnitus vaivaa ajoittain.

Nyt huolenaiheena luopumisen tuska, jota yrittää peitellä korostuneen vetreällä liikehdinnällä. Katse on suora, mutta hivenen surumielinen. Mitään masennukseen viittaavaa ei nouse esiin.

Tehdään perustutkimukset, anamneesin perusteella voidaan määrätä jo annettavaksi uutta verta. Neurologinen status normaali, puristusvoima edelleen huippuluokkaa.

Suositellaan jatkamaan sosiaalisesti vireää elämää ja tanssimista kitaramusiikin tahtiin, kunhan kengät ovat laadukkaat ja liukumattomat. Etenkin nuorison pariin hakeutuminen on kannatettavaa.

Varsinaiseen vaivaan ei aloiteta lääkehoitoa, sillä kyse ei ole sairaudesta. Luopuminen on osa elämää, joka taas on ihmisen parasta aikaa.

Kipuihin voi käyttää tarvittaessa The Beatlesia suurinakin annoksina, kunhan muistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua myös uusiin asioihin.

Ja että elämä on luonteeltaan lyhyt, kaunis ja kipeä. Sellaisenaan täydellinen.